Mulla on huomenna todella pitkästä aikaa aika terapiaan. Edellinen kerta oli, no, joskus alkuvuodesta. Kai tammikuussa. Terapeuttini oli tavallaan poissa kuvioista vähän aikaa.
Toisaalta tää tauko on ollut ihan liian pitkä. Toisaalta luulisin, että tauko on tehnyt todella hyvää, ja ihan hyvin olen pärjännyt "yksinäänkin". Heh, jos hyvänä pidetään tasoa, että pitää silmänsä kiinni autossa varmuudeksi silloin kun ei itse aja, ettei sattumalta näe jotain ocd-ahdistavaa... ;) Mutta kummiskin.
En tiedä kuitenkaan miten tästä eteenpäin jatketaan, koska aikataulumme eivät näillä näkymin taida syksyllä stemmata :( Enkä haluaisi tai edes jaksaisi alkaa käydä kaikkea läpi uuden ihmisen kanssa. Toisaalta, ehkä siinä saisi uutta näkökulmaa.
Riittäisikö mulle vaan tieto, että lääkärini on olemassa, ja voin tarvittaessa ottaa yhteyttä. Tai tavata pari kertaa vuodessa, että olisi "turvallisempi" olo. Sitä varten mun huominenkin aika tavallaan varattiin... Eihän se silloin mitään kunnon psykoterapiaa tietty ole, mutta riittäisikö kummiskin tässä tilanteessa. Ja jatkaisi sitten taas mahdollisesti joskus sopivampana ajankohtana.
Mun vanhemmat on nyt, niinku oon kertonutkin, mukana tässä projektissa aiempaa enemmän. Se pakottaa mut (hyvällä tavalla) jatkamaan etenemistä. Eli enhän mä millään tavalla yksin ole :) Toisaalta, aina välillä tulee olo, että voi kun pääsisi juttelemaan ocd-asioista. Ja muustakin. En mä halua suhdettani Koohon tai vanhempiini muuttaa terapiatyyppiseksi, vaan pitää ne normaaleina suhteina. Joten paljon näitä pyörittelen vain päässäni.
Oon miettinyt, että miksi tää mennyt kevät on kuitenkin ocd-mielessä (ja miksei muutenkin) mennyt jollain tavalla oikeinkin hyvin, terapiatauosta huolimatta. Onko SSRI-lääkkeestä sittenkin ollut hyötyä, vaikka aluksi tuntui, ettei juurikaan apua olisi ollut? Vai vanhempieni mukana olo? Uusi työ? Vai se, että töiden puolesta on ollut niin kiireistä, että aikaa ainakaan uusien ocd-ongelmien kehittämiselle ei yksinkertaisesti ole ollut? Vai se, että lapset ovat taas kasvaneet, enkä pysty heidän tekemisiään ja koskemisiaan (ocd-mielessä) samalla tavalla vahtimaan kuin pienempinä?
Loppujen lopuksi luulen, että kaikki tämä. Jollain tavalla kovasti odotan huomista vastaanottokäyntiä, jotta voin peilata näitä ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti