Päivän menu: Saunaa, siideriä, sertraliinia ja suklaata

Aika lentää ihan siivillä, enkä ole oikein ehtinyt kirjoittaa tänne. Eikä varsinaisesti ole ollut mitään raportoitavaakaan. On ollut mielenkiintoinen viikko, ja aamuisin ei tunnu yhtään hullummalta lähteä hommiin, päinvastoin :) Olen oppinut paljon uutta ja työelämän kannalta hyödyllistä viime viikkoina. Ja olen tainnut jo sanoakin, että mun päälle tekee hyvää, etten ole vain kotona. Vaikka lapset pitivätkin kiireisinä, niin aikaa oli silti eri tavalla kehittää kaikkia OCD-kuvioita. Hyvä näin siis :)

Asiasta kukkaruukkuun. Mä oon koko blogini olemassaoloajan miettinyt pitäisikö minun kertoa tästä perheelleni tai ystävilleni. Toistaiseksi olen kertonut vain Koolle. Mutta hyvähän olisi, jos muutkin läheiset tietäisivät miten OCD vaikuttaa elämääni, tai että minulla sellainen rasite ylipäätään on. Toisaalta kerron tässä sen verran henkilökohtaisia juttuja, etten ole varma haluanko paljastaa näin paljon itsestäni tutuille ja purkaa anonymiteettiäni. Seuraavalla käynnillä taidan kuitenkin mainita blogista terapeutilleni. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että tämä blogin pitäminen on tukenut mua. Kirjoittaminen on jollain tapaa terapeuttista, saa purkaa ajatuksiaan vapaasti tarvitsematta miettiä, mitä muut ajattelevat. Tuntuu myös hyvältä, että lukijoitakin on. Erityiskiitos Korppikotkalle, kiva että jaksat kommentoida :)

Terapiasta puheen ollen, tällä viikolla oli vähän erilainen käynti. Olin jo aiemmin vastannut erääseen kyselylomakkeeseen, ja nyt kävimme läpi siitä tehtyä yhteenvetoa, joka osittain tuntui osuvan aika hyvinkin kohdalleen. Lääkäri kyseli välillä tämän pohjalta aika vaikeitakin kysymyksiä käyttäytymismalleistani ym. ja sai oikeasti miettimään. Sitä vaan toimii tietyllä tavalla, ja olen vissiin aika vaativa itseäni kohtaan. Näinhän se taitaa tosiaan olla, pidän itseäni saamattomana, vaikka ei se nyt taida sittenkään ihan täysin paikkaansa pitää...
Jännä muuten, oli tosi kova kynnys mennä viime vuonna ekaa kertaa terapiaan, mutta nyt harmittaa, että aikataulusyistä seuraava käynti on vasta noin kuukauden päästä. Lisäksi mua hiukan huolettaa, että terapeuttini kyllästyy muhun ja siihen etten etene tarpeeksi hyvin. Ja että hän ohjaisi minut sitten jonkun toisen juttusille.

Tällaisia mietteitä tänään. Alkaakin jo väsyttää, sauna taitaa tehdä tehtävänsä. Eli lähden nyt treffeille Nukkumatin kanssa :)

Jatkoa edelliseen

Ihme juttu, kolmas tosi hyvä päivä putkeen OCD:nkin kannalta :) Ja ei, en ole vaan oleillut kotona, päinvastoin. On ollut mm. uintia ja normi arkitouhuja. Tänään tehtiin pikku autoreissu, ja käytiin kannustamassa kaveriani maratonilla. Lounaalla oltiin kivassa ravintolassa, jossa otin ruokaa seisovasta pöydästä ilman mitään kikkailuja. Ja Koon kanssakin on sujunut ihan hyvin, järkättiin jopa hiukan kahdenkeskistä aikaakin, kiva jutella välillä rauhassa :) Niinku eilisessä postauksessa kirjoitin, jokohan se aika alkaisi olla kypsä normaalielämälle... Tää tuntuu niin hyvältä tällanen ihan tavallinen touhuilu ilman sitä kamalaa ahdistusta. (Mutta ettei tää nyt kuulostaisi liian ruusuiselta, niin kyllähän mä edelleen vältän koskemasta erinäisiin tavaroihin ja välttelen monia paikkoja. Ja pesen käsiä liikaa, käytän kertakäyttöhanskoja liikaa, vaikkakin vähemmän kuin ennen.)

Osittain tässä on nyt mukana hyvää tuuriakin. En ole nähnyt mitään OCD:n oikein kunnolla laukaisevaa nyt hetkeen. Ja tiedän, että seuraava kerta tulee ennemmin tai myöhemmin taas ihan puskista. Mutta voisinko mä olla tarpeeksi rohkea ja vahva silloin, ja olla välittämättä siitä ahdistuksesta. Olla peseytymättä turhaan, heittämättä vaatteita roskiin. Olemaan välittämättä mielikuvituskontaminaatiostani. Mutta pelkään, että se ahdistuksen tunne peittoaa taas järkevän käytöksen. Oon aika varma siitä, valitettavasti.

Nää ihan normivälttelytkin jo sinänsä rasittaa, ihan kotonakin on siis monen monta tavaraa ja paikkaa joihin en koske, ja yritän katsoa, ettei lapsetkaan koske niihin. Tekisi hirveesti mieli olla välittämättä näistäkin kontaminaatioista, mut en vaan pysty. Tarttisin kannustusta ja yllytystäkin, mut sitten Koo taas on liian "mukana" tässä kaikessa. Mut hei, ehkä mun seuraava terapiakerta pitäiskin pitää meillä kotona... ;)

Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että tunnelin päässä pilkistää valoa. Tunneli on vaan niin pitkä ja kuoppainen. Ja pahanhajuinen :D

Koskahan se aika alkaisi olla kypsä

Eilen olin terapiassa, oli hyvä käynti, mitä nyt myöhästyin melkein 15 minuuttia. Tosi ärsyttävää, yleensä tykkään olla ajoissa paikalla, varsinkin jos on joku virallisempi tapaaminen.

 Mutta siis mun hyvä olo on jatkunut siitä lähtien :) Oireeni  ovat hiukan lieventyneet jos vertaa vaikka kevääseen. Tosin "pikku jutuissa" lähinnä, mutta kummiskin. Mun on helpompi olla. Ehkä tää arjen alkaminen auttaa, ehkä lääke. Ehkä vaan en jaksa tätä sairautta enää. Yritän yhä enemmän aatella, miten kivaa olis elää tavallisesti. Ja sehän tässä pakko-oireisessa häiriössä on hyvää, että tämän oireilunhan voi (teoriassa) vaa päättää lopettaa.. Voin (jälleen teoriassa) päättää nyt lopettaa tän hölmöilyn. Teoriassa. Voi kun saisin siirrettyä nämä ajatukset käytäntöönkin. Mutta välillä musta tuntuu, että aika vois olla kohta kypsä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Voipi olla, että huomenna tuntuu taas vähän vähemmän optimistiselta.

Eniveis, mukavaa viikonloppua!

Polskuttelua ja pohdintaa

Oltiin tänään sisarusuinnissa. Se on aina hiukan stressaavaa mulle sattuneesta syystä... Mutta varsinkin Aa nauttii uimareissuista niin paljon, et mun on annettava OCD-peikolle potku takamukselle ja vaan mentävä sinne :D Myös Jii tuntuu tykkäävän. Ja kun on suht tuttu uimaryhmäkin eikä uinnit ole missään yleisessä uimahallissa, niin on se toisaalta itsellekin mukava perheharrastus, joskus jopa rentouttava. :)

Tällä viikolla on ollut vähän yksinhuoltajafiilis, kun Koo kävi alkuviikosta parin päivän työmatkalla (ahdistavaa mulle, lentokentillä kun käy kaikennäköistä porukkaa) ja eilen oli hänellä muuten vaan pitkä päivä. Meillä sujui lasten kanssa kuitenkin hyvin, vaikka olihan siinä tietty muutamia logistisia hankaluuksia, kun piti itse sekä viedä että hakea muksut perhepäivähoitajalta. Onneksi hän on tosi mukava ja joustava aikatauluissa. Huolimatta mun OCD-stresseistä, oli ihan kivaakin vaihteeksi näin, kun ei tarvinnut riidellä Koon kanssa. Oikeastaan nyt kun Koota on tänään taas enemmän näkynyt, niin lapsille hän on ollut toki mukavasti, mutta minä ja Koo ei olla montaa ystävällistä sanaa vaihdettu. Lähinnä ei olla puhuttu kuin välttämättömät, ja sitten hän on kiusannut mua (onko olemassa kotikiusaamista, kun on koulu- ja työpaikkakiusaamistakin?) Tietty mullakin on ollut OCD:hen liittyviä pyyntöjä hänelle, etten mäkään mitenkään syytön ole. Mutta en mä niitä hänen kiusakseen sano, vaan kun on pakko.

Toivoisin tosi paljon, että Koo oppisi nauttimaan hyvistä hetkistä, ja luopumaan ainakin hiukan negatiivisesta ajattelumallista. Jos tästä OCD:stä jotain hyvää yrittää löytää, niin ehkä se, että olen oppinut ottamaan ilon irti juuri niistä pienistä hyvistä (arkisistakin) hetkistä, jotka saattaisivat vain sujahtaa ohi. Sekä arvostamaan terveyttä ihan uudella tavalla ja sitä, että lähimmillä ihmisillä on asiat tällä hetkellä hyvin. Esimerkiksi vanhempieni suhdetta on tosi kiva katsella. Musta tuntuu, että he ovat löytäneet uudestaan jotenkin toisensa tässä viimeisen vuoden aikana, vaikka ihan hyvin heillä kai on mennyt aiemminkin :)

Enpä olis uskonut, että keksisin OCD:stä jotain hyvääkin...

Vertaistukea ja tositeeveetä

Se on jännä juttu miten oma olo helpottuu, kun tietää, että samassa veneessä on muitakin. Huomasin jokin aika sitten, että Suomessa on OCD-ihmisillekin perustettu oma yhdistys. Vertaistapaamisiakin näyttäisi olevan, mutta jotenkin en ole uskaltautunut sellaiseen menemään. Mulle sopii paremmin tää anonyymi nettitouhu. Tai mistä sitä itse asiassa tietää, kun ei ole ko. tapaamisissa käynyt. Ehkä pitäisi vaan rohkaistua, eihän siinä mitään menetä. Paitsi anonymiteettinsä. Ja onko sillä sitten väliä. Ja taas palataan tähän samaan. Jos kyseessä olisi jokin fyysinen sairaus, ei varmaan tulisi tällaista mietittyä...

Asiasta kukkaruukkuun. Katselin äsken Selviytyjät, on se vaan hyvä sarja!Muutenkin tykkään monista tosi-TV-ohjelmista. BB:tä en kyllä enää oikein jaksa. Katsoin vähän ekaa julkkisjaksoa, mut ihan en ymmärtänyt, miksi sitä kutsutaan julkkis-BB:ksi. No, olihan siinä muutama tuttu naama :D
Keväällä tuli muuten sarja OCD-ihmisistä ja pikaterapiasta. Oli aika mielenkiintoinen, mutta aika jenkkityylinen. Kovasti toivoin, että se tyttö ketä eniten sympatiseerasin (lue: jolla oli eniten samanlaisia oireita kuin mulla) olisi parantunut formaatin aikana. Mutta ei, hän joutui "jatkohoitoon". Aika masista :(

Haukotuttaa, taidanpa mennä nukkumaan, aamulla kun nää pari nahkavekkaria pitää tosta heräämispuolesta huolen... Keltainen Bansku kuittaa.

Kesäkuvia

 En ole laittanut tänne kuvia, koska haluan pysytellä ainakin toistaiseksi anonyyminä. Tokihan joku saattaa näilläkin spekseillä tunnistaa, mutta aika epätodennäköisenä pidän, että joku tuttu sattuisi tänne eksymään.

 

Eniveis, kuvat kuitenkin piristävät, joten tässä muutama kuva kesän ihanista hetkistä. Hetkistä, jolloin olen saattanut unohtaa OCD:nkin hetkeksi. Aa juoksentelemassa ruohikolla, niiiin kaunis maisema kesäreissulla, pilvien ihailua lötkötellessä mökin laiturilla. Näitä hetkiä on taas kiva muistella sitten talvipakkasella... Viikonlopuksi on kuitenkin vielä luvassa lämmintä, joten ollaan varmaankin ulkona paljon. Ja ristiäisiinkin meidät on kutsuttu <3

Mukavaa viikonloppua!