Blogissa on ollut vähän hiljaiseloa, ollaan taas mökkeilty ja nautittu vaan pitkästä lomasta. Mutta kyllä se kesä nyt taitaa vaan olla lopuillaan, vaikka tänään vielä pystyi kyllä aurinkoa vähän ottamaankin. Jos mä saisin päättää, kesä kestäisi reilut puoli vuotta, syksy kolmisen kuukautta, talvi pari viikkoa ja kevät sitten loput... Pidän lämpimästä, ja myös syksyssä on oma tunnelmansa. Pakkanen ei oo mun juttuja, vaikka tokihan jouluna toivoisi olevan valkoista. Heh, aikamoiset toiveet :)
Olin tosiaan nyt tässä terapeutilla käymässä parin kuukauden tauon jälkeen. Tarkoitus olisi nyt ainakin syksyllä käydä vielä melko usein juttelemassa. Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitainen olo tästä. Toisaalta on jotenkin hyvä olo siitä, että terapeuttini jaksaa kuunnella. Toisaalta oon niin korviani myöten täynnä tätä OCD:tä, etten jaksaisi siitä jauhaa yhtään enempää kuin on pakko. Mutta kyllä mä aion käydä, tietysti. Vähän vaan huolettaa se, että ennen kuin aloitin terapian, ajattelin sen (ja ehkä lääkityksen) olevan sitten se varakeino, jonka avulla pääsen tästä eroon. Nyt kun olen jo noin vuoden enemmän tai vähemmän siellä käynyt ja muutaman kuukauden sertraliiniäkin kokeillut, alkaa hiukan hiipiä pelko, että mitä jos tämä ei toimikaan. Ok, mulla on kyllä "pienet kontaminaatiot" helpottaneet, eli elämä on hiukan helpottanut. Ja yhä useammin pystyn kuvittelemaan eläväni joskus ihan tavallisesti ja melkein uskonkin näin. Mutta on tässä kyllä niin paljon taisteltavaa vielä ja matkaa paljon. Tai sitten vaan päätän, että nyt riitti ja lopetan tän pelleilyn. Ajatelkaa, jos pystyisikin tekemään niin! Tai teoriassa se on mahdollista, tämä on kai ainoita mielenterveyden ongelmia, joista voi vaan päättää parantua.
Hassua muuten miten mun käsitys terapiassa käynnistä on jotenkin arkipäiväistynyt. Mulle oli nimittäin jostain syystä tosi korkea kynnys mennä juttelemaan. Jotenkin pelkäsin leimautumista, enkä mä nyt sitä vieläkään mitenkään mainosta. Kummallista miksi mielenterveysongelmat leimaavat ihmisen jotenkin niin eri tavalla kuin fyysiset sairaudet. Kai siksi näistä ei huvita oikein kaduilla huudella. Ja sitten kun niistä ei paljon puhuta, niin ulkopuolisen voi olla vaikea nähdä ihmistä diagnoosin takaa. Tai en tiedä, siltä musta tuntuu. Mun pitäisi olla myös itse avoimempi omasta ongelmastani, ainakin kertoa muillekin lähimmille; nythän vain Koo ja vanhempani tietävät. Mutta miksi se onkin niin vaikeaa. Ehkä pelkään sitä, että mua ei nähdä enää itsenäni, vaan arvioidaan, että johtuiko joku sanomiseni tai tekemiseni OCD:stä vai ei. Mutta uskoisin, että lähimmät ihmiset välittäisivät kuitenkin yhä samalla lailla. No niin, siinäpä on yksi hyvä tavoite tälle syksylle, katsotaan talvella olenko saanut sanottua.
Pian loppuu tosiaan loma. Lapsilla alkaa huomenna hoito, ja mennään yhdessä sinne tunniksi pariksi harjoittelemaan. Siitä se sitten taas alkaa pikkuhiljaa pyöriä, arki. Jännittää kyllä, mutta ehkä enemmänkin hyvällä tavalla.
Nautitaan loppukesästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti