Kirjoittelin tästä aiheesta jo aiemminkin (Parisuhde ja OCD). Tuo postaus näyttää olevan blogini luetuimpia tekstejä, ilmeisesti aihe siis koskettaa muitakin. Luonnoksissa on roikkunut useampikin kirjoitus tästä aiheesta. Mutta nyt tämän tekstin taidan julkaistakin. Kirjoitus on sitten vain mun subjektiivinen näkökulmani asiasta. Tarkoitukseni ei ole mollata ketään, vaan kuvata sitä, miten ocd voi sotkea parisuhdetta.
Musta tuntuu, että usein pohditaan sitä, miten puoliso jaksaa ocd-ihmisen kanssa (mikä sinänsä on tärkeä asia). Mutta harvemmin silti kukaan pohtii toisinpäin, miten ocd:tä sairastava jaksaa parisuhteessaan. Itsestäni se tuntuu välillä vaikealta; pitää ensin kestää
oma inhottava sairautensa ja päälle vielä jaksaa vastaanottaa toisen paha olo ja sen purkautuminen. Joskus musta tuntuu etten jaksakaan. Aika usein.
Aika usein myös tuntuu, valitettavasti, helpottavalta kun olen lasten kanssa kolmistaan. Olen kyllästynyt siihen, että Koo huutaa mulle niin paljon. Ja erityisesti siihen, että hän huutaa
lasten kuullenkin mulle niin usein. Nimittelee. Tönii. Suuttuu joskus niin, että melkein pelkään hänen kontrollinsa pettävän. Uhkailee "kontaminaation" levittämisellä ja jossain määrin on tehnytkin sitä (kuulostaa hölmöltä, mutta on tosi ahdistavaa).
Koska siis mulla on ocd ja Koo joutuu kestämään sitä ja osallistumaan "kontaminaatiojuttuihin", hän tuntuu ajattelevan tämän oikeuttavan käytöksensä. Johonkin rajaan asti ehkä joo, mutta mun mielestä tietty raja on ylitetty.
En tahtoisi kuitenkaan luovuttaa. Koo osaa nimittäin halutessaan olla myös jotain ihan muuta, tosi mukava. Voi kun hän vain haluaisi enemmän.
Mitä mä sitten tällä hetkellä toivoisin parisuhteelta?
-Ennalta-arvattavuutta, sitä että pystyisin arvioimaan suuttuuko Koo mulle vaikkapa seuraavan tunnin aikana.
-Kannustamista, ei lannistavia kommentteja.
-Jutustelua tavallisista asioista. Mulla on ocd-ajatukset mielessä riittävästi ilmankin, että niitä jatkuvasti tuodaan esiin.
-Ettei uhkailtaisi kontaminaation levittämisellä. Tämä on siis eri asia kuin se, että eläisi normaalisti ja välittämättä esim. turhista käsienpesupyynnöistä (mikä sinänsä olisi hyvin ahdistavaa, mutta kuitenkin jollain tavalla reilua).
-Kunnioitusta. Ehkä nämä kaikki kuitenkin tiivistyvät tähän yhteen sanaan. Sitä mä haluan, tarvitsen, janoan. Ansaitsenkin kai. Ei ocd tee musta yhtään vähempää ihmistä, ja ehkä mun pitäisi myös itse uskoa se. Olla hyväksymättä kohtelua, jota en ilman ocd:ta hyväksyisi.
Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia parisuhteesta, läheisenä tai ocd:n kanssa painivana. Tai parisuhdetta suunnittelevalta. Miten teillä menee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti