Aloitus

Tervehdys!

Hmm… mistähän sitä aloittaisi. 

Olen vuosia lueskellut erilaisia blogeja, lähinnä lapsiin tai odotusaikaan liittyviä. Olen kuitenkin kaivannut blogia, jossa kerrottaisiin kokemuksia OCD:sta, mutta myös muusta elämästä. Muutamaa mukavaa OCD-blogia olenkin lukenut, mutta valitettavan vähän netistä ainakaan suomen kielellä sellaisia löytyy. En ole missään vaiheessa kuitenkaan tuntenut innostusta itse kirjoittaa blogia. Nyt kuitenkin tuntui hyvältä ajatukselta pistää blogi pystyyn. Osittain omia ajatuksiani purkaakseni, muistojen tueksi, osin vertaistukea antaakseni ja toivottavasti myös sitä hieman saadakseni.  

Vähän taustoistani sitten.  Perheeseeni kuuluvat mieheni Koo sekä alle kouluikäiset lapsemme Aa ja Jii, maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ja veljeni perheineen ovat minulle myös tosi tärkeitä. Muutamia oikein ihania ystäviäkin minulla on ja aika paljon hyvänpäiväntuttuja.  Mutta etenkin lasten myötä ihan se lähipiiri on alkanut kuitenkin viedä yhä isomman osan ajastani, ja muut riennot vähentyneet. Asumme keskisuuressa kaupungissa. Olen opiskellut melko pitkään, ammattini on mielenkiintoinen ja haastava – sekä normaalisti että OCD-mielessä… Minulla on siis periaatteessa kaikki tosi hyvin, mutta miten se OCD voikin sotkeutua melkein kaikkeen :( 

Siitä OCD-peikosta sitten. Lapsesta asti minulla on ollut OCD-taipumusta, vaikka en silloin pienenä sitä toki osannut nimetä.  Muistan tunteneeni ymmärrystä, kun huomasimme  noin 4. luokalla luokkakaverimme koskevan aina portaissa tiettyyn kohtaan epänormaalisti. Ehkäpä tunsin jonkinlaista helpotustakin siitä, etten ollutkaan yksin ongelmineni, vaikken sitä ääneen ikinä hänelle sanonutkaan. Harmi etten sanonut.  Aina välillä vieläkin mietin mitä hänelle kuuluu. No joka tapauksessa, silloin ajatukseni olivat muistaakseni  sen tyylisiä, että jos en tee jotain, tapahtuu jotain. No, lapsillehan tämä on kai tiettyyn pisteeseen asti normaaliakin käytöstä, mutta kyllä minulla meni silloin jo vähän yli. Piti laittaa pulpetti tietyllä tavalla, laittaa tietty määrä pisteitä lauseen loppuun, en oikein enää edes muista. Mutta en usko että kukaan huomasi, taisin olla nimittäin jo silloin aika hyvä peittelemään. 

Teini-iän tietämillä OCD muuttui kontaminaatio-tyyppiseksi, aika lievänä tosin. Taisi jossain vaiheessa olla aika, etten halunnut esimerkiksi koiran koskevan. Tästä pääsin eroon, en kyllä muista miten.  Parikymppisenä pukkasi tarkistuspakkoa, aloin tarkistella hellaa ja ovea liikaa. Tämän sain kuitenkin hallintaan aika helposti lähinnä siten, että sanoin joko ääneen tai mielessäni ääneen vaikka hellan kanssa, että se on pois päältä, ja keskityin pois lähtiessä etten enää koske siihen. 

Luulisin, että tämä nykyinen kontaminaatio-OCD:ni alkoi, kun lukion loppupuolella näin unen, joka aiheutti ahdistusta. Tämä kontaminaatio-OCD on sittemmin laajentunut paljon, ja alkuperäinen ahdistuksenaiheeni helpottanut selvästi.  Jotenkin tämän kontaminaation ”lähteiden” kertominen on niin noloa ja henkilökohtaista, etten ainakaan vielä halua sitä täällä jakaa. Likaa, bakteereita, sairauksia tms. en pelkää tavanomaista kaduntallaajaa enempää, mutta tämä kontaminaationlähteeni toimii kuitenkin ihan samalla mekanismilla. Jos joku koskee johonkin, joka koskee johonkin, joka koskee johonkin, se ”saastuu”, vaikka siis todellisuudessa olisikin ihan puhdas. Kontaminaatio laimenee pikku hiljaa näin asteittain. Mitä pahempi kontaminaatio, sitä enemmän toimenpiteitä OCD vaatii. Noh, kyllähän te tiedätte, ainakin kollegat ;) Toimenpiteeni riippuvat kontaminaation asteesta eli ahdistukseni voimakkuudesta ; käsien kevyestä huuhtelusta pitkään suihkuun, jossa voi helposti kulua pullo sampoota, vaatteiden käytön rajoittamisesta niiden roskiin viemiseen. Välttelen myös tiettyjä tilanteita ja paikkoja. Mieli tekisi usein joskus vain linnoittautua kotiin, mitä en kylläkään anna itseni tehdä.  Toisaalta kotonakin on paljon hankalia paikkoja ja tavaroita. Joskus voi olla helpompi olla muualla. Oma piha on näin kesällä hyvä paikka oleskella.

Kokonaisuudessaan OCD on pikku hiljaa hiipien vaikeutunut siten, että tällä hetkellä se sotkeutuu melkein kaikkeen. Kertakäyttöhanskoja ja  pakastepusseja kuluu ”suojana”. En halua enää nykyään edes kutsua  ketään kylään. Tai haluan kyllä, mutten oikein voi. On muuten aika hankalaa keksiä tekosyitä pidemmän päälle– tästä ongelmastani kun tietävät vain mieheni, vanhempani ja terapeuttini. 

Eihän tätä päällepäin kukaan kodin ulkopuolella juurikaan huomaa, ellei osaa erityisesti epäillä. Mutta ehkäpä tulen OCD-kaapistani pian ulos. Tai ehkä toivun tästä. Toivunkin. Ehkä varmasti toivun. Ainakin yritän. Viime kesänä nimittäin keräsin rohkeuteni, ja viimein sain mentyä juttelemaan psykiatrille, vaikka tiesin kyllä jo etukäteen nimen vaivalleni. En ymmärrä miksen mennyt aiemmin. Vaikka terapiakäynnit ovat välillä hieman raskaita, joskus ahdistaviakin, yleensä lähden sieltä kevyemmällä mielellä. Yleisesti ottaen oloni on nyt ehkä hiukan paranemaan päin, jotkin pikku kontaminaatiojutut eivät ahdista kuten aiemmin.  SSRI-lääkkeen kokeilemisen aloitin nyt tänä keväänä. Pitkä matka on kuitenkin vielä toipumiseen.

 

Tulipas pitkä kirjoitus. Kovasti ilahtuisin ihan pienistäkin kommenteista, sähköpostiakin saa laittaa :)