No niin, se olisi sitten vuosi 2015. Joulu ja uusi vuosi meni mukavasti sukuloidessa. Tosin koko perhe oli enemmän tai vähemmän kipeenä kuumeessa/nuhassa/yskässä/korvatulehduksessa. Ja lisäksi Aa oksensi myös, mutta helpotukseksi vain yhden kerran. Nyt taudit on aika hyvin selätetty, eikä onneksi sen vakavampaa ollut :)
Pitkähkön loman jälkeen paluu töihin on huomenna. Toisaalta ihan kivaakin, seuraava kuukausi pitäisi olla mielenkiintoinen :)
Ja terapia jatkuu myös pitkän tauon jälkeen ensi viikolla, ihan hyvä juttu sekin. Tosin sain kaksi kotitehtävää, joista toisen (ocd-mielessä paljon helpomman) tein heti, ja toisen tekemistä näytän lykkäävän viime tippaan asti... Toivottavasti saan sen edes tehtyä... Eikä edes pitäisi olla mitenkään mahdoton rasti, varsinkin kun siihen liittyvä altistus on vain ajatuksen tasolla eikä "fyysistä". Ja liittyy siihen aiheeseen, josta tämä aikuisiän ocd oikeastaan alkoi, mutta on helpottanut paljon. Silti. Han-ka-laa.
Enkä haluaisi tuottaa pettymystä. En itselleni, en terapeutille, enkä läheisilleni.
Olen huomannut, että tätä sairautta on läheisten tosi vaikea ymmärtää. Olen tavallaan päällisin puolin ihan "normaali" ja "terve", mutta sitten mulla on näitä ocd-juttuja, joita peittelen, ja joista en halua kauheasti avautua (koska äärimmäisen noloa.) Ei voi kyllä ketään siitä syyttääkään, en varmasti itsekään ymmärtäisi, jossen tässä veneessä olisi. Pahoitan mieleni siitä, kun Koo (joka hyvin tietää asiasta) antaa välillä hyvinkin selvästi ymmärtää, että teen näitä pesuja, "määräilen" ym. kiusaksi ja että saan siitä jotain. Vaikka mielihyvän saaminen on siitä todella todella kaukana. Vai lasketaanko ahdistumisen helpottamisen tavoittelu sitten mielihyvän tavoitteluksi? En tiedä.
Myös se tuntuu pahalta, kun sanotaan että asialle pitäisi yrittää tehdä jotain ja homman edetä. Ihan kun se olisi kiinni vain tahdonvoimastani. Ja ihan kun en yrittäisi.
Mutta. Ennen ajattelin, että pääsen kyllä tästä eroon. Nykyään, no, en ole lainkaan varma siitä. Olen alkanut miettiä, pitäsikö vaan antaa periksi, sopeutua ja oppia tulemaan tämän kanssa toimeen jotenkin paremmin. Lopettaa turha yrittäminen. Mutta kun periksi antaminen ei oikein sovi mun luonteeseen. Mutta ehkä se ei olisikaan luovuttamista, vaan toinen lähestymistapa asiaan. En jälleen tiedä.
Tällä hetkellä ocd:n omaa elämää rajoittavan vaikutuksen lisäksi tuntuu raskaimmalta Koon osuus. Se, että teen hänenkin elämästään osin hankalampaa. Ja se, että hän tekee mun elämästäni tietyiltä osin myös hankalampaa. Miten turhaa. Huokaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti