Viime viikolla blogi täytti vuoden :) Paljon on tapahtumia vuoden aikana ollut, mutta ocd se on ja pysyy... Kuten oonkin jo aiemmin kirjoittanut, tää on mulle ollut keino purkaa ja pohtia asioita. Olen myös toivonut, että joku saattaisi saada vertaistukeakin. Toisaalta kaipaan sitä itsekin. Olen hiukan tässä miettinyt, pitäisikö muuttaa blogi kutsutuille lukijoille siten, että kaikki halukkaat voisivat lukea, mutta siten että hiukan tietäisin lukijoista. Tällöin voisin ehkä kirjoitella vapaammin, kun ei tarvitsisi miettiä tunnistaako joku tuttu. Ja ehkä keskustelua syntyisi enemmän. Toisaalta voihan olla, ettei ketään kiinnosta lukea enää salasanan takaa tätä, eikä uusia lukijoitakaan sitten tulisi. Hmm. Mitä mieltä olette? Toistaiseksi nyt taidan jatkaa näin, mutta mietin asiaa.
Sitten toiseen aiheeseen. Viime viikolla oli taas terapia. Ekasta käynnistä on kulunut jo kaksi
vuotta... Vähän oireilu aaltoilee ja muuttuu, mutta aika samoissa mennään. Nyt terapeutti otti taas esiin altistusterapian. Silloin pari vuotta sitten sanoin että tuntuu mahdottomalta. Ja
siltä se tuntuu edelleenkin :( Lupasin sitä kuitenkin miettiä. Tiedän kyllä että se on monille tehokasta (tosin en ymmärrä miten kukaan, jolla on vaikea ocd, pystyy siihen). Luulen silti, että ainakin lievemmästä altistuksesta mäkin selviäisin. Mutta se, että tulisin kotiin altistuksen jälkeen, leikkisin lasten kanssa ym. peseytymättä. Se että "kontaminaatio" leviäisi kaikkialle tärkeään. Se on ehkä se suurin ahdistus. Ja se on se mihin en kyllä taida pystyä :( Ja altistuksesta ei ole hyötyä, jos päätän että kotiin päästyäni peseydyn.
Harmi ettei Suomessa ole mitään "ocd-leiriä", kuten yhdessä jenkki tv-sarjassa. Pari (tuskaista) altistusviikkoa vertaisryhmässä, poissa normikuvioista hotellissa tms. Kyllähän se altistaminen lopuksi tietenkin siirrettiin siinäkin kotioloihin, mutta luulen, että toi malli voisi olla sopiva mulle. Mutta sitä mahdollisuutta ei nyt siis valitettavasti ole.
Vaikka monessa mielessä oonkin vahva, tähän "yksinäiseen" altistukseen en nyt taida
kyetä. Onhan terapeutti tietty tukena siinä itse altistuksessa, mutta mä luulen että tarttisin eniten sitä tukea nimenomaan sen jälkeen, kotonakin.
Mutta jos kieltäydyn nyt altistuksesta, mitä sitten. Olisiko mulla joskus myöhemmin
enemmän rahkeita? Juuri nyt tuntuu, että elämässä on muutenkin niin monta projektia meneillään, ettei edes yksinkertaisesti ole voimia tähän. Mutta voihan olla ettei myöhemmin ole yhtään sen enempää. Mutta mitä sitten? Pitäisikö pitää tauko terapiasta ja hengähtää. Ehkä sekin tekisi hyvää. Toisaalta joskus, tai oikeastaan aika useinkin, tuntuu siltä, että
haluaisin käydä terapiassa läpi välillä ihan muita asioita, asioita joista terapiassa on toistaiseksi lähinnä sivulauseessa puhuttu. Ei niistä ehkä ole hyötyä ocd:n selättämisessä, mutta tuntuisi silti hyvältä saada puhua niistä.
Mutta mitä siis sanon terapeutille seuraavalla käynnillä? En haluaisi tuottaa pettymystä ja kieltäytyä. Toisaalta ei musta tällä hetkellä ole siihen. En tiedä. En tosiaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti