Kuten olenkin jo maininnut, ei tästä OCD:stä tiedä kukaan ystäväni. Ja ehkäpä juuri tästä syystä se vaikuttaa ystävyyssuhteisiini negatiivisesti.
Olen luonteeltani toisaalta aika ujo ja mietin liikaa mitä muut minusta ajattelevat. Toisaalta olen melko avoin ja ystävystyn aika helposti. Joten hyvänpäivän tuttuja mulla on suht paljon, läheisempiä ystäviä muutamia.
Silloin vuosia sitten, kun OCD-ongelmani oli pienempi, ei vaikutusta ihmissuhteisiin kovin paljon huomannut. Ei muut, enkä pääsääntöisesti minäkään. Mutta nyt kyllä huomaan. Ja sanotaanko näin, että nyt alan myös huomata, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat.
Siis isoin ongelma on se, etten voi kutsua ketään meille, ihan liian ahdistavaa (kontaminaatio-ongelmat). Lisäksi hieman olen myös rajoittunut siinä, missä voin tavata ketään (välttelen tiettyjä paikkoja ja alueita). Tätä, etten kutsu meille sisälle ketään, on pikku hiljaa pahentuen kestänyt kolmisen vuotta (muutama poikkeus on ollut pakko tehdä). Aluksi se ei ollut niinkään ongelma, oli helppo sopia näkemiset vaikkapa kahvilaan, tai kyläillä kavereiden luona. Mutta niinkun hyviin tapoihin kuuluu, pitäisi sitä käydä vuoroin vieraissa. Eli kun mut on kutsuttu kaverin luo useamman kerran, ja mä en ollenkaan kutsu meille, niin onhan se vähän outoa. Tekosyitäkin keksii vain tietyn verran.
Tällä tavalla yhteydenpito on pikku hiljaa jäänyt muutamiin uudempiin tuttuihin esim. "vauvakavereihin". Harmillista, mutta niin olisi toisaalta saattanut käydä ehkä muutenkin, kun kaikki ovat palanneet jo arkikuvioihin.
Sitten vanhimmasta ystävästäni, jonka olen tuntenut 5-vuotiaasta. Olimme koululaisina välillä parhaita ystäviä, mutta pikku hiljaa mielenkiintomme suuntautuivat aika eri asioihin. Kuitenkin pidimme yhteyttä enemmän tai vähemmän tiiviisti viime vuoteen asti.Tälle ystävälleni ilmaantui aikuisuuden kynnyksellä aika vakaviakin psyykkisiä ja muitakin ongelmia, ja yritin olla hänen tukenaan. Hän on aika suorapuheinen, eikä ollut yksi kerta kun pahoitin mieleni. Koin tämän suhteen jollain tavalla kuluttavaksi, ehkä olin välillä vähän liikaakin antavana osapuolena, enkä ehkä osannut olla viime aikoina aivan oma itsenikään hänen seurassaan. Muutama vuosi sitten hän tapasi nykyisen avomiehensä, ja ajattelin, että huh, nyt mun ei tarvitse sillä tavalla huolehtia enää hänen tilanteestaan, ja muutenkin hän tuntui olevan aika hyvässä voinnissa. Tähän asti OCD ei juurikaan ollut mukana kuvioissa. Mutta sitten Koon kanssa tapasimme hänet kerran uuden miehensä kanssa. Tapaaminen meni ihan mukavasti muuten, mutta lopuksi huomasin erään aika vaikean "kontaminaatiojutun" ihan yllättäen. Osin tästä syystä, osin kiireisen elämänvaiheen takia, ja osin siksi että halusin hieman etäisyyttä tähän hieman kuluttavaan suhteeseen (nyt kun koin voivani näin tehdä uuden miehensä takia), en tavannut häntä aika pitkään aikaan. Olimme kyllä yhteyksissä, mutta erään kerran hän ilmoitti, ettei Facebook-viestittelyn tms. avulla ystävyyssuhteita pidetä yllä. Kerroin hänelle sitten, että mulla on juuri nyt vaikeaa, mutta en halunnut enempää kertoa silloin. Hänellä ei riittänyt ymmärrys, ja emme nyt ole noin vuoteen viestitelleet. Toisaalta multa tippui harteilta isohko kivi. Toisaalta tunsin itseni hieman loukatuksi ja ehkäpä jopa hyväksikäytetyksi. Kyllä mun tuki kelpasi kun sitä tarvittiin, mutta ei nyt toisinpäin sitten kun minä sitä olisin tarvinnut. Jotenkin surullista, mutta ehkä parempi, että tämä tuli nyt ilmi.
Sitten parhaasta ystävästäni. Olemme nähneet viimeiset pari vuotta lähinnä vakkarikahvilassamme tai vakkariravintolassamme. Haluaisin niiiin kutsua hänet meille, ja että hän näkisi lapsiani enemmän. Mutta kun en pysty :( Sama koskee toistakin lukioaikaista ystävääni, tosin hän on niin kiireinen, ettei tapaaminen meinaa onnistua muutenkaan- heh, oon jo miettinyt, että onkohan hänellä joku OCD-johdannainen ongelma ;)
Opiskeluaikaisiin kaverisuhteisiin OCD ei vielä ole kovasti ehtinyt vaikuttaa, koska meitä on isompi porukka, ja usein tapaamme yhden meistä luona (heillä on paljon tilaa kaikkien lasten temmeltää). Tai sitten näemme vain aikuisten kesken ravintolassa.
Mutta siis, kaiken kaikkeaan aika rajoittavaa ettei voi kutsua ketään kylään. Oma lukunsa ovat vielä meidän lähisukulaiset, sekä Koon tutut, jotka vähiinpäihin kaikki olisi meidän vuoro kutsua. Ja pari muutakin kaveria. Eihän sitä loputtomasti voi vierailla vaan toiseen suuntaan, älyttömän epäkohteliasta. Ja hölmöintä tässä on se, että ennen mä nimenomaan tykkäsin kutsua kavereita mun luo, ja nautin bileiden järkkäämisestä. Ja tarkemmin ajatellen, tykkäisin kovasti vieläkin. Mutta kun.
En tiedä mitä pitäisi keksiä. Joko jotenkin ihmeellisesti pitäisi saada pyydettyä meille vieraita kylään (mun vanhemmat tietää tilanteen, joten voisin harjoitella heidän kanssaan...) Tai sitten vaan pitäisi kertoa muillekin rehellisesti mikä on tilanne. Molemmat vaihtoehdot vaan tuntuvat niin kovin vaikeilta.
5 kommenttia:
Mä olen siitä onnellisessa asemassa, että mun lähimmät ystävät tietävät enkä tiedä, mitä olisin tehnyt tai tekisin ilman sitä tukea.
Mutta ymmärrän sua hyvin ja ahdistustasi päästää ketään kotiisi - vasta bongasin yhden uutisleikkeen meidän talon rapusta liittyen noihin mun ötökkä-kammoihin (muita hygieniaan liittyviä juttujahan mulla ei ole), jossa oltiin varoiteltu meidän talon asukkaita (meillä tätä ongelmaa ei siis ole mutta lähistöllä on). Väistämättä päässä alkoi raksuttamaan se, mitä jos ongelma tulee meidänkin taloon - enhän mä voi nähdä silloin ketään tai käydä missään. Tai mistä mä tiedän, kun tapaan jonkun ihmisen, ettei sen kodissa ole tätä vastaavaa ongelmaa? Että voinko mä mennä kenenkään puolitutun luo enää kylään? Tai edes tavata uusia ihmisiä?
Mullahan kyse on kontrollin menettämisen pelosta ja sitä kautta turvattomuudesta sekä hylkäämisen pelosta. Jotenkin oon nyt tsempannut tän jutun kanssa ja ajatellut, että mä en voi kontrolloida tätä. En voi kontrolloida toista ihmistä senkään takia, että mulla itselläni on turvaton olo oman tunnemaailman sekavuuden vuoksi. Tai itseasiassa, se toisen (varsinkin tuntemattomien) ihmisten kontrollointi on mahdotonta! Että jos se kauhea ötökkälauma hyökkää tännekin jonkun naapurin ansiosta niin..mä en voi sille mitään mutta mä en voi alkaa taas rakentamaan uutta muuria sen varaan (eli sulkemaan ihmisiä ja tunteita pois asian vuoksi, jota en oikeasti voi hallita). AJatuskin kääntää vatsaa ympäri mutta yritän nyt elämän antaa mennä niin kuin se on tarkoitettu.
En tunne ystäviäsi mutta jos suhde ei ole vuorovaikutuksellinen muutoinkaan, en itse kertoisi OCD:sta. Mutta oletko miettinyt, voisiko asiaa ilmaista jotenkin pehmeämmin niille, joihin voit luottaa? Yksikään ihminen, jolle olen tämän kertonut, ei ole käyttänyt sitä aseena minua vastaan ja lähimmät ystävät ei edes sääli - pikemminkin puskevat eteenpäin kun näkevät minun epäröivän. Mun taakkaa kertominen on ainakin helpottanut ja en usko, että se kääntyy mua vastaan. Päinvastoin voin (joskus sitten) olla ylpeä, että tein tälle asialle jotain - toisin kuin moni muu suomalainen mieleltään sirpaloitunut :)
Oon kyllä miettinyt, että ainoa järkevä vaihtoehto on kertoa muutamalle lähimmälle ystävälle ja sukulaiselle. Tää on turhan raskasta muuten. Ja uskoisin, että eivät he siitä ole moksiskaan, luotan kyllä heihin. En tiedä miksi se kertominen siis on niin vaikeaa. Ehkä pelkään, että he alkavat tarkkailla käytöstäni ja miettiä johtuuko kaikki normaalikin käytökseni OCD:stä. Ehkä pelkään että OCD alkaa määrittää minut heidän silmissään.
Miten sä sait kerrottua sun läheisille? Tiesivätkö he jo entuudestaan tästä sairaudesta?
Mullakin sukulaiset tietää ja pari ystävää, nykyään vähän kaduttaa, että kerroin. Mun tekemisiä tarkkaillaan ja nimenomaan kaikki pistetään ocd:n piikkiin. Välillä joudun selittämään, että toimisin jokatapauksessa tietyllä tavalla ilman ocd:täkin. Jotkut luulee, että käytän ocd : tä tekosyynä jotta voisin kontrolloida kaikkea.. eräälle ystävälle kun kerroin, niin hän nauroi mulle suoraan päin naamaa ja sanoi, että kylläpäs on ihmisillä naurettavia vaivoja..
Kannattaa vakavasti harkita kenelle kertoo koska harva pystyy ymmärtämään, että sinä et ole valinnut itsellesi ocd:tä vaan joudut elämään sen kanssa..
Polunpolkija
Mä taidan olla maailman onnellisin tyttö, mitä tulee ystäviin ja kavereihin. Sillä koskaan, en ikinä ole saanut naurua tai vähättelyä osakseni, kun olen kertonut OCD:stani. Itseasiassa, ilman yhtä hyvää ystävääni ja hänen rohkeuttansa puuttua tilanteeseeni, en varmaan olisi näin pitkällä kuin olisin. Enkä varmasti olisi näin pitkällä, mikäli en olisi saanut tukea ystäviltäni ja ymmärrystä.
Mutta olet polunkulkija siinä suhteessa oikeassa, että kenelle tahansa ei kannata kertoa ensimmäiseksi vaan aloittaa ensin yhdestä ihmisestä, jolta on aiemminkin saanut tukea/ymmärrystä. Ystäväni olisi itseasiassa oikeampia kertomaan, miten kerroin asian heille mutta taisin parin esimerkin kautta kiertää siihen, että normaalin puhumisen sijaan olen vuosien ajan kehittänyt tavan kiertää tunteita/tuntemista ja sille sairaudelle on nimi OCD. Ja samassa asia yhteydessä olen pyytänyt suoraan kysymään, jos jokin mietityttää ja unohtamaan asian samantien eli pyytänyt kohtelemaan minua niin kuin ennenkin.Suurimman osan kanssa tämä on toiminut ja ystäväni ovat varmasti olleet helpottuneita, kun ovat saaneet vastauksia ja tietävät, että saan apua.
Ei tähän varmasti ole yhtä oikeaa tapaa mutta pidemmän päälle en ole nähnyt salailustakaan hyötyä etenkin lähipiirini suhteen. Kyllä minullakin on kavereita, jotka eivät tästä tiedä tai niitä, jotka eivät voi hyväksyä minun sairastuneen mutta heille en muitakaakaan syvempiä huolia kertoisi eivätkä he minulle, joten tämä on mielestäni ihan ok.
Se on kyl totta, että jatkuva salailu ja kaikennäköisten tekosyitten keksiminen rasittaa ihmissuhteita ja itseään, vaikka itselläni onkin ollut negatiivisiä seurauksia kertomisesta, niin samalla on myös helpompi olo kun voi olla enemmän oma itsensä eikä tarvii enää salailla.
Polunpolkija
Lähetä kommentti