Hyvästi Sörsselssön, ja iäksi :D

Hehee, ei tähän Uuno Epsanjassa -leffaan kyllästy ollenkaan! Oon nähnyt tän ties kuinka monta kertaa. Tasokas maku mulla ;)

Tänään on ollut oikein kiva päivä. Kävin Aan kanssa leffassa ekaa kertaa (jossei vauvaleffoja lasketa). Mentiin ihan kahdestaan, Koo jäi Jiin kanssa kotiin. Oli kiva välillä touhuta ihan kahdestaan. Aalla oli eväänä pillimehua, ja ostettiin poppareita. Taisi olla aika elämys pienelle. Tosin loppua kohti alkoi kyllästyä ja katseli leffan loppuun mun sylkystä. On se vielä niin pieni <3 Kun tultiin kotiin, niin pyysi päästä meidän sänkyyn nukkumaan ja annoin luvan. Kyllähän sen muistaa että itsekin tykkäsi pienenä nukkua vanhempien sängyssä.

Oon ihan tyytyväinen itseeni, olisihan se ollut helppo päättää jäädä vaan kotiin, kun ei kenenkään ollut pakko mennä tänään mihinkään. Alettiin vaan puhua jotain elokuvista, niin Aa innostu niin paljon ajatuksesta, että pakkohan OCD:lle oli antaa potku takapuoleen ja lähteä ulos. Tokihan mä sitten reissun päällä kuvittelin taas kaikenlaisia kontaminaatiojuttuja, mutta en oikeastaan mitään sellasta vakavampaa (kai) nähnyt. 
Tiedättekö muuten sen tunteen, että näkee hyvin että joku asia on jotenkin, mutta sitten mielikuvitus alkaa laukata ja miettiä mitä jos näinkin väärin... Ärsyttävää. Pitäisi olla koko ajan joku piilokamera mukana millä vois sit tarkistaa ja saada mielenrauhan... Noh, ehkei kummiskaan ;)

Huomenna taitaa silti olla ihan kotipäivä, leikkimistä tiedossa siis, ja ehkä vois käydä saunassa. Saiskohan sitä aikaseks tehtyä lihapullia, niistä muksut tykkää. No joo, eipä mulla taida kovin paljon asiaa olla, kunhan vaan tykkään kirjoitella. Ai niin, no sen verran 
vielä, että Koo aikoo kuulemma huomenna siivota yhden huoneen (seurausta ainakin osin torstain käynnistä...), joka on mulle vähän vaikeaa, katsotaan kuinka käy. Hassua kun ajattelisi, että kontaminaatio-OCD-tyyppi olis tosi siisti, niin mä koen siivoamisen vaikeaksi. Ennemminkin tuntuu, että vaan levitän siivotessa kontaminaatiota, jollen ole tosi tosi tarkkana. Ja se taas on raskasta. Toisaalta en mä likaa ja bakteereita pelkää, mut jos ne olis ongelma, niin olis varmaan just päin vastoin ton siivoamisen kanssa.

Mukavaa lauantai-iltaa!

Vastaanotolla

Voi elämä ku mua jännitti tänään ennen Koon ja mun yhteiskäyntiä. Ihan hurjasti. Nyt on aika helpottunut ja väsynytkin olo kun se on ohi.

Mutta joo. Jos ei mennä siihen etten voinut koskea lääkäriasemalla juuri mihinkään viimekertaisen kontaminaatiojutun takia, vaan kerron suoraan vastaanottokäynnistä.

Aluksi lähinnä terapeutti ja Koo keskustelivat, oli vähän kuin olisin ollut koulussa rehtorin ja vanhemman kanssa keskustelemassa käytöksestäni :D Koo purki mieltään, ja mulla oli siinä vaiheessa semmoinen olo, että parempi jos hän olisi käynyt yksin :( Mutta sitten mäkin pääsin purkamaan omia ajatuksiani, ja sain sanottua mua painavia asioita Koon käytöksestä. 

Sovittiin, että Koo kiinnittää huomiota omaan käytökseensä mua kohtaan. Ja niinku arvata saattaa, sovittiin että hän myös pyrkii vähentämään mun kontaminaatiojuttuihin liittyviä tekemisiään... On helppoa olla samaa mieltä kun tilanne ei ole akuutisti päällä. Mutta sitten kun taas ahdistus iskee, niin tiedän, että ihan varmasti yritän saada Koon tekemään tarvittavat toimet. Se on sitten aika pitkälti hänestä kiinni onnistunko. Niin ristiriitaista. Tiedän että parasta mulle oikeasti olisi, ettei kukaan tule mukaan näihin typeryyksiin. Mutta pelkkä ajatuskin ah-dis-taa. 

Kaikenkaikkiaan kuitenkin ihan hyvä käynti kuten yleensäkin. Terapeutti ehdotti että voitaisiin pitää uusi yhteistapaaminen 3 kk kuluttua...

Vielä tämmönen loppukommentti. Koo tuli tähän viereeni juuri kertoilemaan 
suunnitelmistaan miten aikoo siihen ja siihen mennessä tehdä sitä ja tätä, voi aargh. Kyllä 
siellä niitä ajatuksen siemeniä tosiaan nähtävästi kylvettiin. Jälleen iso huokaus.

Huomenna mennään terapiaan, terapiaan, terapiaan...

Mua jännittää huominen. Ja ahdistaa. Ja jännittää. Huomenna on nimittäin se kauan puhuttu ja pitkään suunniteltu terapiakäyntini, johon Koo tulee mukaan. Hän kävi keväällä kerran itsekseen juttelemassa terapeutilleni (tietty siis mun luvalla). Mutta nyt me siis mennään ekaa kertaa yhdessä sinne.

Tarkoitus tietysti on keksiä Koolle keinoja pärjätä mun OCD:n kanssa, miten hän voisi elää mahdollisimman normaalisti. Ja sitä kautta saada meidän parisuhde ja mun pää paranemaan. Heh, aika kovat tavoitteet ;)

Mutta siis mulla on tosi ristiriitaiset fiilikset tästä. Tiedän, että tämä on meidän molempien parhaaksi. Mutta toisaalta ahdistaa niin paljon se mitä ajatuksen siemeniä terapeutti saakaan istutettua Koon päähän ;) Hän varmasti kannustaa Koota olemaan normaalisti, joka tietysti tarkoittaa olemaan tekemättä/ tekemään vähemmän mun pyytämiä OCD-juttuja... Hyvä Koolle, mutta tämä taas aiheuttaa luonnollisesti mulle paaaljon ahdistusta. Mun on pakko sitten tulla toimeen asian kanssa, mutta tuntuu kyllä etten pysty.

Lisäahdistuksena on sitten vielä se pari viikkoa sitten edellisellä käynnilläni tapahtunut "kontaminaatio", josta jo kerroinkin, ja pelkästään sinne lääkäriasemalle meneminenkin tuntuu kovin vaikealta. Varsinkin kun en mene yksin, enhän voi kuitenkaan vaikuttaa kaikkeen mihin Koo koskee ym. Meinasin jo siirtää tätä yhteisaikaa, mutta Koo sanoi sitten menevänsä sinne yksin. Että näin.

Eli siis henkisesti rankka päivä odotettavissa huomenna. Mitenköhän mä pärjään. Kai pärjään kun on pakko pärjätä. Ei voi kuin huokaista.

Miksi mulla on tää OCD, kysyn vaan (taas kerran).

Ystävyys ja OCD

Kuten olenkin jo maininnut, ei tästä OCD:stä tiedä kukaan ystäväni. Ja ehkäpä juuri tästä syystä se vaikuttaa ystävyyssuhteisiini negatiivisesti. 

Olen luonteeltani toisaalta aika ujo ja mietin liikaa mitä muut minusta ajattelevat. Toisaalta olen melko avoin ja ystävystyn aika helposti. Joten hyvänpäivän tuttuja mulla on suht paljon, läheisempiä ystäviä muutamia.

Silloin vuosia sitten, kun OCD-ongelmani oli pienempi, ei vaikutusta ihmissuhteisiin kovin paljon huomannut. Ei muut, enkä pääsääntöisesti minäkään. Mutta nyt kyllä huomaan. Ja sanotaanko näin, että nyt alan myös huomata, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat.

Siis isoin ongelma on se, etten voi kutsua ketään meille, ihan liian ahdistavaa (kontaminaatio-ongelmat). Lisäksi hieman olen myös rajoittunut siinä, missä voin tavata ketään (välttelen tiettyjä paikkoja ja alueita). Tätä, etten kutsu meille sisälle ketään, on pikku hiljaa pahentuen kestänyt kolmisen vuotta (muutama poikkeus on ollut pakko tehdä). Aluksi se ei ollut niinkään ongelma, oli helppo sopia näkemiset vaikkapa kahvilaan, tai kyläillä kavereiden luona. Mutta niinkun hyviin tapoihin kuuluu, pitäisi sitä käydä vuoroin vieraissa. Eli kun mut on kutsuttu kaverin luo useamman kerran, ja mä en ollenkaan kutsu meille, niin onhan se vähän outoa. Tekosyitäkin keksii vain tietyn verran. 
Tällä tavalla yhteydenpito on pikku hiljaa jäänyt muutamiin uudempiin tuttuihin esim. "vauvakavereihin". Harmillista, mutta niin olisi toisaalta saattanut käydä ehkä muutenkin, kun kaikki ovat palanneet jo arkikuvioihin.

Sitten vanhimmasta ystävästäni, jonka olen tuntenut 5-vuotiaasta. Olimme koululaisina välillä parhaita ystäviä, mutta pikku hiljaa mielenkiintomme suuntautuivat aika eri asioihin. Kuitenkin pidimme yhteyttä enemmän tai vähemmän tiiviisti viime vuoteen asti.Tälle ystävälleni ilmaantui aikuisuuden kynnyksellä aika vakaviakin psyykkisiä ja muitakin ongelmia, ja yritin olla hänen tukenaan. Hän on aika suorapuheinen, eikä ollut yksi kerta kun pahoitin mieleni. Koin tämän suhteen jollain tavalla kuluttavaksi, ehkä olin välillä vähän liikaakin antavana osapuolena, enkä ehkä osannut olla viime aikoina aivan oma itsenikään hänen seurassaan. Muutama vuosi sitten hän tapasi nykyisen avomiehensä, ja ajattelin, että huh, nyt mun ei tarvitse sillä tavalla huolehtia enää hänen tilanteestaan, ja muutenkin hän tuntui olevan aika hyvässä voinnissa. Tähän asti OCD ei juurikaan ollut mukana kuvioissa. Mutta sitten Koon kanssa tapasimme hänet kerran uuden miehensä kanssa. Tapaaminen meni ihan mukavasti muuten, mutta lopuksi huomasin erään aika vaikean "kontaminaatiojutun" ihan yllättäen. Osin tästä syystä, osin kiireisen elämänvaiheen takia, ja osin siksi että halusin hieman etäisyyttä tähän hieman kuluttavaan suhteeseen (nyt kun koin voivani näin tehdä uuden miehensä takia), en tavannut häntä aika pitkään aikaan. Olimme kyllä yhteyksissä, mutta erään kerran hän ilmoitti, ettei Facebook-viestittelyn tms. avulla ystävyyssuhteita pidetä yllä. Kerroin hänelle sitten, että mulla on juuri nyt vaikeaa, mutta en halunnut enempää kertoa silloin. Hänellä ei riittänyt ymmärrys, ja emme nyt ole noin vuoteen viestitelleet. Toisaalta multa tippui harteilta isohko kivi. Toisaalta tunsin itseni hieman loukatuksi ja ehkäpä jopa hyväksikäytetyksi. Kyllä mun tuki kelpasi kun sitä tarvittiin, mutta ei nyt toisinpäin sitten kun minä sitä olisin tarvinnut. Jotenkin surullista, mutta ehkä parempi, että tämä tuli nyt ilmi.

Sitten parhaasta ystävästäni. Olemme nähneet viimeiset pari vuotta lähinnä vakkarikahvilassamme tai vakkariravintolassamme. Haluaisin niiiin kutsua hänet meille, ja että hän näkisi lapsiani enemmän. Mutta kun en pysty :( Sama koskee toistakin lukioaikaista ystävääni, tosin hän on niin kiireinen, ettei tapaaminen meinaa onnistua muutenkaan- heh, oon jo miettinyt, että onkohan hänellä joku OCD-johdannainen ongelma ;)

Opiskeluaikaisiin kaverisuhteisiin OCD ei vielä ole kovasti ehtinyt vaikuttaa, koska meitä on isompi porukka, ja usein tapaamme yhden meistä luona (heillä on paljon tilaa kaikkien lasten temmeltää). Tai sitten näemme vain aikuisten kesken ravintolassa.

Mutta siis, kaiken kaikkeaan aika rajoittavaa ettei voi kutsua ketään kylään. Oma lukunsa ovat vielä meidän lähisukulaiset, sekä Koon tutut, jotka vähiinpäihin kaikki olisi meidän vuoro kutsua. Ja pari muutakin kaveria. Eihän sitä loputtomasti voi vierailla vaan toiseen suuntaan, älyttömän epäkohteliasta. Ja hölmöintä tässä on se, että ennen mä nimenomaan tykkäsin kutsua kavereita mun luo, ja nautin bileiden järkkäämisestä. Ja tarkemmin ajatellen, tykkäisin kovasti vieläkin. Mutta kun.

En tiedä mitä pitäisi keksiä. Joko jotenkin ihmeellisesti pitäisi saada pyydettyä meille vieraita kylään (mun vanhemmat tietää tilanteen, joten voisin harjoitella heidän kanssaan...) Tai sitten vaan pitäisi kertoa muillekin rehellisesti mikä on tilanne. Molemmat vaihtoehdot vaan tuntuvat niin kovin vaikeilta.

Parhautta on...

No niin, Koo on pikkujouluissa ja lapset nukkuu, eli mulla on laatuaikaa keskenäni :D Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa positiivisen viestin, kun tuntuu, että lähinnä puran tänne kaikkea negatiivista. 
Eli jos jotain hyvää voi sanoa tästä OCD:stä seuranneen, niin se on sitä, että olen oppinut huomaamaan pieniä hyviä hetkiä paremmin kuin ennen, ja ihan tietoisestikin nauttimaan niistä. Ja ehkä elämään enemmän tässä ja nyt. 

Tärkeintä mulle on läheiset ihmiset, terveys, koti, uskonto ja isänmaa. Mutta nyt niistä pienistä hetkistä tai asioista, olkaat hyvät: 

Mun mielestä 

Parhautta on...

-vauvan ensimmäinen hymy
-päiväunet varjossa helteisenä päivänä
-naurukohtaus parhaan ystävän kanssa
-lasten riemu
-mieleen tupsahtavat lämpimät, iloiset muistot jo edesmenneistä rakkaista ihmisistä
-ylpeys omien vanhempien tai lasten isovanhempien silmissä
-joulukirkon tunnelma
-odottamatta saatu suklaarasia
-viltti, kuumaa juotavaa, ja kirja syksyisenä iltana
-yhteinen leikkihetki
-kovan työn jälkeen saavutettu tyytyväisyys itseensä
-turvallinen syli mihin käpertyä
-saunassa kuuman ilman ja (raollaan olevasta ikkunasta tulevan) viileän ilman sekoittuminen iholla
-ihmetellä kastematoa ja muita luonnon ihmeitä pikkuihmisen kanssa
-ruskan kauneus, kesäpäivän kuumuus, ukkoskuurojen vaikuttavuus
-hieronta
-saada oppia uutta
-sanaton yhteisymmärrys, kun vain katse riittää
-illan hetki omaa aikaa
-pitkä kuuma suihku (silloin kun sen tekee nautinnon vuoksi eikä siksi että on pakko pestä "kontaminaatiot" pois)
-avantouinnin jälkeinen olo
-kun mahanpohjasta ottaa huvipuistolaitteessa
-pienen ihmisen vilpitön välittämisen osoitus

Tällaisia tuli nyt mieleen, vaikka listaa voisi kyllä jatkaa vieläkin.

Ihanaa viikonloppua sinne ruutujen toiselle puolelle!

Vieläkö kerran

Mulla on ollut monta kertaa olo, että haluisin kirjottaa taas blogiin, mut en oo vaan ehtinyt/jaksanut. Tai no, yhden luonnoksen jo kirjoitinkin, mut päätin olla julkaisematta sitä ainakaan vielä, oli vähän turhan tunnepitoinen avautuminen...

Toisella silmällä tässä katselen samalla Erilaisia äitejä, on aika mielenkiintoinen sarja. Aika erilaisia tarinoita niitä ihmisillä onkin, harmi ettei oo tullut OCD-äiti jaksoa ;) Oon huomannut, että vähän vauvakuumetta meinaa mulla pukata... Ennen oon aina pitänyt kahta lasta oikein sopivana määränä, mut jotenkin huomaan ajattelevani välillä, että olisihan se kiva vielä kerran olla raskaana ja jopa synnyttääkin. Ja eihän tää mun ikä tästä vähenekään. Mut toisaalta haluaisin saada pääkoppani vähän parempaan ruotuun, että jaksaisi sitten paremmin vauva-arkea ja voisi nauttia siitä eri tavalla. Ja parisuhde kanssa pitäis saada toimimaan paremmin. Eli ei nyt sitten kummiskaan ihan ajankohtaista ole. Ja ainahan on mahdollista ettei tärppäiskään. Mutta joo, täytyy miettiä. 

Oon muutenkin vähän yllättänyt näistä uusista puolista itsessäni. Lapset on mun mielestä olleet ok, mut en oo pitänyt itseäni mitenkään lapsirakkaana. Oikeastaan silloin ku itsellä ei vielä ollut lapsia ja olin vaikka kavereilla käymässä, joilla oli, niin olin monesti ihan suorastaan helpottunut, kun pääsin takaisin omaan rauhalliseen kotiin. Eikä kyllä ollut vauvakuumetta todellakaan. Vielä Aan syntymän jälkeenkin ajattelin aika samalla lailla. Tosin tietty se oma lapsi oli poikkeus, ja ehkä läheisimmät lapset kuten kummilapset. Mutta nyt Jiin jälkeen oon huomannut, että tähän lapsitouhuun on jotenkin kasvanut sisään. Ja aina jaksaa hämmästyttää, miten suuria tunteita sitä voi tunteakaan. Ja miten nopeasti tunteet vaihtelee naperoiden kanssa, yhdessä hetkessä hermot riekaleina ja seuraavana hetkenä sydän niin täynnä hellyyttä. Kyllähän kaikkea täytyy suunnitella ihan eri tavalla ku 
ennen ja varata tuplasti triplasti aikaa. Omat menot on minimissä ja rauhallinen pitkä kuuma suihku on nykyään luksusta. OCD on hankaloitunut lasten myötä, ja on muuten aika raskasta yrittää valvoa ettei pikkulapsi koske mihinkään kuviteltuun "kontaminaatiokohteeseen", kun ne haluaa tutkia kaikkea (tietty siis normaalin vahtimisen lisäksi). Mutta mihinkään en vaihtaisi.

No joo, sitten vielä OCD-asiaa. Mulla oli viime viikolla tosiaan pitkästä aikaa terapia. Aivan uskomatonta oli, että näin siellä henkilön, joka olisi ennen ollut kaikkein vaikein oireiden aiheuttaja. Kyllähän sellaisen näkeminen vieläkin ihan kiitettävästi laukaisee ahdistuksen, mutta jos jotain positiivista yrittää miettiä, niin tämän kontaminaatioaste on selkeästi alentunut (tosin muuta on tullut tilalle, mutta ei mennä nyt siihen...) Mutta siis, sain pidettyä itseni hyvin kasassa, ja täytyy sanoa, et osuipas terapiakäynti hyvään saumaan. Kokeiltiin 
ekaa kertaa rentoutusharjoitusta, ja oli ihan ok. Ajatukset kyllä karkaili siihen mitä pitäisi tehdä kotona. Vaatteet meni taas "poistoon" ja suihkussa kävin ihan huolella. Mutta olis mun reaktio voinut olla vielä pahempikin (ikuinen optimisti täällä terve :D) No joo, nyt mulla on stressi siitä, et mitenkä mä voin mennä sinne lääkäriasemalle, kun se nyt on sitten kontaminoitunut. Oi voi. No, ehdin vielä miettiä, kun joudun perumaan tämän viikon ajan lastenhoitojärjestelyjen takia, Koo kun on lähdössä työmatkalle.

Eiköhän tätä asiaa tässä tullut, tuppaa nää mun kirjoitukset vähän venähtämään pidemmän puoleisiksi.

Mukavaa alkanutta viikkoa!