Lisää lomakuulumisia

Lepäilen tässä kesäflunssaa potien, pieni kuumeinen ja mahatautinen Jii vieressäni. Aa oli eilen kuumeessa, mutta tänään jo kunnossa. Saapa nähdä selviääkö mies terveenä.

Ollaan edellisen postauksen jälkeen mökkeilty ja käyty Koon vanhemmilla. Ihan mukavaa on ollut. Tokihan OCD meinaa pilata päivän ku päivän, mut oon aika ylpeä itsestäni, sain aika hyvin vaiennettua sitä. Niinku aiemmin taisin jo kirjoittaakin, niin hassua kuin se onkin, muiden seurassa, poissa kotoa, OCD pysyy paremmin kurissa. Ehkä siksi, kun en kehtaa paljastaa tätä muille. Aika paljon voi kyllä tehdä "salaakin", pestä kädet jollain verukkeella, oven voi useimmiten avata huomaamattomasti jalalla jne.

Esimerkki tämän reissun "ongelmista": Koon vanhemmilla on matkalaukku, jota Koo lainasi vuosia sitten käydessämme New Yorkissa. Se "kontaminoitui" reissussa (monen muun tavaran mukana). Silloin tämä sairaus ei ollut vielä näin hankala, ja palautimme matkalaukun heille. Nykyään siis olisin varmaankin laittanut sen suoraan roskiin tms, silloin halusin sen vain pois Koolta. Mutta siis laukku on ollut jossain varastossa heillä, eikä se kovasti ole siellä minua häirinnyt. Nyt se oli ilmeisesti jonkin reissun vuoksi esillä lähellä paikkaa, missä meidän vuodevaatteita säilytetään. Ahdisti tosi paljon, enkä tietenkään voinut käyttää niitä lakanoita ym, joihin matkalaukku olisi voinut osua... Ja piti vahtia, ettei lapset menisi siihen huoneeseen ja puhua Koo myös olemaan koskematta siihen. Uskotteko, että on raskasta vahtia tällaista? Tietty vielä stressi siitä, että anoppi tai appiukko käy siirtämässä sitä ja sitten koskee vaikka lapsiin, huokaus. Mutta toisaalta olin yllättynyt, ettei ahdistanut vielä enempää. Luulisin, että puoli vuotta sitten en olisi pystynyt olemaan useaa yötä heti tämän jälkeen siellä. Nyt pystyin :) Ja hetkittäin jopa rentoutumaan. Näin kirjoitettuna koko juttu näyttää toosi tyhmältä ja naurettavalta. Vaikka hyvin tiedän, että mitään ei tapahdu vaikka koskisin siihen laukkuun, pelkkä ajatuskin ahdistaa. Tää on sitä OCD:tä. Pakko, vaikka tietää koko jutun olevan suorastaan ultratyperää. Inhottava sairaus. Saisi mennä pois.

Huomenna mulla on pitkähkön kesätauon jälkeen taas terapiakäynti, olettaen siis että multa lähtee yhtään ääntä ja flunssalta jaksan. Mutta mukava sinne olisi päästä. Vaikka usein meneminen sinne ahdistaakin, käynnin jälkeen on jotenkin kevyempi olo. Ja saa ajattelemisen aihetta. Ja tsemppiä. Loppukevään jollain käynnillä oli puhettasiitä, voiko OCD:stä päästä kokonaan eroon vai osittain, pikku hiljaa vai kertarysäyksellä. En muista ihan tarkkaan, mutta terapeutti kertoi tyyliin, että hän tietää tapauksia, joissa, kun aika on kypsä, OCD:stä on päässyt kokonaankin eroon. Tätä mä sanon nyt sitten itselleni huonoina hetkinä, kun tuntuu että tää toipuminen etenee hitaasti tai tulee takapakkia. Kun aika on kypsä, mäkin pääsen tästä eroon. Kun aika on kypsä. Joskus jopa pidän sitä mahdollisena. Ja mielikuvissani onnistunkin, voin kuvitella miten eläisin ihan tavallisesti. Pystyisin käyttämään vaatteita uudestaan ja uudestaan huolimatta siitä, missä olisin niitä käyttänyt. Kävisin normaalisti kaupassa ilman että pelkäisin näkeväni jotain, joka laukaisee taas OCD:n. Kutsuisin vieraita meille kylään. Näin yksinkertaisista asioista olisin niiiin onnellinen. Sitten taas muistan, ettei se taida onnistua. Ei ainakaan vielä.

Lomakuulumisia

Terkkuja lomalta! Toista viikkoa ollaan jo reissussa, meidän poppoon ja osin mun vanhempien kanssa. Mukavaa on ollut, OCD:kin häirinnyt vähän normaalia vähemmän. Yleensäkin tuntuu, että se vaivaa vähemmän, kun on paikalla muitakin kuin Koo ja lapset. Kun en sitten kehtaa niin tehdä kaikkia juttuja. Mutta onhan se aina läsnä :(

Aa ja Jii ovat leikkineet yhdessä ja oppineet paljon uusia taitoja. Tosin välillä Aalla vauhti meinaa kiihtyä vähän liikaa, tänään kolautti huulensa Jiin päähän sillä seurauksella, että Koolla ja mulla oli molemmilla yksi kappale kovaa itkeviä lapsia sylissä. Vähän verta tuli huulesta, mutta onneks hampaisiin ja toisen päähän ei sattunut pahemmin. Sitten lisäksi tässä iltasella Aan sormet jäi ikkunan väliin, ja taas sattui. Näitä äitiyden tähtihetkiä... Mutta ei kai sitä ihan kaikilta kolhuilta voi suojata, vaikka yritystä onkin.

Koolla ja mulla on ollut taas vähän vaikeaa. Vaikka oon ollut paljon vähemmän rasittava OCD-asioissa nyt reissussa ja ylipäätäänkin nyt kesällä, kun oon yrittänyt erityisesti tsempata, niin ehkä tää runsas yhdessäolo kuormittaa sit kuitenkin Koota paljon. Mua taas rasittaa välillä Koon huonotuulisuus ja negatiivisuus. Ja se, et välillä tuntuu ettei Koo muista, että mä oon paljon muutakin kuin tämä sairaus. Mut joskus tuntuu et meinaan unohtaa sen itsekin, joten voiko toista siitä sitten syyttää.

Jaahas, Jii heräilee kohta myöhäisiltä päikkäreiltä. Palailen taas kun ehdin, varmaankin kun ollaan kotiuduttu ja pääsen nettiin muullakin kuin kännykällä. Lämmintä heinäkuuta!