Kesäloma

Ihan parasta lomaa on olla mökillä, tähän vaan ei kyllästy. Aa ja Jii ovat uineet tosi paljon, ja heidän uimataitonsa on kehittynyt huimasti. Ja oon itsekin tykännyt uida, varsinkin kun vesi on ollut nyt aikas lämmintä, kiitos hienojen säiden. Hoo ei vielä luonnonveteen ole päässyt, vaikka vauvauinnissa kävinkin hänen kanssaan. Ollaan myös soudeltu ja Koon kanssa ovat kalastaneetkin. Ocd-mielessä hermo lepää, kun voidaan olla vaan ihan omalla porukalla ilman tuntemattomien ihmisten näkemistä. (Vaikka kyllä mä täällä mökilläkin ocd-juttuja kehittelen, mut silti paljon helpompaa). Ollaan myös sukuloitu, grillailtu kaveriperheen luona, Aalla kävi kaveri kylässä (mun vanhempien luona...), ja Aan harrastus myös on vienyt vähän aikaa. Mutta mökkielämä ❤️ Voikun tämä voisi vaan jatkua...

Pitkä tauko

Moi pitkästä aikaa taas! Blogi on jäänyt taka-alalle nyt pitkäksi aikaa. Ei unohtunut, mutta mulla ei vaan ole ollut oikein aikaa tai energiaa kirjoittamiseen. En ole myöskään käynyt lukemassa saamiani kommentteja ennen kuin tänään, kiitos paljon niistä! Ehkäpä juuri niiden inspiroimana päätin nyt kirjoittaa. Toivottavasti joku on vielä kuulolla! 

Mitäpä tänne siis kuuluu. Todella paljon on tapahtunut viime blogitekstin jälkeen, niin ihania kuin vähemmän mukavia asioita. Ajattelin, että voisin nyt lyhyesti vaan käydä läpi isoimmat tapahtumat, ja ehkä sitten jatkossa vähän tarkemmin ocd-juttuja.

Tärkeimpänä, meille syntyi pikku-Hoo, joka itse asiassa on jo kävelevä mini-ihminen! ❤️ Aivan valloittava tyyppi, mutta myös pienten ihmisten tapaan aika työllistävä. Mun ocd on taas vähän pahentunut, kuten kävi aiemminkin äitiyslomilla, luulen että osittain sen takia, että kotona on tavallaan enemmän aikaa ja toisaalta ei sitten kuitenkaan omaa aikaa. Mutta Hoo on siis aivan ihana; Aa ja Jii ovat ottaneet pienen tulokkaan myös tosi hyvin vastaan, niin rakas kolmikko ❤️ 

Koon kanssa on aika vaikeaa, mutta sinnitellään edelleen.

Talo on valmistunut, ja sinänsä siitä tuli aivan ihana ja juuri kuten toivoimme. Ocd kylläkin on iskenyt pahasti sinne, ja kirjoittelen tästä varmaankin enemmän myöhemmin. Nyt lomalla mökillä ollessa ei huvita ollenkaan edes ajatella asiaa...

Mutta ocd:tä sivuten. Tämä ei nyt ole mikään varsinainen tapahtuma, mutta mietityttää aika paljon juuri tällä hetkellä. Jouduin nimittäin tavallaan olosuhteiden pakosta kertomaan hiljattain sairaudestani eräälle melko läheiselle ihmiselle. (Tähän asti siis vain Koo, vanhempani, veljeni ja yksi entinen opiskelukaverini ovat tienneet ocd:ni olemassaolosta, ja toki lapseni, eli pieni piiri ja näin halusin sen olevan leimaantumisen pelossa, ja toki myös siksi, että eiväthän ihmiset nyt muutenkaan yleensä sairauksiaan muille niin jaa) Tämä henkilö lupasi pitää asian omana tietonaan, enkä muuten sitä olisi kertonutkaan. Noh, noin viikkoa myöhemmin selvisi, että hän kuitenkin oli kertonut siitä kahdelle muulle eteenpäin!! Jotka eivät kuulemma kerro siitä enää eteenpäin... mitä nyt toinen oli jo puolisolleen ilmeisesti ehtinyt kertoa. Olin, ja olen edelleen niin vihainen tästä. Ei kuulemma ollut kertonut sairauden nimeä heille, mutta jotain esimerkkejä. Tunnen nämä kaksi muuta hyvin, ja ovat minulle tärkeitä henkilöitä, ja ehkä se juuri ottaakin niin päähän. Toisen kanssa juttelin tämän jälkeen puhelimessa, ja hän sanoi, ettei sairaus vaikuta meidän suhteeseen jne. Mutta olen aika varma, että tulen jatkossa tavatessamme olemaan kuitenkin vähintäänkin tahattomasti suurennuslasin alla, että näkyyköhän minussa jotain erikoista ja teenkö jotain kummallista. No, olen aika hyvä näitä oireita peittelemään, eivätkä varmaankaan huomaa sinänsä mitään, mutta olen niin vihainen tälle luottamukseni pettäjälle siitä, että nyt en voi enää olla normaali itseni heidän kanssaan, vaan juurikin se henkilö, jolla on ”sairaus”. Luulen, että tämä kyseinen henkilö ei edes tajua, miten isosti menetti luottamukseni ja loukkasi, ei ole nimittäin edes pyytänyt anteeksi. En tiedä miten reagoin häneen seuraavan kerran kun näemme. Luultavasti sivistyneen viileästi, arvostan ihmisiä, jotka säilyttävät tyylikkyyden myös suuttessaan. Mutta epäselväksi asia ei tule jäämään. Huokaus, olipas hyvä vähän avautua tästä. Tavallaan pieni asia, tavallaan suuri. 

Olen monta kertaa ajatellut, että jos olisi joku muu elämää runsaasti rajoittava sairaus, esim joutuisi olemaan pyörätuolissa, saisi varmasti paljon enemmän sympatiaa ja ymmärrystä, eikä sitä tarvitsisi peitellä. No, en tietenkään sellaista toivo, mutta jotenkin toivoisi, että psyykkiset sairaudet eivät olisi niin leimaavia. Nykyään ehkä masennus voi olla jo ”yhteiskunnallisesti hyväksyttävää”, mutta ocd:ta on ulkopuolisen niin vaikea ymmärtää, että pidetään vaan hulluna. 

No, eipä tällä kertaa muuta. Olisipa kiva, jos joku ehtisi kommentoimaan ja kertoa kuulumisiaan!