Tyhjä ruutu. Ei mitään kirjoitettavaa, ja toisaalta niin paljon. Huomenna olis terapia, jälleen pitkästä aikaa... Aikataulullisista syistä tauot tuppaavat venyä, enkä tiedä paljonko hyötyä terapiassa on käydä näin harvakseltaan, nyt tyyliin kerran kuussa. Toisaalta siellä käyminen on jotenkin raskasta, enkä oikein jaksaisi ihan viikottainkaan käydä. Mutta pitäisi jaksaa ja saada aikataulut stemmaamaan, mikä tän paletin pyörittämisessä on hiukan haastavaa.
Mutta joo, usein olo on käynnin jälkeen jollain tavalla kevyempi. Voi kun saisin vielä oltua siellä rehellisempi. Ei niin ettenkö siellä puhuisi totta, tottakai puhun, mutta etenkin viime aikoina olen huomannut lähinnä kertovani etenemisiäni ja jätän kertomatta isommista vaikeuksista. Tai ehkä kerron, mutta kaunistelen ongelmien vaikeutta. En tiedä miksi....
Tai tarkemmin ajatellen, ehkä ymmärränkin.
Ensiksikin, suorittaja täällä terve. Haluaisin onnistua aina siinä mitä teen, mieluiten hyvin.
Toiseksi, optimisti täällä terve. Yritän tarttua positiivisiin asioihin ja mieluiten löytää jotain hyvää vaikeammistakin asioista.
Ja kolmanneksi, miellyttäjä täällä terve. En haluaisi tuottaa muille pettymystä. Siis hyvää päivää, mä oon jopa hiukan huolissani siitä etten aiheuttaisi terapeutilleni pahaa mieltä sillä, etten ole vielä saanut päätäni kunnolla järjestykseen...
Ja neljänneksi, kulissit kunnossa terve. Olen niin tottunut julkisesti esittämään normaalia, että sitä moodia on vaikea kytkeä pois päältä. Ovenkin avaan terapeutin huoneesta lähtiessä ihan tavallisesti, vaikka oikeasti haluaisin avata sen hanskalla tai vähintäänkin hihalla.
Ja sitten, itseluottamus mulla on korkeintaan keskinkertainen. Vaikka objektiivisesti ajatellen oon pärjännyt monessa asiassa ihan kohtuudella, silti usein tunnen olevani hiukan huonompi kuin muut vastaavassa tilanteessa. On mulla onneksi pari vahvuusaluetta, joissa
tunnen olevani hyvä. Ainakin riittävän hyvä...
Ja ehkä isoimpana selityksenä, mua nolottaa. Nää ocd-ongelmani ovat suurimmaksi osaksi niiiiiiin tyhmiä, ja tietenkin tajuan sen, etten edes kehtaisi niistä puhua. Ihan hävettää. Kun en haluaisi, että se normaali, ihan järkevä minä, peittyisivät sinne taakse. En haluaisi että ocd määrittelee mua. Ollenkaan. Haluan olla vain se tavallinen työssäkäyvä äiti. Piste. Ei mitään ocd-höttöä.
Mutta siis joo. Näistä johtuen en osaa tai kehtaa olla ihan avoin terapiassakaan, saati sitten avautua tästä muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti