Paluu arkeen

Jännä miten tää blogi on tullut näin lyhyessä ajassa tärkeäksi. Alunperin ajattelin, että OCD on sivujuonne ja pääpaino muulla elämällä. Mutta ilmeisesti mulla taitaa olla aikamoinen tarve purkaa ajatuksia OCD:stä. Toivottavasti jossain vaiheessa tämä muuttuu.

Lomat on nyt loppu, ja pari päivää oon ollut taas arkihommissa. Toisaalta tosi mukavaa kun mielikuvituksella ei ole niin paljon aikaa keksiä ongelmia. Ja onhan se kieltämättä ihan kiva jutella välillä aikuisten kanssa muustakin kuin lastenhoidosta. Ja syödä lounasta rauhassa. Mutta toisaalta ikävähän noita muruja tulee, ja arkipäivissä on harmillisen vähän yhdessäoloaikaa. Hyvillä mielin kuitenkin voidaan lapset hoitoon jättää, löydettiin nimittäin ihana perhepäivähoitaja :)

Koolla ja mulla ei sen sijaan mene kovastikaan paremmin. Olimme tänään illalla molemmat omilla tietokoneillamme ja lapset nukkumassa, kaikki oli periaatteessa ihan ok, rauha maassa. Koo kysyi jotain, johon vastasin jotain ettei mun OCD:n takia voi nyt hakea tällä viikolla yhtä juttua. Ymmärrän, että vastaukseni oli rasittava. Mutta ei kyllä todellakaan taas ihan tällaisen ryöpytyksen arvoinenkaan. Painokelvotonta tekstiä, sairauteni avulla kiusaamista. Minun piti pyydellä anteeksi.

Viikonloppuna edellisen kerran oli kurjaa. Olimme kaikki ulkona ja Koo hermostui mulle jostain ja ohikävellessä tahallaan vähän tönäisi. Myöhemmin päivällä hermostui taas, mielestäni mitättömästä, ja "ajoi" mut terassin ja seinän väliseen kulmaan seurauksella että kaaduin. Lapset alkoivat itkeä, ja niin kyllä minäkin. Tuntui niin pahalta. Koo totesi vähän myöhemmin rauhoituttuaan, ettei noin olisi saanut tehdä. Mutta ei mitään anteeksipyyntöä. Mun syy kai.

Ja nyt mulle sitten tulee huono omatunto kun kirjoitan tästä "julkisesti". Mutta kun on pakko johonkin purkaa tätä oloa. Terapeutille olen sanonut, että parisuhde ei oikein ole hyvällä mallilla. Haluaisin puhua tästä hänen kanssaan enemmänkin, mutta OCD:n takiahan mä siellä käyn, enkä ole siis paljoakaan kertonut näistä. Enkä oikeastaan kellekään muulle ole parisuhdeongelmista kertonut, tai no neuvolassa hiukan. Paras kaverini tietää että meillä on pidempään ollut jo vaikeaa.  Ja näkiväthän vanhempani pientä yhteenottoa lomareissussa, mutta ei mitään tällaista. En oikein tiedä mitä ajatella tästä. Ennen meillä oli niin mukavaa yhdessä.

Siis oikeesti.

Tällainen pikku purkautuminen on nyt paikallaan. Mulle oli siis tulossa tässä päivänä eräänä kotiinkuljetuksella iso paketti. No, jotenkin siinä kävi niin, että mua alkoi ahdistaa se, että kotiinkuljetus vie ensin jonkin  lähetyksen erääseen lähellämme olevaan liikkeeseen, jota "kontaminaatiosyistä" kartan. Aika epätodennäköistä, mut mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän ahdisti. Siispä soitin ja siirsin kotiinkuljetuksen iltaan, jolloin tämä liike on suljettu. Vähän päästä puhelimeni kuitenkin soi, ja kuljettaja olikin jo ovella. No siitäpä vasta ahdistus iski. Olikohan hän käynyt liikkeessä? Silloinhan oma tilaukseni olisi välillisesti myös saattanut "kontaminoitua". Koo yritti rauhottaa mieltäni, että yleensä liikkeisiin tavarat tulevat tukusta ym. No joo, tämä helpotti hieman. Mutta vain hieman ja hetkellisesti. Sitten pääni alkoi raksuttaa, että miten voisin saada varmuuden. Päädyin sitten soittamaan kuljettajalle, koska hän on tullut hieman tutuksi tuotuaan jo joskus aiemminkin tilauksia. Tekosyynä kyselin miksei paketti tullut silloin kun piti, hän sitä selittikin mukavasti. Sitten muka sivuseikkana kysäisin, että oliko käynyt tänään ko. liikkeessä. Hän kuulosti hieman hämmentyneeltä (ylläri...) mutta ei kuulemma ollut. Sopersin vaan jotain, että olis ollut hyvää palautetta.

Että näin. Miten alas sitä voi vajotakaan, voi elämä :( Helpottihan toi, voi kai suht hyvillä mielin noita tilattuja vaatteita käyttää.

Mutta tokihan se OCD alkoi sitten taas jäytää... mitä jos kysyinkin vahingossa että oliko käynytkin viereisessä kunnanosassa vastaavassa liikkeessä. Haloo, en varmaankaan kysynyt väärin, ja eiköhän hän olisi sanonut, jos olisi käynyt toisessa vastaavassa liikkeessä. Ja siis järkihän nyt tietenkin sanoo, että mitä väliä. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Mitään ei tapahtuisi. Mutta eihän järki tätä ahdistusta päätä.

Ihmettelen vaan, että ihan oikeesti miten hölmö sitä voi olla. Tekeekö kukaan muu tällaisia järjettömyyksiä? En mä yleensä ihan tällaiseen ala, mutta kun oli sen verran arvokas tilaus... Seli seli.

Toi varmuuden tarve on muuten jännä piirre tätä sairautta. Jos todennäköisyys jollekin on lähes nolla, niin se ei välttämättä riitä. Asia jäytää jollei varmuutta saa, ja on parempi toimia varman päälle silloin...

Ja toinen asia on toi itsensä nolaaminen. Kyllähän nää hölmöilyt nolottaa, välillä paljonkin. Mutta siihen jotenkin tottuu, ei jaksa samalla tavalla välittää mitä joku vieras ihminen ajattelee. Toisaalta tässä kehittyy pikku hiljaa myös tekosyiden mestariksi...

No joo. Jospa yrittäisin taas unohtaa kontaminaatiot ja muut typeryydet, ja katsoisi vaikka vähän vielä telkkaa. Tai sitten noita nukkuvia lapsukaisia. Niin niin suloisia <3 Toisaalta oon aika onnekas kuitenkin :)

Kissa kiitoksella elää...

... ja minä ;)

Oon huomannut nyt tässä Irti OCD:stä -projektissa, että kannustus on mulle tosi tärkeää. Suorastaan välttämätöntä. Niinä päivinä, kun Koo jaksaa tsempata mua esimerkiksi koskemaan johonkin, mihin en OCD:n takia haluaisi, usein pystyn. Hiukan yllytyshullu tässä mielessä siis olen ;) Harmi vain, että tämä toimii myös käänteisesti. Jos Koo on kypsä mun toimintaan ja ohjeisiin, ja antaa "palautetta", mulle tulee jotenkin lannistunut olo. Eihän tästä tosiaan parane, enpä taida jaksaa edes yrittää.

Rasittavaa siis että oon niin altis toisten mielipiteille tässä asiassa. Koska ensisijaisesti itsenihän takia mun pitäisi itseäni siedättää ja itse itseäni kannustaa. Eihän Koo ole mun terapeuttini.

Tässä yhtenä päivänä olin lähdössä kotoa, ja päätin avata ulko-ovemme ihan tavallisesti (normaalisti olen käyttänyt pientä pussia, hanskaa tms. apuna...) Kysyin Koolta huomasiko hän mitä tein, eikä huomannut mitään erityistä ennen kuin sanoin. Kehui kyllä sen jälkeen. Mutta pointtini oli se, että tää siedätys mitä nyt teen, on niin pieniä asioita muille, etteihän niitä edes muut huomaa. Kuka nyt keksisi alkaa kannustaa, et hienosti avasit ulko-oven (ainakaan jos avaaja on yli 5-vuotias) :D
Heh, mä tarttisin vissiin jonkun jenkkityylisen yli-innostuneen personal OCD-cheerleaderin huiskineen päivineen :D

Jep jep, mun taitaa olla aika vetäytyä nukkumaan, kauniita unia, kullan kuvia :)

Terapiaa, terapiaa

Blogissa on ollut vähän hiljaiseloa, ollaan taas mökkeilty ja nautittu vaan pitkästä lomasta. Mutta kyllä se kesä nyt taitaa vaan olla lopuillaan, vaikka tänään vielä pystyi kyllä aurinkoa vähän ottamaankin. Jos mä saisin päättää, kesä kestäisi reilut puoli vuotta, syksy kolmisen kuukautta, talvi pari viikkoa ja kevät sitten loput... Pidän lämpimästä, ja myös syksyssä on oma tunnelmansa. Pakkanen ei oo mun juttuja, vaikka tokihan jouluna toivoisi olevan valkoista. Heh, aikamoiset toiveet :)

Olin tosiaan nyt tässä terapeutilla käymässä parin kuukauden tauon jälkeen. Tarkoitus olisi nyt ainakin syksyllä käydä vielä melko usein juttelemassa. Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitainen olo tästä. Toisaalta on jotenkin hyvä olo siitä, että terapeuttini jaksaa kuunnella. Toisaalta oon niin korviani myöten täynnä tätä OCD:tä, etten jaksaisi siitä jauhaa yhtään enempää kuin on pakko. Mutta kyllä mä aion käydä, tietysti. Vähän vaan huolettaa se, että ennen kuin aloitin terapian, ajattelin sen (ja ehkä lääkityksen) olevan sitten se varakeino, jonka avulla pääsen tästä eroon. Nyt kun olen jo noin vuoden enemmän tai vähemmän siellä käynyt ja muutaman kuukauden sertraliiniäkin kokeillut, alkaa hiukan hiipiä pelko, että mitä jos tämä ei toimikaan. Ok, mulla on kyllä "pienet kontaminaatiot" helpottaneet, eli elämä on hiukan helpottanut. Ja yhä useammin pystyn kuvittelemaan eläväni joskus ihan tavallisesti ja melkein uskonkin näin. Mutta on tässä kyllä niin paljon taisteltavaa vielä ja matkaa paljon. Tai sitten vaan päätän, että nyt riitti ja lopetan tän pelleilyn. Ajatelkaa, jos pystyisikin tekemään niin! Tai teoriassa se on mahdollista, tämä on kai ainoita mielenterveyden ongelmia, joista voi vaan päättää parantua.

Hassua muuten miten mun käsitys terapiassa käynnistä on jotenkin arkipäiväistynyt. Mulle oli nimittäin jostain syystä tosi korkea kynnys mennä juttelemaan. Jotenkin pelkäsin leimautumista, enkä mä nyt sitä vieläkään mitenkään mainosta. Kummallista miksi mielenterveysongelmat leimaavat ihmisen jotenkin niin eri tavalla kuin fyysiset sairaudet. Kai siksi näistä ei huvita oikein kaduilla huudella. Ja sitten kun niistä ei paljon puhuta, niin ulkopuolisen voi olla vaikea nähdä ihmistä diagnoosin takaa. Tai en tiedä, siltä musta tuntuu. Mun pitäisi olla myös itse avoimempi omasta ongelmastani, ainakin kertoa muillekin lähimmille; nythän vain Koo ja vanhempani tietävät. Mutta miksi se onkin niin vaikeaa. Ehkä pelkään sitä, että mua ei nähdä enää itsenäni, vaan arvioidaan, että johtuiko joku sanomiseni tai tekemiseni OCD:stä vai ei. Mutta uskoisin, että lähimmät ihmiset välittäisivät kuitenkin yhä samalla lailla. No niin, siinäpä on yksi hyvä tavoite tälle syksylle, katsotaan talvella olenko saanut sanottua.

Pian loppuu tosiaan loma. Lapsilla alkaa huomenna hoito, ja mennään yhdessä sinne tunniksi pariksi harjoittelemaan. Siitä se sitten taas alkaa pikkuhiljaa pyöriä, arki. Jännittää kyllä, mutta ehkä enemmänkin hyvällä tavalla.

Nautitaan loppukesästä!

Parisuhde ja OCD

Flunssa lusittuna ja lasten mahataudinkin sain sitten vielä päälle. Koolle kuumetta ja Aalle uudestaan kuume, great... Jouduin sitten perumaan viime viikon terapiankin, ei siinä kunnossa jaksanut mennä. Hyvää olisi tehnyt päästä juttelemaan pitkästä aikaa. Mutta ensi viikolla uusi yritys :) Onneksi nyt kaikki näyttäisivät olevan kunnossa vihdoin :)

Asia, joka on mietityttänyt minua viime aikoina paljon, on parisuhteemme. Tämä postaus on itse asiassa jo hetken aikaa roikkunut luonnoksena. Mietin julkaisenko tätä, etten anna väärää kuvaa Koosta. Koska tarkoitukseni ei ole puhua pahaa kenestäkään, vaan purkaa omia tuntoja. Mielellään kuulisin muiden kokemuksia tai vinkkejä, kommentteja tai sähköpostia ottaisin mielelläni vastaan :)

Olemme tunteneet Koon kanssa kymmenisen vuotta, josta suunnilleen puolet naimisissa. Välillä on mennyt paremmin, välillä huonommin. OCD:stä kerroin hänelle vasta joskus vajaa kolme vuotta sitten. En varmaan olisi kertonut silloinkaan, jollei olisi ollut vähän niinkuin pakko. OCD:n oireet olivat pikku hiljaa pahentuneet, ja niitä alkoi olla vaikea peitellä. Tähän asti olin pärjännyt tekosyillä, selittelemällä, kiertelemällä, joskus jopa valkoisia valheita keksimällä. Tuntui jotenkin helpottavalta kun sain kerrottua.

Tosin oireiden perimmäistä laukaisijaa en ole hänelle vieläkään kertonut. Hän ei halua tietää, ettei alkaisi minua auttaakseen myös varoa. Ja se on minustakin hyvä näin. Mutta sanon kyllä aivan liian usein muita "OCD-ohjeita" (älä koske johonkin, älä käytä jotain vaatetta, pyydän pesemään käsiä tms). Kyllä hän ihan itse osaa vaatteensa valita ja likaiset kätensä pestä, en minä siitä ole huolestunut. Ohjeet koskee näitä mun mielikuvituksen tuottamia "kontaminaatioita".
En haluaisi sotkea tähän muita, mutta se on aika mahdotonta, saman katon alla kun asutaan. Tiedän kyllä, että teoriassa minun paranemiseni kannalta ja Koon mielenterveyden kannalta parasta olisi, ettei hän tekisi näitä ohjeitani. Eikä hän tietenkään kaikkea tee. Mutta käytännössä se ei ole näin yksinkertaista.

Onhan tässä mun kanssa elämisessä siis kestämistä. Oon monta kertaa sanonutkin, että hän voi halutessaan päästä OCD:stä eroon eroamalla musta. Mutta ei kuulemma aio. Joskus ajattelen, että ero olisi helpotus. Ei tarvitsisi murehtia mihin hän on koskenut, mitä tavaroita käyttänyt. Eikä erityisesti tarvitsisi kuunnella haukkumista. Toisaalta, en tiedä miten pärjäisin ilman häntä. Hän on tärkeä meille, minulle.

Tuosta riitelystä. Parisuhteissa riidellään, enemmän tai vähemmän. Mielestäni rakentavalla tasolla riidellessä ilma puhdistuu ja asiat tulee käsiteltyä. Mutta hyvä ystäväni OCD tulee tähänkin väliin. Koo ja minä emme nimittäin juurikaan riitele tavallisista asioista, ainakaan enää. Riidat tuntuvat muutenkin usein kovin yksipuolisilta. Kuvio menee näin. Kun Koo on tarpeeksi monta kertaa joutunut kuuntelemaan mun OCD-ohjeita, hänellä menee ymmärrettävästi hermot ja alkaa haukkua minua. Näitä "kohtauksia" on vaikea ennakoida. Saattaa esimerkiksi olla, että meillä on hyvä päivä, en ole juuri sanonut OCD-asioita ja on ollut mukavaa (tai ainakin olen kuvitellut että on). Sitten hän on muistanut jotain ärsyttävää, ja saattaa saada tuon kohtauksen tai olla huonotuulinen tästä eteenpäin. Toisaalta, yhtä nopeasti hän saattaa rauhoittuakin. Usein olen lähinnä kuuntelevana osapuolena. Koo saattaa nimittäin uhata "kontaminaation" levittämisellä, mikä tietysti on naurettavaa. Mutta varmastikin kaikki, jotka tämän tyyppisen OCD:n kanssa ovat joutuneet tekemisiin, tietävät miten ahdistavaa tuo on. Tehokasta. Eli ei paljon huvita ärsyttää. Eli otan avautumisen vastaan ja yritän olla ottamatta kovasti itseeni. Tietysti kaiken uhallakin välillä myös sanon takaisin. Mielestäni riitelyssä on kuitenkin rajat, vyön alle ei pidä iskeä eikä lapsia sotkea. Tätä pyrin noudattamaan, vaikkei se aina helppoa ole eikä ihan aina onnistu, jos vastapuoli ei ole niin tarkka siitä...

Kurjinta on, kun välillä tuntuu että Koo ei erota enää minua itseäni OCD:n takaa. Että olen edelleen se sama iloinen ja kannustava tyttö, jonka hän joskus tunsi. Jolla on sairaus. Joka ei haluaisi, ei todellakaan haluaisi määräillä ja antaa typeriä ohjeita. Joka ei saa siitä minkäänlaista mielihyvää. En minä ole määräilijä, olen oikeastaan aika rento, en mikään nipottaja. En sano tai tee näitä asioita ilkeyttäni. Se on oikesti tämä sairaus, joka "pilaa Koon elämän", en minä. Minä kärsin OCD:sta, paljon. Siksi tuntuu pahalta saada sättimistä sairauteni seurauksena. Kyllä minä yritän päästä siitä eroon. Tai vähintäänkin saada oireita helpottumaan.

Joskus mietin ja olen sanonut ääneenkin, että mitä jos kuvittelisi OCD:n tilalle jonkin fyysisen sairauden. Sanoisiko hän, että pilaan hänen elämänsä ja haukkuisiko minua sen takia, että sairastaisin vaikkapa pahaa astmaa. Sanoisiko, että miksen yritä tehdä asialle jotain, jos jo yrittäisin. Pitäisikö pyytää toistuvasti anteeksi sairauteni aiheuttamia ongelmia. Selittää uudelleen ja uudelleen miksi toimin niinkuin toimin. Tuskinpa.

Mutta toisaalta. Koo sietää multa paljon. Tosi paljon. Ja tekee mun puolesta monia asioita. On luotettava. Kävi juttelemassa OCD-asioista terapeuttini kanssa, vaikka se oli hänelle varmasti vaikeaa. Hänkin on vain kyllästynyt tähän.

Jos joskus pääsen tästä sairaudesta eroon, voikohan suhteemme palata koskaan ennalleen? En tiedä. En tosiaan tiedä. Mutta toivottavasti se joskus selviää.