Tammikuussa

Kohta on tammikuu pulkassa, niin se vaan on tämäkin vuosi nopeasti edennyt. 

Tekisi mieli kertoa alkuvuoden työjutuista tarkemmin, koska on ollut niin mielenkiintoista :) Mutta jos anonyyminä haluan pysyä, kuten ainakin toistaiseksi haluan, en voi raottaa enempää työpaikan ovea. Mutta siis, on ollut päiviä, jolloin olisin voinut jäädä ihan vaan huvikseni vaikka seuraavaan aamuun asti töihin :) Mutta en nyt sentään jäänyt...

Oon mennyt myös monena iltana tosi ajoissa nukkumaan. Usein lasten kanssa samaan aikaan, tosin iPadiä oon saattanut kyllä naputella jonkin aikaa ennen nukahtamista. Niinku nytkn.

Ai niin, olin myös tässä kuussa Koon kanssa "treffeillä" eräässä konsertissa. Aa ja Jii olivat ekaa kertaa koko yön hoidossa silleen, ettei meistä vanhemmista kumpikaan ollut paikalla. Hyvin oli mennyt, vaikka vissiin vähän oli illalla kaipailtukin. Mutta täytyy sanoa, että teki kyllä hyvää, sekä itselleni että mun ja Koon suhteelle :) Vaikka olipas mukava nähdä taas noita murulaisiakin sitten seuraavana päivänä <3

Fiiliksiä ja kirjoitusaiheiden puutetta

Mulla on nyt jotenkin ihan tyhjä puhekupla pään päällä. Teki mieli tulla kirjoittamaan, mutta en oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Tarve kirjoittaa näyttää silti olevan, vaikka ideat on siis vähissä. Mielelläni ottaisinkin kirjoitusehdotuksia vastaan! (Niitä voi laittaa tohon kommentti-kenttään, tai sit sähköpostiini keltainenbansku@gmail.com)

Ehkäpä nyt sitten vain kerron lyhyesti viime viikonlopun fiiliksistä. 

Oltiin siis taas mun vanhemmilla, (jotka eivät kylläkään lauantaina olleet paikalla). Niinkuin olenkin kertonut, heidän kodissaan oleilu on mulle usein niinkuin lomaa, koska kotona stressaan aivan liikaa mihin ei saa koskea ym. tyhmää. Tuolla pystyn hiukan hölläämään.

Olin kuitenkin pariin otteeseen ihan tippa silmässä. Katselin nimittäin kun lapset ja Koo touhusi, olin onnellinen. Olin vaan ja nautin hetkestä. Hetken pystyin olemaan aivan rennosti ilman ocd-ajatuksia. Sain kiinni tunteesta, millaista olisikaan olla ilman ocd:ta. Ihan ohikiitävän hetken ajan vain. Mutta kuitenkin. Siihen sekottui haikeus. Ehkä hiukan surullinenkin olo. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Elämä ilman painolastia nimeltään ocd.

Kotitehtävät

Äh, en sitten saanut tehtyä sitä toista kotitehtävää, josta kirjoitin viimeksi. Oon aika pettynyt itseeni. Vähän sinne päin tein, mutta en sitä mitä piti.
Noh, terapeuttini sattui muistamaan vain sen toisen kotitehtävän, jonka siis olin tehnyt. Enkä mä kypsänä aikuisena maininnut mitään siitä toisesta... 😳 En vaan saanut sanottua, mutta itsellenihän mä tässä hallaa teen.

Mulla ei oikeastaan ole mitään muuta erityistä asiaa mielessä, tuli vaan sellainen olo, että taidan hiukan jotain kirjoittaa tänne. Terapiassa puhutut asiat pyörii mielessä, toisaalta mun mielestä onkin hyvä vähän kelata niitä näin jälkikäteen. Joskus voi saada oivalluksia. Mutta nyt taidan kyllä kuitenkin painautua peiton alle. Kauniita unia :)

Se olisi sitten vuosi 2015

No niin, se olisi sitten vuosi 2015. Joulu ja uusi vuosi meni mukavasti sukuloidessa. Tosin koko perhe oli enemmän tai vähemmän kipeenä kuumeessa/nuhassa/yskässä/korvatulehduksessa. Ja lisäksi Aa oksensi myös, mutta helpotukseksi vain yhden kerran. Nyt taudit on aika hyvin selätetty, eikä onneksi sen vakavampaa ollut :)

Pitkähkön loman jälkeen paluu töihin on huomenna. Toisaalta ihan kivaakin, seuraava kuukausi pitäisi olla mielenkiintoinen :)

Ja terapia jatkuu myös pitkän tauon jälkeen ensi viikolla, ihan hyvä juttu sekin. Tosin sain kaksi kotitehtävää, joista toisen (ocd-mielessä paljon helpomman) tein heti, ja toisen tekemistä näytän lykkäävän viime tippaan asti... Toivottavasti saan sen edes tehtyä... Eikä edes pitäisi olla mitenkään mahdoton rasti, varsinkin kun siihen liittyvä altistus on vain ajatuksen tasolla eikä "fyysistä". Ja liittyy siihen aiheeseen, josta tämä aikuisiän ocd oikeastaan alkoi, mutta on helpottanut paljon. Silti. Han-ka-laa.

Enkä haluaisi tuottaa pettymystä. En itselleni, en terapeutille, enkä läheisilleni. 

Olen huomannut, että tätä sairautta on läheisten tosi vaikea ymmärtää. Olen tavallaan päällisin puolin ihan "normaali" ja "terve", mutta sitten mulla on näitä ocd-juttuja, joita peittelen, ja joista en halua kauheasti avautua (koska äärimmäisen noloa.) Ei voi kyllä ketään siitä syyttääkään, en varmasti itsekään ymmärtäisi, jossen tässä veneessä olisi. Pahoitan mieleni siitä, kun Koo (joka hyvin tietää asiasta) antaa välillä hyvinkin selvästi ymmärtää, että teen näitä pesuja, "määräilen" ym. kiusaksi ja että saan siitä jotain. Vaikka mielihyvän saaminen on siitä todella todella kaukana. Vai lasketaanko ahdistumisen helpottamisen tavoittelu sitten mielihyvän tavoitteluksi? En tiedä.

Myös se tuntuu pahalta, kun sanotaan että asialle pitäisi yrittää tehdä jotain ja homman edetä. Ihan kun se olisi kiinni vain tahdonvoimastani. Ja ihan kun en yrittäisi. 

Mutta. Ennen ajattelin, että pääsen kyllä tästä eroon. Nykyään, no, en ole lainkaan varma siitä. Olen alkanut miettiä, pitäsikö vaan antaa periksi, sopeutua ja oppia tulemaan tämän kanssa toimeen jotenkin paremmin. Lopettaa turha yrittäminen. Mutta kun periksi antaminen ei oikein sovi mun luonteeseen. Mutta ehkä se ei olisikaan luovuttamista, vaan toinen lähestymistapa asiaan. En jälleen tiedä.



Tällä hetkellä ocd:n omaa elämää rajoittavan vaikutuksen lisäksi tuntuu raskaimmalta Koon osuus. Se, että teen hänenkin elämästään osin hankalampaa. Ja se, että hän tekee mun elämästäni tietyiltä osin myös hankalampaa. Miten turhaa. Huokaus.