Oon jo monta tuntia odottanut, että pääsen kirjoittamaan blogiin... On niin paha mieli ja pakko saada purkaa sitä.
Aamu alkoi oikein mukavasti. Lähdettiin autolla koko perhe muutaman tunnin matkan päähän perhejuhliin. Menomatka sujui hyvin, ja juhlat sujuivat erinomaisesti. Lapsilla oli kivaa, ja mulla ja Koollakin jotenkin on tässä viime päivinä jotenkin synkannut paremmin kuin aikoihin. Juhlissa osasin ottaa aika rennosti, ja sivuuttaa pienet ocd:n aiheuttamat häiriöt ilman mitään pakkotoimia. Vielä pari vuotta sitten luulisin että olisin ko. tilanteessa ollut paljon stressaantuneempi.
Matkalla tuonne paikkakunnalle on eräs "kontaminoitunut" alue, jonka yleensä kierrämme ajamalla hiukan toista reittiä. Nyt takaisin tullessa Koo ei huomannut tuota "ohitusliittymää", enkä mäkään, kun olin juuri torkahtamassa hiukan huonosti nukutun yön vuoksi. Eli siis takaisintulomatkalla jouduimme ajamaan melko läheltä tuota aluetta. Mua alkoi ahdistaa heti aika paljon, ja kerroin sen Koolle. En kuitenkaan varsinaisesti ollut vihainen, vahinkojahan sattuu. Ja olin oikeastaan ihan hiljaa ja itsekseni vain ahdistunut. Joo, otin kyllä ilmastoinnin pois päältä (järkevää, niinku se auto muka olisi tiivis sitten :D). Mutta jostain syystä Koo hermostui mulle ihan kunnolla. Olisin toivonut hiukan ehkä tsemppiä, tyyliin että hei, pahoittelut että mentiin ohi mutta kyllä sä selviät... Olis auttanut niiiiin paljon. Mutta ei, Koo suuttui kauheasti, mun olisi pitänyt pyytää häneltä kovasti anteeksi (en ihan tiedä mitä). Ja sanoi mm. että tekisi mieli heittää mut ojaan tms. mukavaa. Hän otti mua ranteesta lujasti kiinni. Ja koska en sanonut niinkuin hän halusi, Koo avasi etuikkunat kuin kostoksi, koska tiesi että tämä lisäisi mun ahdistusta. (Onneksi pahin kohta oli jo ohitettu tässä vaiheessa, tosin hän ei sitä tiennyt).
Jotenkin tuntuu niin hirveän pahalta, että vähän väliä joudun tuollaisen suhteettoman kovan suuttumuksen kohteeksi. Mä en ole valinnut tätä sairautta itselleni. Ja kun mä en tehnyt mitään isoa numeroa nyt edes tästä, yritin vaan hiljaa selvitä siitä ahdistuksesta. Ja pahinta on, kun nämä räjähdykset tulee aika puskista. Tänäänkin meillä oli ollut suorastaan poikkeuksellisen mukavaa yhdessä. Ja se että tahallaan yrittää pahentaa toisen ahdistusta on jotain, mitä en voi käsittää.
Tästä seuraa ikävä kierre. Mä en useinkaan voi vastata kunnolla takaisin Koolle niinkuin normaalisti riidellessä tehtäisiin, koska Koo uhkaa "kontaminaation levittämisellä". Hölmöä joo, mutta ne joilla tää typerä kontaminaatiopelko on, varmasti ymmärtää miten tehokas keino toi on. Lisäksi mä en halua riidellä tällä tavoin lasten kuullen. Niinpä mä lähinnä kuuntelen haukut. Ja sit yritän unohtaa. Joitain puheita on vaan tosi vaikea saada mielestään.
Nyt mulle tulee sitten taas hiukan huono omatunto siitä, että kirjoitan näin. Kuitenkin Koo jaksaa tehdä mun pyynnöstä paljon näitä juttuja, ekstrakäsienpesua ja muuta. Ja paljon paljon muuta ocd:hen liittymätöntä. Mutta pakko mun on välillä purkaa tätä oloa johonkin :(
Että tällaista tällä kertaa. Mukavaa viikonloppua kaikille, eiköhän mullakin aamulla ole taas jo parempi mieli :)
2 kommenttia:
Oli tilanne mikä tahansa, niin mies ei saisi käyttäytyä tuolla tavalla, tuo on henkistä ja jo hieman fyysistäkin väkivaltaa mitä sun miehes käyttää sua kohtaan. Tiedän, että tiedät sen itsekin ja ulkopuolisen on helppo tulla arvostelemaan, mutta itse ottaisin asian terapiassa esille tai miettisin vaikka miehen kanssa yhdessä, että mistä hän saisi apua vihanhallintaansa. Eihän siitä tule pidemmän päälle mitään jos joudut miettimään, että mitä voit miehellesi sanoa ja mitä et jotta hän ei suuttuisi, hänen pitää itse olla vastuussa tunteistaa.. Helppohan mun on tietty arvostella kun en edes tiedä teidän suhteesta ja historiasta mitään..
Niin, noinhan se just on kun sanoitkin. Oon sanonutkin hänelle, että omaa käytöstä pitäisi pystyä hillitsemään. On ok ja ihan tervettäkin suuttua ja riidellä. Mutta se pitäisi voida tehdä "turvallisissa" rajoissa ollen varma, ettei se riistäydy käsistä. Tää mun ocd tuntuu vaan välillä olevan tosi raskasta Koolle. Ja kuka voi siitä syyttääkään. Ennen mä en olis hyväksynyt tällaista käytöstä ollenkaan, mutta nyt jotenkin tuntuu, että kun mä rasitan tällä omalla sairaudellani häntä, niin mun pitää myös jaksaa häneltä välillä huonoa käytöstä. Ja suurimmaksi osaksi hän kuitenkin jaksaa tukea, auttaa ja olla tosi mukava. Ja hyvä isä. Mutta kyllä mun täytyy ottaa terapiassa tää asia selkeämmin esille, eihän tällaiset "kohtaukset" todellakaan hyvältä tunnu.
Lähetä kommentti