Monet kasvot

Huomasin saman artikkelin Iltalehdestä, mistä Caladhielkin eilen blogissaan (The Ugly Duckling) kirjoitti. Ajattelin kirjoittaa myös muutaman sanan samasta aiheesta.

Kärsitkö pakkoneuroosista? 10 tunnusmerkkiä

On tosi hyvä, että ocd:sta puhutaan, jotta tietoisuus lisääntyy. Onhan tuo lista kyllä aika yksinkertaistettu, mutta antaa silti kuvaa useasta näkökulmasta. Tuntuu nimittäin, että tällä hetkellä yleisesti lähinnä tiedetään "tarkistelijoista" tai "pöpökammoisista", ja ehkä myös "pakkojärjestelijöistä", kiitos David Beckhamin :D Välillä oikein harmittaa kun lukee jotain ocd-juttuja, että ne on joskus niin yksipuolisia. Tulee tarve kertoa että hei, tiesitkö että tuota kontaminaatiopelkoa voi olla myös ilman minkäänasteista lika- tai pöpökammoakin... 

Ocd:llä on siis todella monet kasvot. Itselläni on tuosta Iltalehden listasta peseytymistä, varmistuksen etsimistä ja hiukan laskemista. Jonkin verran pakko-ajatuksia, tosin ei seksuaalisia niinkuin tuossa listassa mainittiin. Liiallista tarkistamista meinasi joskus pukata, mutta sain sen loppumaan. Eli tällä hetkellä mulla on tuosta listasta ehkä 4/10. Jollain toisella voi olla eri 4/10. Sama sairaus, mutta kuitenkin ihan eri oirekuva. Ja esim. peseytymisenkin taustasyyt voivat olla todella erilaiset, puhdistumisentunteentarve varmaan kylläkin sama...

Ai niin, ja inhoan tota neuroosi-sanaa. Se kun leimaa mun mielestä koko ihmisen jotenkin neuroottiseksi. Mikä ei välttämättä pidä paikkaansa. En mä mielestäni ole neuroottinen luonne, vaan ihan tasapainoinen. Ja jos läheisiltäni kysyttäisiin, en usko että kukaan kuvailisi neuroottiseksi. Vaikka ihan ocd-keissi oonkin ;D

Sit vielä yleistä höpinää. Oli poikkeuksellisen täynnä ohjelmaa tämä viikko. Paljon työjuttuja, yhdet synttärijuhlat, uintia, terapia, ja opiskeluaikaisten kavereiden kanssa treffit :) Ei näin täysiä viikkoja hirmu montaa jaksais peräkkäin. Mutta toisaalta nautin, koska suurin osa tekemisestä on kuitenkin mieluista, ja ocd jää väkisinkin hiukan jalkoihin. Tänään oli koko meidän poppoolla vähän niinku lepäilypäivä, ja huomaa että ocd yrittää heti ottaa isompaa roolia. Mur, menisit pois.

Jaahas, nyt taidan hiukan katsella vielä telkkaa :) Ihanaa alkavaa viikkoa!

Tapahtuipa tänään

Oon jo monta tuntia odottanut, että pääsen kirjoittamaan blogiin... On niin paha mieli ja pakko saada purkaa sitä. 

Aamu alkoi oikein mukavasti. Lähdettiin autolla koko perhe muutaman tunnin matkan päähän perhejuhliin. Menomatka sujui hyvin, ja juhlat sujuivat erinomaisesti. Lapsilla oli kivaa, ja mulla ja Koollakin jotenkin on tässä viime päivinä jotenkin synkannut paremmin kuin aikoihin. Juhlissa osasin ottaa aika rennosti, ja sivuuttaa pienet ocd:n aiheuttamat häiriöt ilman mitään pakkotoimia. Vielä pari vuotta sitten luulisin että olisin ko. tilanteessa ollut paljon stressaantuneempi.

Matkalla tuonne paikkakunnalle on eräs "kontaminoitunut" alue, jonka yleensä kierrämme ajamalla hiukan toista reittiä. Nyt takaisin tullessa Koo ei huomannut tuota "ohitusliittymää", enkä mäkään, kun olin juuri torkahtamassa hiukan huonosti nukutun yön vuoksi. Eli siis takaisintulomatkalla jouduimme ajamaan melko läheltä tuota aluetta. Mua alkoi ahdistaa heti aika paljon, ja kerroin sen Koolle. En kuitenkaan varsinaisesti ollut vihainen, vahinkojahan sattuu. Ja olin oikeastaan ihan hiljaa ja itsekseni vain ahdistunut. Joo, otin kyllä ilmastoinnin pois päältä (järkevää, niinku se auto muka olisi tiivis sitten :D). Mutta jostain syystä Koo hermostui mulle ihan kunnolla. Olisin toivonut hiukan ehkä tsemppiä, tyyliin että hei, pahoittelut että mentiin ohi mutta kyllä sä selviät... Olis auttanut niiiiin paljon. Mutta ei, Koo suuttui kauheasti, mun olisi pitänyt pyytää häneltä kovasti anteeksi (en ihan tiedä mitä). Ja sanoi mm. että tekisi mieli heittää mut ojaan tms. mukavaa. Hän otti mua ranteesta lujasti kiinni. Ja koska en sanonut niinkuin hän halusi, Koo avasi etuikkunat kuin kostoksi, koska tiesi että tämä lisäisi mun ahdistusta. (Onneksi pahin kohta oli jo ohitettu tässä vaiheessa, tosin hän ei sitä tiennyt). 

Jotenkin tuntuu niin hirveän pahalta, että vähän väliä joudun tuollaisen suhteettoman kovan suuttumuksen kohteeksi. Mä en ole valinnut tätä sairautta itselleni. Ja kun mä en tehnyt mitään isoa numeroa nyt edes tästä, yritin vaan hiljaa selvitä siitä ahdistuksesta. Ja pahinta on, kun nämä räjähdykset tulee aika puskista. Tänäänkin meillä oli ollut suorastaan poikkeuksellisen mukavaa yhdessä. Ja se että tahallaan yrittää pahentaa toisen ahdistusta on jotain, mitä en voi käsittää.

Tästä seuraa ikävä kierre. Mä en useinkaan voi vastata kunnolla takaisin Koolle niinkuin normaalisti riidellessä tehtäisiin, koska Koo uhkaa "kontaminaation levittämisellä". Hölmöä joo, mutta ne joilla tää typerä kontaminaatiopelko on, varmasti ymmärtää miten tehokas keino toi on. Lisäksi mä en halua riidellä tällä tavoin lasten kuullen. Niinpä mä lähinnä   kuuntelen haukut. Ja sit yritän unohtaa. Joitain puheita on vaan tosi vaikea saada mielestään.

Nyt mulle tulee sitten taas hiukan huono omatunto siitä, että kirjoitan näin. Kuitenkin Koo jaksaa tehdä mun pyynnöstä paljon näitä juttuja, ekstrakäsienpesua ja muuta. Ja paljon paljon muuta ocd:hen liittymätöntä. Mutta pakko mun on välillä purkaa tätä oloa johonkin :( 

Että tällaista tällä kertaa. Mukavaa viikonloppua kaikille, eiköhän mullakin aamulla ole taas jo parempi mieli :)

Asennemuutoksen tarvetta?

Mä oon päättänyt että selätän ocd:n. En halua luovuttaa, en koskaan. Mutta mitä jos en onnistukaan? Mitä jos tämä onkin osa mun elämää aina? 

Tästä aiheesta puhuttiin viimeksi terapiassa. Aika ajatuksia herättävää. Se on aika fifty-sixty miten ocd-ihmiset oireilee vuosien kuluttua. Jotkut tulevat oireettomiksi. Toiset ei. Optimisti mussa on ajatellut, että tottakai mä kuulun niihin, jotka paranee... Mutta oikeasti, mitä jos en?

Mä oon kuitenkin nyt käynyt terapiassa kohta kaksi vuotta. Ok, en ehkä kovin intensiivisesti, mutta kuitenkin. Söin vajaan vuoden sertraliinia, auttoi ehkä hieman. Oon yrittänyt taistella vastaan, yrittänyt olla tekemättä kaikkia pakkotoimia. Mutta tässä sitä ollaan, eipä nyt kovin merkittäviä muutoksia ole tapahtunut. Hiukan paremmin hallinnassa joo, mutta joka päivä, joka tunti, melkeinpä joka minuutti, se jollain tasolla häiritsee. Välillä päällimmäisenä asiana mielessä, välillä jossain taustalla vaimeana. Mutta aina läsnä.

Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että asia on näin? Suhtautua jotenkin, että se osa mua. Antaa sen olla osa mua. Ongelma on siinä, että en koe sen olevan osa itseäni, ja ehkäpä juuri siksi niin kovasti pyristelen siitä eroon. Olisko mun helpompi olla jos suhtautuisin eri tavalla? Vai pahenisiko oireilu heti jos lopettaisin vastustamisen ja hyväksyisin tilanteen?

Mulla on kuitenkin periaatteessa kaikki hyvin. Ihana perhe, ystäviä, mielenkiintoinen työ. Terveyttäkin. Ja olen niin kiitollinen tästä kaikesta. En oikeastaan voisi yhtään enempää toivoa. Mutta silti ajattelen, että pilaan elämäni kun en pääse ocd:stä eroon ja annan sen varjostaa kaikkea. 

Jospa ratkaisu onkin se, että olisin itselleni hiukan armollisempi. Vaikka ocd olisi aina läsnä, mulla ei silti ole hätää. Kun vaikkapa pikkuinen Aa kertoo rakastavansa mua, tai pikku Jii antaa märän pusun poskelle, ei sitä tunnetta ocd:kaan onnistu pilaamaan <3 

Mutta joo, en mä vielä aio luovuttaa... ;)

Terapiaa ja pohdintaa

Tyhjä ruutu. Ei mitään kirjoitettavaa, ja toisaalta niin paljon. Huomenna olis terapia, jälleen pitkästä aikaa... Aikataulullisista syistä tauot tuppaavat venyä, enkä tiedä paljonko hyötyä terapiassa on käydä näin harvakseltaan, nyt tyyliin kerran kuussa. Toisaalta siellä käyminen on jotenkin raskasta, enkä oikein jaksaisi ihan viikottainkaan käydä. Mutta pitäisi jaksaa ja saada aikataulut stemmaamaan, mikä tän paletin pyörittämisessä on hiukan haastavaa. 
Mutta joo, usein olo on käynnin jälkeen jollain tavalla kevyempi. Voi kun saisin vielä oltua siellä rehellisempi. Ei niin ettenkö siellä puhuisi totta, tottakai puhun, mutta etenkin viime aikoina olen huomannut lähinnä kertovani etenemisiäni ja jätän kertomatta isommista vaikeuksista. Tai ehkä kerron, mutta kaunistelen ongelmien vaikeutta. En tiedä miksi.... 

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä ymmärränkin.
Ensiksikin, suorittaja täällä terve. Haluaisin onnistua aina siinä mitä teen, mieluiten hyvin. 
Toiseksi, optimisti täällä terve. Yritän tarttua positiivisiin asioihin ja mieluiten löytää jotain hyvää vaikeammistakin asioista. 
Ja kolmanneksi, miellyttäjä täällä terve. En haluaisi tuottaa muille pettymystä. Siis hyvää päivää, mä oon jopa hiukan huolissani siitä etten aiheuttaisi terapeutilleni pahaa mieltä sillä, etten ole vielä saanut päätäni kunnolla järjestykseen...
Ja neljänneksi, kulissit kunnossa terve. Olen niin tottunut julkisesti esittämään normaalia, että sitä moodia on vaikea kytkeä pois päältä. Ovenkin avaan terapeutin huoneesta lähtiessä ihan tavallisesti, vaikka oikeasti haluaisin avata sen hanskalla tai vähintäänkin hihalla.
Ja sitten, itseluottamus mulla on korkeintaan keskinkertainen. Vaikka objektiivisesti ajatellen oon pärjännyt monessa asiassa ihan kohtuudella, silti usein tunnen olevani hiukan huonompi kuin muut vastaavassa tilanteessa. On mulla onneksi pari vahvuusaluetta, joissa 
tunnen olevani hyvä. Ainakin riittävän hyvä... 
Ja ehkä isoimpana selityksenä, mua nolottaa. Nää ocd-ongelmani ovat suurimmaksi osaksi niiiiiiin tyhmiä, ja tietenkin tajuan sen, etten edes kehtaisi niistä puhua. Ihan hävettää. Kun en haluaisi, että se normaali, ihan järkevä minä, peittyisivät sinne taakse. En haluaisi että ocd määrittelee mua. Ollenkaan. Haluan olla vain se tavallinen työssäkäyvä äiti. Piste. Ei mitään ocd-höttöä.

Mutta siis joo. Näistä johtuen en osaa tai kehtaa olla ihan avoin terapiassakaan, saati sitten avautua tästä muille.

Turnausväsymystä ;)

Päätin tulla kirjoittamaan nyt muutaman rivin, kun blogihiljaisuus on vähän venähtänyt. Mitään erityistä syytä ei hiljaisuudelle ole ollut. Lähinnä on ollut aika kiireistä ja työntäyteistä aikaa, ja iltaisin en ole oikein jaksanut kirjoittaa vaan päätynyt surffaamaan netissä, Facebookissa jne. Eikä aivan hiljattain myöskään ole tullut niin kovaa ocd-ahdistusta, että olisi pitänyt sitä heti päästä tänne purkamaan. Yhden parisuhdepostauksen tässä välissä taisin kirjoittaa, mutta jätin sen tuonne luonnoksiin roikkumaan ainakin toistaiseksi.

Tavallaan nyt on meneillään melko tyyni ocd-vaihe. Ei niin että ocd olisi mitenkään pois mennyt, korkeintaan pahin terä taittunut. Muttei myöskään pahentunut. Ja ehkäpä osin juuri siksi mieleni tekisi antaa asioiden vain olla ennallaan. Olen niiiin väsynyt yrittämään nujertaa sitä. Jos jatkan tätä samaa tiettyjen paikkojen ja tavaroiden välttelykäyttäytymistä, teen "välttämättömät" pesut jne., niin suurimman osan ajasta mulla on ihan ok olo. Tässä on vaan pieni mutta: Koo. Hän ei jaksaisi vältellä mun pyynnöstä asioita, eikä vakuutella mulle, etten koskenut johonkin (johon hyvin tiedän etten ole koskenut). Eikä pestä ylimääräistä kertaa käsiään. Ja eipä häntä voi siitä kyllä syyttääkään. Eihän mulla oikeasti ole oikeutta häneltä tuollaista vaatiakaan, mutta pakko mikä pakko.

Joten en voi vaan antaa asioiden olla. Mutta mistähän sitä taistelutahtoa saisi enemmän, roppakaupalla enemmän?