Parisuhdemarinaa

Viikonloppu alkaa olla sitten takanapäin. Meillä ei ollut ihmeempää ohjelmaa, mikä on ihan kiva välillä :) Lasten kanssa on kiva vaan olla, lueskella ja katsella heidän leikkejään. 

Ajattelin jo, että Koon kanssakin saattaisi olla oikeinkin mukava viikonloppu. Meillä on viime aikoina mennyt hiukan paremmin kuin pitkään aikaan, ei nyt mitään parisuhdejuhla-aikaa, mutta paremmin kuitenkin. Ja perjantai-ilta menikin hyvin :) Mutta lauantaina paluu vanhaan. Koo koski yhteen kohtaan mihin toivoin ettei ocd-syistä koskettaisi. Pyysin että huuhtelisi kätensä. En huutanut, en oikeastaan edes hermostunutkaan. Pyysin vaan. Mutta jostain syystä tämä oli taas se kamelinselän katkeamispiste, koska Koo alkoi huutaa, aika epäasiallisesti, lapsetkin olivat kuuloetäisyydellä. Aakin tuli kommentoimaan Koolle. Mä haluan pitää lapset erossa meidän riidoista, joten mua niin ärsyttää, että toista se ei näytä haittaavan. Enkä voi sanoa Koolle kunnolla mitä haluaisin, koska pyrin siihen, että se mitä puhun lasten kuullen, kestää myös heidän kuuntelun. On muuten välillä vaikeaa. Ja taas Koo teki sen, että "kostoksi" koski mulle ocd-hankalaan paikkaan. 
Mä ymmärrän oikein hyvin, että mun ocd rasittaa. Mutta se on mennyt paljon eteenpäin, ja pyydän paljon aiempaa vähemmän häneltä näitä juttuja. Mutta se ei riitä. No, ei se riitä mullekaan, mutta tämä on tilanne mihin tällä hetkellä pystyn. Mua rassaa se, että jonain toisena päivänä hän olisi vaan huuhtassut kädet, ja oltais jatkettu niinku ei mitään. Mut välillä aivan yhtäkkiä ilman mitään varoitusmerkkejä saa näitä kilarikohtauksia. Ja välillä siis ihan muistakin ocd:hen liittymättömistä asioista. Raskasta kun ei voi välttämättä ennakoida kunnolla toisen tuulta. Lopputulema on se, että jos ollaan pidempään yhdessä esim. viikonloppu ilman ohjelmaa, hän ei jaksa mua. Ja tää ei aikuisten oikeasti ole vain ocd:n syytä. Mutta homman nimi on se, etten mä jaksa tuollaista käytöstä, kunnioituksen puutetta ja mun nollaamista. Onneksi mulla on työ ja muita läheisiä ihmisiä, joiden seurassa tunnen itseni tarpeelliseksi. Muuten varmaan itsetunto olisi vielä aika paljon matalammalla. Ja mun ei ole nyt siis tarkoitus mollata Koota, vaan purkaa omia tuntemuksia. Mielellään kuulisin kommentteja, onko vastaavaa tilannetta muilla?

No joo, se siitä. Terapiassa olin myös tällä viikolla. Terapeutti on kovasti tyytyväinen ocd-tilanteen etenemiseen, niinku itsekin olen :) Pohdin erästä tulevaisuuden suunnitelmaa, että olisko järkevää vai ei, ja tuleeko sitten ocd:n kanssa takapakkia. Hän sanoi, että go for it! Tuli niiiin hyvä mieli :)

Home alone

Lauantai-ilta ja mä oon yksin kotona sängyssä jo pötköttelemässä. Koo ja lapset lähti eilen Koon vanhemmille. Alunperin heidän piti tulla jo tänään kotiin, mutta päättivätkin tulla huomenna vasta. Mulla on yksi työhön liittyvä ikuisuusprojekti meneillään. Motivaatio lähellä -273,15 astetta. Mä niiiiin paljon mielummin olisin mun murulaisten kanssa, mutta pakko saada tää joskus valmiiksikin. Enkä yrityksestä huolimatta oo iltaisin työpäivän ja lasten nukkumaanmenon jälkeen kunnolla enää jaksanut tähän paneutua. Ja mulla on vähän sellainen periaate, että kun oon kotona lasten kanssa esim. viikonloppuisin, niin silloin en tee työjuttuja vaan yritän olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon.
Joten, joskus sitä aikaa täytyy sitten vaan järjestää. Huokaus. Välillä tekee kyllä tosi hyvää olla vähän aikaa yksinäänkin, mutta se aika olisi kivampi käyttää johonkin muuhun...
No, jos ja toivottavasti kun saan tämän joskus valmiiksi, niin voin olla sitten tyytyväinen siitä, että jaksoin.

Eilen mulla alkoi psykoterapia vähän niinkuin siitä, mihin jäätiin joskus viime vuonna. Tänä vuonnahan erinäisistä syistä johtuen ollaan tavattu vain pari lyhyttä kertaa. En ollut huomannutkaan kuinka paljon tällaisia keskustelutyyppisiä terapiakäyntejä olin kaivannut! Mulla on ilmiselvästi vielä paljon asioita läpikäytäväksi... On jotenkin oudolla tavalla mukavaa kun voi jutella omista ajatuksistaan ja tunteistaan jopa hiukan itsekeskeisesti. Siinä ääneen pohtiessa saa joskus hyviä oivalluksia. 
Jollain tavalla tuo terapiasuhde myös on aika omanlaisensa. Terapeuttini tietää minusta todella paljon ja minä en hänestä paljoakaan. Ja niinhän sen tietysti kuuluu ollakin. Jännää silti, miten paljon sitä voi luottaa toiseen ihmiseen, jota ei tavallaan lainkaan tunne. Onhan luonnollisesti vaitiolovelvollisuus jne. Mutta silti. Olen onnekas, kun sattui näin hyvä lääkäri kohdalleni :)

Niin, sitten vielä päivitys edelliseen postaukseen liittyen. Alkoholiongelmainen läheiseni on nyt sitten taas toistaiseksi päässyt selville vesille. Katkaisun kautta. Että näin. Mitäpä muuta tuohon sanoa.