Voi elämä ku mua jännitti tänään ennen Koon ja mun yhteiskäyntiä. Ihan hurjasti. Nyt on aika helpottunut ja väsynytkin olo kun se on ohi.
Mutta joo. Jos ei mennä siihen etten voinut koskea lääkäriasemalla juuri mihinkään viimekertaisen kontaminaatiojutun takia, vaan kerron suoraan vastaanottokäynnistä.
Aluksi lähinnä terapeutti ja Koo keskustelivat, oli vähän kuin olisin ollut koulussa rehtorin ja vanhemman kanssa keskustelemassa käytöksestäni :D Koo purki mieltään, ja mulla oli siinä vaiheessa semmoinen olo, että parempi jos hän olisi käynyt yksin :( Mutta sitten mäkin pääsin purkamaan omia ajatuksiani, ja sain sanottua mua painavia asioita Koon käytöksestä.
Sovittiin, että Koo kiinnittää huomiota omaan käytökseensä mua kohtaan. Ja niinku arvata saattaa, sovittiin että hän myös pyrkii vähentämään mun kontaminaatiojuttuihin liittyviä tekemisiään... On helppoa olla samaa mieltä kun tilanne ei ole akuutisti päällä. Mutta sitten kun taas ahdistus iskee, niin tiedän, että ihan varmasti yritän saada Koon tekemään tarvittavat toimet. Se on sitten aika pitkälti hänestä kiinni onnistunko. Niin ristiriitaista. Tiedän että parasta mulle oikeasti olisi, ettei kukaan tule mukaan näihin typeryyksiin. Mutta pelkkä ajatuskin ah-dis-taa.
Kaikenkaikkiaan kuitenkin ihan hyvä käynti kuten yleensäkin. Terapeutti ehdotti että voitaisiin pitää uusi yhteistapaaminen 3 kk kuluttua...
Vielä tämmönen loppukommentti. Koo tuli tähän viereeni juuri kertoilemaan
suunnitelmistaan miten aikoo siihen ja siihen mennessä tehdä sitä ja tätä, voi aargh. Kyllä
siellä niitä ajatuksen siemeniä tosiaan nähtävästi kylvettiin. Jälleen iso huokaus.
2 kommenttia:
Ääk kuulostaa pelottavalta, mutta näin tää sairaus nujerretaan. Itselläni meni viimevuoden syksyllä todella huonosti, en pystynyt kelpuuttamaan oikein mitään ruokia lapsilllen, saatoin tehdä viis eri ateriaa jotka kaikki päätyivät roskiin koska aina keksin miten kontaminaatio on saattanut tapahtua, kotonani en pystynyt edes kävelemään kunnolla vaan hyppelin saastuneiden paikkojen yli.. no muutenkin elämä oli muuttunut mahdottomaks. Sillon hain apua ja ocd diagnoosin jälkeen pääsin lyhyeeseen kognitiiviseen terapiaan. Siitä oli suuri apu, vaikka terapia olikin tosi rankka, täytyyhän kaikki työ, altistukset+ahdistukset käydä itse läpi. Nykyään ocd on edellis syksyä reilusti paremmalla mallilla, mutta silti ocd hallitsee suurta osaa elämää. Itse luulenkin, että jos olisin ottant mieheni mukaan terapiaan niin olisin nyt paljon pidemmällä parantumisprosessissa, mutta olen tajunnut sen vasta nyt ja luulen, että silloin mulla ei olisi edes ollut sellaisia voimavaroja, että olisin jaksanut miehen puolelta tulevia altistuksia. Toivon sulle voimia ja kun pahoja ahdistuksia tulee, niin ainakin on tietoa siitä, että ajanmittaan olo helpottuu..
Anteeks täst tuli nyt sekava ja pitkä kommentti, toivottavasti tästä saa jotain selvää
Polunpolkija
Joo, tiedän kyllä mitä tarkoitat. Jotenkin tää koko homma itsessään on niin raskasta, ettei jaksaisi yhtään ylimääräistä. Ja tuntuu että toi "ylimääräinen" altistus Koon puolelta on liikaa... Tavallaan toivoisin, että Koo tekis vaan pyytämäni jutut ilman numeroa, niin kaikki olis helpompaa. Mutta niin, eihän tää sillä tavalla poiskaan lähde:(
Lähetä kommentti