Vieläkö kerran

Mulla on ollut monta kertaa olo, että haluisin kirjottaa taas blogiin, mut en oo vaan ehtinyt/jaksanut. Tai no, yhden luonnoksen jo kirjoitinkin, mut päätin olla julkaisematta sitä ainakaan vielä, oli vähän turhan tunnepitoinen avautuminen...

Toisella silmällä tässä katselen samalla Erilaisia äitejä, on aika mielenkiintoinen sarja. Aika erilaisia tarinoita niitä ihmisillä onkin, harmi ettei oo tullut OCD-äiti jaksoa ;) Oon huomannut, että vähän vauvakuumetta meinaa mulla pukata... Ennen oon aina pitänyt kahta lasta oikein sopivana määränä, mut jotenkin huomaan ajattelevani välillä, että olisihan se kiva vielä kerran olla raskaana ja jopa synnyttääkin. Ja eihän tää mun ikä tästä vähenekään. Mut toisaalta haluaisin saada pääkoppani vähän parempaan ruotuun, että jaksaisi sitten paremmin vauva-arkea ja voisi nauttia siitä eri tavalla. Ja parisuhde kanssa pitäis saada toimimaan paremmin. Eli ei nyt sitten kummiskaan ihan ajankohtaista ole. Ja ainahan on mahdollista ettei tärppäiskään. Mutta joo, täytyy miettiä. 

Oon muutenkin vähän yllättänyt näistä uusista puolista itsessäni. Lapset on mun mielestä olleet ok, mut en oo pitänyt itseäni mitenkään lapsirakkaana. Oikeastaan silloin ku itsellä ei vielä ollut lapsia ja olin vaikka kavereilla käymässä, joilla oli, niin olin monesti ihan suorastaan helpottunut, kun pääsin takaisin omaan rauhalliseen kotiin. Eikä kyllä ollut vauvakuumetta todellakaan. Vielä Aan syntymän jälkeenkin ajattelin aika samalla lailla. Tosin tietty se oma lapsi oli poikkeus, ja ehkä läheisimmät lapset kuten kummilapset. Mutta nyt Jiin jälkeen oon huomannut, että tähän lapsitouhuun on jotenkin kasvanut sisään. Ja aina jaksaa hämmästyttää, miten suuria tunteita sitä voi tunteakaan. Ja miten nopeasti tunteet vaihtelee naperoiden kanssa, yhdessä hetkessä hermot riekaleina ja seuraavana hetkenä sydän niin täynnä hellyyttä. Kyllähän kaikkea täytyy suunnitella ihan eri tavalla ku 
ennen ja varata tuplasti triplasti aikaa. Omat menot on minimissä ja rauhallinen pitkä kuuma suihku on nykyään luksusta. OCD on hankaloitunut lasten myötä, ja on muuten aika raskasta yrittää valvoa ettei pikkulapsi koske mihinkään kuviteltuun "kontaminaatiokohteeseen", kun ne haluaa tutkia kaikkea (tietty siis normaalin vahtimisen lisäksi). Mutta mihinkään en vaihtaisi.

No joo, sitten vielä OCD-asiaa. Mulla oli viime viikolla tosiaan pitkästä aikaa terapia. Aivan uskomatonta oli, että näin siellä henkilön, joka olisi ennen ollut kaikkein vaikein oireiden aiheuttaja. Kyllähän sellaisen näkeminen vieläkin ihan kiitettävästi laukaisee ahdistuksen, mutta jos jotain positiivista yrittää miettiä, niin tämän kontaminaatioaste on selkeästi alentunut (tosin muuta on tullut tilalle, mutta ei mennä nyt siihen...) Mutta siis, sain pidettyä itseni hyvin kasassa, ja täytyy sanoa, et osuipas terapiakäynti hyvään saumaan. Kokeiltiin 
ekaa kertaa rentoutusharjoitusta, ja oli ihan ok. Ajatukset kyllä karkaili siihen mitä pitäisi tehdä kotona. Vaatteet meni taas "poistoon" ja suihkussa kävin ihan huolella. Mutta olis mun reaktio voinut olla vielä pahempikin (ikuinen optimisti täällä terve :D) No joo, nyt mulla on stressi siitä, et mitenkä mä voin mennä sinne lääkäriasemalle, kun se nyt on sitten kontaminoitunut. Oi voi. No, ehdin vielä miettiä, kun joudun perumaan tämän viikon ajan lastenhoitojärjestelyjen takia, Koo kun on lähdössä työmatkalle.

Eiköhän tätä asiaa tässä tullut, tuppaa nää mun kirjoitukset vähän venähtämään pidemmän puoleisiksi.

Mukavaa alkanutta viikkoa!