Tästä aiheesta puhuttiin viimeksi terapiassa. Aika ajatuksia herättävää. Se on aika fifty-sixty miten ocd-ihmiset oireilee vuosien kuluttua. Jotkut tulevat oireettomiksi. Toiset ei. Optimisti mussa on ajatellut, että tottakai mä kuulun niihin, jotka paranee... Mutta oikeasti, mitä jos en?
Mä oon kuitenkin nyt käynyt terapiassa kohta kaksi vuotta. Ok, en ehkä kovin intensiivisesti, mutta kuitenkin. Söin vajaan vuoden sertraliinia, auttoi ehkä hieman. Oon yrittänyt taistella vastaan, yrittänyt olla tekemättä kaikkia pakkotoimia. Mutta tässä sitä ollaan, eipä nyt kovin merkittäviä muutoksia ole tapahtunut. Hiukan paremmin hallinnassa joo, mutta joka päivä, joka tunti, melkeinpä joka minuutti, se jollain tasolla häiritsee. Välillä päällimmäisenä asiana mielessä, välillä jossain taustalla vaimeana. Mutta aina läsnä.
Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että asia on näin? Suhtautua jotenkin, että se osa mua. Antaa sen olla osa mua. Ongelma on siinä, että en koe sen olevan osa itseäni, ja ehkäpä juuri siksi niin kovasti pyristelen siitä eroon. Olisko mun helpompi olla jos suhtautuisin eri tavalla? Vai pahenisiko oireilu heti jos lopettaisin vastustamisen ja hyväksyisin tilanteen?
Mulla on kuitenkin periaatteessa kaikki hyvin. Ihana perhe, ystäviä, mielenkiintoinen työ. Terveyttäkin. Ja olen niin kiitollinen tästä kaikesta. En oikeastaan voisi yhtään enempää toivoa. Mutta silti ajattelen, että pilaan elämäni kun en pääse ocd:stä eroon ja annan sen varjostaa kaikkea.
Jospa ratkaisu onkin se, että olisin itselleni hiukan armollisempi. Vaikka ocd olisi aina läsnä, mulla ei silti ole hätää. Kun vaikkapa pikkuinen Aa kertoo rakastavansa mua, tai pikku Jii antaa märän pusun poskelle, ei sitä tunnetta ocd:kaan onnistu pilaamaan <3
Mutta joo, en mä vielä aio luovuttaa... ;)
Jospa ratkaisu onkin se, että olisin itselleni hiukan armollisempi. Vaikka ocd olisi aina läsnä, mulla ei silti ole hätää. Kun vaikkapa pikkuinen Aa kertoo rakastavansa mua, tai pikku Jii antaa märän pusun poskelle, ei sitä tunnetta ocd:kaan onnistu pilaamaan <3
Mutta joo, en mä vielä aio luovuttaa... ;)
3 kommenttia:
Tuttuja kysymyksiä pohdit.
Kuitenkin takerrun sanoihisi "..eipä nyt kovin merkittäviä muutoksia ole tapahtunut". Jotain on kuitenkin tapahtunut, eikö se ole jo askel kohden tervehtymistä? :)
Minua itseäni kiinnostaa (lähinnä kyseenalaistaakseni omia ajatusmalleja), mitä tarkoitat käytännössä sillä, että sun tulisi hyväksyä että OCD on osa sua? Tarkoitatko, että hyväksyisit, että pakko-oireet näkyvät elämässäsi aina? Tai mitä se käytännössä tarkoittaa, kun et hyväksy sitä osaksi sinua?
Itse ajattelen, että on eri asia hyväksyä olevansa sairas kuin hyväksyä pakko-oireet. Tähän sairauteen kuuluu pakko-oireet mutta pakko-oireiden hyväksyminen ilman sen myöntämistä, ettei kaikki inkkarit ole tällä hetkellä kanootissa, on mielestäni sama kuin lääkäri tekisi diagnoosin näkemättä/kuulematta potilasta.
Mutta se on nimenomaa vain minun tulkintani, toisella elämänkokemuksella mielipide voisi olla ihan eri.
Sattumalta juuri ennen blogisi lukemista luin yhden suosikkikirjailijan/ihmistulkin lainauksen ja mielestäni se antaa meille ocd:laisillekin, jotka haluamme parantua, paljon mietittävää:
"Ihminen ei muutu pinnistämällä tai suorittamalla. Muutosta ei voi pakottaa ihmiseen ulkoapäin, sen on tultava hänen sisältään. Sen on oltava osa hänen luonnollista kypsymistään, osa hänen kokonaisprosessiaan. Jos yrittää muuttua vastatakseen ympäristön asettamia odotuksia, muutos sabotoituu ennen pitkää. Muutosta ei voi suorittaa, pikemminkin se tapahtuu – silloin kun ihminen suostuu siihen.
Moni tekee juhlallisia ja hienoja päätöksiä itse asiassa siksi, ettei oikeasti tarvitsisi muuttua.
Elämämme muotoutuu valinnoistamme. Valitsemalla yhden asian toisen sijasta annamme elämällemme suunnan. Valintoja ohjaavat meidän arvomme. Valitsemme lopulta vain sellaiset asiat, joita pidämme itsellemme tärkeinä ja arvokkaina. Loput jäävät hyvien aikomusten piiriin. Syvät ja todelliset muutokset syntyvät vasta arvojen muuttuessa, ja ne muuttuvat hitaasti.
Kukaan ei muutu ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen alkaa olla liian tuskallista. Tarvitaan siis tervettä sairaudentuntoa, kärsimystä ja tuskaa, ennen kun muutos voi todella alkaa. Vasta kun kipu tulee riittävän suureksi, ihminen on valmis luopumaan siitä, mihin hän on takertunut.
Tämäkään ei välttämättä riitä. Tarvitsemme myös kokemuksen voimattomuudesta, siitä, että yksin emme pärjää tietyn asian tai ongelman kanssa. Tarvitsemme apua, tarvitsemme toisia ihmisiä. Turvautumalla muihin, myöntämällä heikkoutensa ja voimattomuutensa ihminen avautuu sille, joka voi hänet lopulta vapauttaa." - Ihminen tavattavissa, Tommy Hellsten
Ihanaa viikonloppua!
Onhan ne pienetkin muutokset kieltämättä edistysaskeleita, mutta välillä ne tuntuu vain niin pieniltä tässä kaikessa, ettei niitä oikein osaa edes noteerata.
Ocd:n hyväksymisestä. En ehkä oikein osannut kirjoittaa mitä tarkoitin. Mulla on ocd pakko-oireineen kaikkineen ja toki ymmärrän ja hyväksynkin sen, mutta tavallaan en pidä niitä osana itseäni. Siis sillä tavalla, että jos niitä ei olisi, en niitä myöskään kaipaisi. Ne ovat jotakin "ylimääräistä". Pohdin siis lähinnä ehkä sitä, että olisko mun helpompi olla tän kanssa, jos jollakin tavalla osaisin ajatella, että ocd on osa persoonaani eikä vain sairaus, niinkuin nyt ajattelen. Ettei tarvitsisi taistella niin sitä vastaan. En tiedä.
Kiitos tosta sitaatista, olipa hyvin sanottu. Juuri tuostahan tässä on kyse :)
Eihän niitä osaa noteerata ja kun ne vaatimukset on itseään kohtaan niin kovia, tulee pienet edistymiset ohitettua helposti - tarkoitukseni oli siis kannustaa olemaan vähättelemättä tuota vähäistäkin edistymistä, koska sitä kuitenkin on tapahtunut.
Ja juuri noin mäkin ajattelen vielä OCD:sta, jotenkin pidän sitä yhä edelleen irrallisena mutta toistaiseksi persoonaani kuuluvana sairautena, josta on paranemismahdollisuus. En sitten tiedä, onko minullakin tässä ajattelumallissa jokin vika - luulen kyllä, että minulla voi olla taipumusta kontrollin tarpeeseen jatkossakin mutta en halua uskoa, että se ilmenee pakko-oireiluna.
Mutta mukava kuulla, etten ole ainoa, joka ajattelee näin :)
Lähetä kommentti