Joulu ja OCD

Nyt on joulu vietetty, mukavaa oli suurimmaksi osaksi :) Mutta kyllä se OCD varjonsa heittää milloin vaan ja missä vaan.

Jouluaatto alkoi mukavasti, koristeltiin joulukuusta, käytiin joulukirkossa, saunottiin ja syötiin herkullista ruokaa. Yritin tosissani tsempata, koskin moniin juttuihin mihin en normaalisti koskisi, yritin olla välittämättä jos lapset koski johonkin mihin en olis halunnut (ja siis selvennykseksi, että tarkoitan mun mielikuvituskontaminaatiojuttuihin koskemista, tietenkään en anna heidän koskea mihinkään oikeasti vaaralliseen). Koskin myös yhteen oikeasti melko haastavaan juttuunkin puolipakon edessä, pesin kädet kyllä sen jälkeen mutten mitenkään yltiöpäisesti. Olin vähän väsynyt tsemppaamiseen, mutta kohtuu tyytyväinen kumminkin onnistumisista.

No joo, sitten tuli joulupukki ja jakoi paljon lahjoja :) Avattiin lahjoja, ja yhdessä Aan paketissa oli tosi hieno merkkivaate mun vanhemmilta. Se oli hiukan siinä ja siinä mahtuuko. Isäni sanoi jotenkin hassusti et oli vähän unohtunut kaappiin tms. Sit vähän myöhemmin sanoi, et se on heidän alkuvuoden ulkomaanreissultaan (josta olin erikseen pyytänyt etteivät tuo tuliaisia kontaminaatiosyistä). Ajattelin, että hän vain vitsailee, ja näin antoi sitten ymmärtääkin. No ilta jatkui mukavasti, kunnes paljastui, että sieltähän se paita kuitenkin oli. Naps, siinä katkes kamelinselkä :( Kaikki kontaminatioasiat tulvi mieleen, ja ennen kaikkea se, että miten näin voi käydä, en voinut olla itkemättä. Ensinnäkin, että olivat ostaneet sieltä vastoin mun pyyntöä tuliaisen (työläisen, ehdotti kännykän ennakoiva tekstinsyöttö näin kevennyksenä :D) Ja toiseksi, eivät olleet aluksi ihan rehellisiä lahjan suhteen. Tuli jotenkin petetty olo. Siihen loppui mun illanvietto ja lähdin suihkun kautta nukuttaan lapsia.  Äitini tuli juttelemaan, ja kyseli että onko tää OCD mennyt yhtään parempaan suuntaan. Kun ei tätä oikein musta kuulemma huomaa. Jep jep. Sitten Koon kanssa juteltiin, mutta hän tuntui aluksi olevan huolissaan mahdollisesti kontaminoituneista muista tavaroista enemmän kuin musta ja sanoi, että mitä väliä jos tsemppasin koko päivän, kun näin kävi kuitenkin. Kannustavaa, eikös.
No, Koo meni vielä jutteleen hetkeksi mun vanhempien kanssa ennen nukkumaantuloa. En tiedä mitä kaikkea olivat jutelleet. Koo oli kuitenkin nukkumaan tullessaan paremmalla mielellä, ja aidosti tuntui olevan kuitenkin tyytyväinen että yritän tsempata, ja oli empaattinen muutenkin.

Loppujen lopuksi mulla oli kuitenkin paha mieli siitä, että pilasin kaikkien jouluaattoillan. Ja aiheutin pettymystä. Ei, ei tää tilanne kauhean paljon ole parantunut.

Joulupäivänä sitten juteltiin aiheesta. Äiti kysyi että sopisiko mulle jos he kävisivät juttelemassa lääkärilleni yleisellä tasolla OCD:stä että ymmärtäisivät paremmin, nettitieto on vähän sitä sun tätä. Voisihan se olla hyvä. Varsinkin kun isäni tuntuu ajattelevan, että tää on vaan ongelma, joka hoidetaan helposti pois noin vain, altistamalla. Äiti ehdotti myös että voisin kertoa asiasta muutamalle lähimmälle ihmiselle. Kai pitäisi.

Sitten lähdimme Koon vanhemmille jatkamaan joulun viettoa. Tavallaan oli kiva mennä, tavallaan stressaavaa, sielläkin kun on niitä vaikeita kohteita. Ja niinku arvata saattaa, näin jo pihaan ajaessamme ikkunasta, että Koon äidillä oli päällä yksi "kontaminoitunut" paita, hiukan alkoi ahdistaa. Enhän mä kehdannut sanoa, että käy vaihtamassa paita. Joten koko ilta meni sitten sitä väijyessä, yrittäessä katsoa etteivät lapset, uudet siellä saadut lahjat ym. osu paitaan. Voin sanoa, ettei siinä paljon rentoutunut. Onneksi siellä oli serkkuja ym. paikalla, joten meidän lapset eivät olleet ainoita huomion keskipisteitä... Välillistä kontaminaatiota en edes halua ajatella, mahdotonta kontrolloida tuolla. No Tapaninpäivä sujui onneksi olosuhteisiin nähden hyvin, paita oli vaihtunut jne.

Summa summarum. Meillä on nyt valtavasti lahjoja, joille en tiedä mitä tehdä. Aan saaman ahdistuksen aiheuttaman lahjan palautin heti vanhemmilleni. Päätin, että muita siellä saatuja lahjoja yritän käyttää, osa onnistuu varmasti helpohkosti, osa ei, riippuen vähän. Toisen mummolan lahjat ovatkin sitten vielä hankalammat, niistä en tiedä. Voi itku. Ehkä muutaman saan käyttöön. Vaatteita vaihtelin koko porukalle normivaihtelun lisäksi sen mukaan, miten estäisin kontaminaation leviämistä... Välillä mulla oli olo, että tuli iskua iskun perään, kun yhdestä oli päässyt hiukan toipumaan, niin uutta tuli. Vaikka eihän kukaan mulle tahallaan huonoa oloa tahtonut tai edes tiennyt aiheuttavansa.

No joo, sieltä palattiin mökille sitten. Nyt tällä hetkellä ollaan vaan Koon ja lasten kanssa täällä, ja vihdoin aivot saa hiukan lepoa kontaminaatioista. Voin sanoa, että ei tää helppoa ole. Järjetöntä ja hölmöä kyllä. Kun nytkin olis ollut kaikki ainekset erinomaiselle joulunvietolle, niin pitääkö sitä itse yrittää pilata.

Jottei jäisi niin negatiivinen sävy kirjoituksesta, niin uskon että lapsilla (ja miksei muillakin) on ollut oikein kiva joulu :) Ja oon tosiaan (osin OCD:n auliilla avustuksella) oppinut nauttimaan hetkestä, joten jopa mulla on ajoittain ollut oikein ihanaa kaikesta huolimatta <3

Joulun odotusta

No niin, se olis nyt sitten loma :) Tarkoitus olis viettää leppoisaa aikaa (niin paljon kuin mahdollista), sukuloida ja olla vaan. Käydä joulukirkossa, viedä kynttilöitä haudalle. Syödä suklaata. Ja polttaa kynttilöitä :D Kaiken kaikkiaan toivoisin, että lapset saisivat ihanan joulutunnelman, sellaisen kuin lapsuuden joulut itsellänikin olivat. Aa jo kovasti odottaa joulua ja joulupukkia. Oon meinannut jo muutamaan kertaan mokata tossa joulupukkiasiassa ja paljastaa vahingossa lahjojen alkuperän, mut sitten oon saanut seliteltyä asian ;) Ja täytyy muuten kertoa, että aika tehokas keino kiukutteluun on tonttujen kurkkiminen ikkunoista, suosittelen ;D
Joululahjat oon ostanut oikeastaan kaikki netistä. Vitsit kun on hyviä nettikauppoja, tuotteet saa muutamassa päivässä vaikka kotiovelle. Oon tainnut kyllä hehkuttaa tätä ennenkin. Ja onhan tää OCD-ihmiselle helppo tapa, mutta luulisin, että ilman oskuakin ( voi elämä, nythän mä vasta hienon lempinimen tälle keksin) niin tilaisin netistä. 

Asiasta kukkaruukkuun. Olin tänään kampaajalla, ja leikkautin hiukseni ihan uuteen malliin. Mulla on ollut pitkä tai puolipitkä tukka ainakin ekaluokkalaisesta lähtien, eli pitkään. Nyt mun kampaaja taas suositteli kokeilemaan lyhyempää, ja yllätin itsenikin kun suostuin. Saa tän juuri ja juuri ponnarille eli ei nyt mikään ihan hirmu lyhyt, mutta niska on melkein paljaana. Voin sanoa, että onpa oudon tuntuista kun hiukset ei tuu silmille ilman ponnaria. Ja todella outoa pestä ne. Ja miten ihmeessä tällaiset hiukset kuivataan. Mut toisaalta ihan kivaa vaihtelua, oon huomannut että hiusten värjäys ja leikkauskin piristää oloa ja ilmettä :) Ja täytyy sanoa että mä kyllä nautin siitä, kun saa vaan istua ja rentoutua kampaajan tuolissa. (Pakko tässä välissä kuitenkin sanoa- jottei kuulostaisi liian auvoiselta- että rentoudun kyllä vasta sitten kun olen tsekannut ettei kampaamoon ole tullut mitään uutta "kontaminaatiota"... Ja ennen kun aloin käydä ko. paikassa, niin toki katsoin että onko se OCD:n vaatimukset läpäisevä paikka.) Että näin. Mutta näillä mennään.

En ole varma ehdinkö tulla kirjoittelemaan vielä ennen joulua, mutta toivottelen nyt varmuudeksi kaikille oikein ihanaa joulua <3 

Sitä sun tätä

Nukuin tänään pommiin puolisen tuntia, eipäs olekaan käynyt silleen aikoihin. Syynä vissiinkin väsymys. Lapset on heräilleet viime aikoina usein jo heti kuuden jälkeen, eikä paljon herätyskelloa ole tarvittu... Lisäksi Jii päätti viime yönä valvoa reilun tunnin keskellä 

yötä, nukahti kun otti syliin, mutta alkoi itkeä kun laski takaisin omaan sänkyynsä. Ja sitten kun ajattelin että kohta nukahtaisi kunnolla, niin vaipasta tuli reilu pissavuoto :D Silloin yökamppeita Jiiltä yöllä pois päältä ottaessa ei niin naurattanut... Heräsin aamulla herätyskellon iPadin herätykseen, mut jotenkin aattelin vaan hetken vielä levätä laittamatta torkkua, tietäähän sen miten siinä sitten käy. Sanotaan, että oli aika pikainen pukeutuminen koko porukalta. Enkä edes myöhästynyt, kyllä sitä osaa olla tehokaskin välillä kun on pakko :)

Muuten viikko on sujunut ihan kivasti. Sunnuntaina käytiin mun vanhemmilla, olisin itse halunnut pitää kotipäivän silloin (ylläriylläri), mut Koo halusi mennä, joten olin reipas ;) Kyllähän se kannatti tietenkin, oli leppoisa päivä. 

Alkuviikko oli kiireinen töissä. Tänään tyytyväisyyden aiheena oli se, että koskin muutamiin julkisessa tilassa oleviin oven kahvoihin ilman apuvälineitä (sormikkaat/ hanska/ hiha/ pussi). Tosin oli vähän pakko kun en ollut yksin ja mun oli vaan avattava ne ovet. Mut kummiskin, pienestä sitä voi olla tyytyväinen... Ahdisti vaan hiukan, enkä edes mennyt läheskään heti pesemään käsiäni. 

Ai niin. En ole nyt käynyt terapiassa sitten sen hiukan epämukavan yhteiskäynnin. Tänään jouduin perumaan huomisen ja ensi viikonkin ajan, kun en töistä pysty irtautumaan. Harmittaa pitkä tauko, mutta ei voi mitään. Seuraavia aikoja ei ole vielä edes varattu. Toivottavasti ei mee hirveen pitkälle.

Mites muut, käyttekö te terapiassa miten usein, psykiatrilla vai psykologilla? Oletteko kokeneet hyötyvänne?

Itsenäisyyspäivän viettoa

Tänään on ollut aika rattoisa päivä, ei olla tehty mitään ihmeempiä. Itsenäisyyspäivän perinteisiä ohjelmia oon vilkuillut telkusta muun touhun ohessa; eka juhlajumalanpalvelusta, sitten paraatia, nyt kättelyitä ja muuta juhlintaa :) Syötiin hyviä ruokia ja tietty leikittiin.

Kynttilöitä en saanut kylläkään laitettua nyt illalla ikkunoille OCD-syistä. Mun ongelmahan siis ei oo se looginen, että pelkäisin sytyttäväni tulipalon. Vaan se iänikuinen kontaminaatio, jonka takia kynttilöiden ja kynttilänjalkojen ottaminen yhdestä kaapista olis ollut vähän hankalaa :( Mut päätin et ens vuonna ne kynttilät palaa ilman ongelmia tai sitten ongelmien kanssa, kunhan palaa. Tai sit itseni tietäen ostan uudet kynttilät ;)

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa!

Pikapäivitys

Ja taas on viikko hurahtanut, on jo joulukuu! Tänne ei kuulu ihmeempiä, same old, same old. Eilen oltiin mun vanhemmilla, voi että ku muksut viihtyy siellä hyvin, ja myös Koo ja minä :) Mun isä kyllä vähän yritti "siedättää" mua, kun tietää yhden tavaran mihin en halua mielellään koskea. Hieman hermostuin tästä, mutta päätin etten tee kovin isoa numeroa, vaikka toki ahdistikin jonkin verran. Hyvä tarkoitushan oli, toteutus vaan ei oikeanlainen... He olivat olleet myös reissussa ja tuoneet meille tuliaisia. Mulle ulkomailta tuodut tuliaiset tuottaa vaikeuksia (matkalaukut ja mihin kaikkialle ovat koskeneet, lentokentät ja ketä niillä on käynyt jne.) Vanhempani tietävät tämän "tuliaisahdistukseni" nykyään, ja näyttivät ne tuliaiset mulle vasta käynnin lopuksi, kun muut menivät jo autolle. Huomaavaisesti tehty, ja lupasin seuraavalla kerralla yrittää ottaa ne mukaan. Niin hölmöä, saada nyt ihania tuliaisia, eikä voi edes koskea niihin :( Lasten saama pikku tuliainen oli varsinkin aivan ihana, se ainakin pitäisi saada esille.

 Ennen joulua on työsaralla vielä aika paljon tehtävää, mutta sitten pääsen lomailemaan :) Lapset on pari viikkoa poissa hoidosta, mikä tietää ihania hetkiä ja muutamia harmaita hiuksia ;)
Yhtään joululahjaa en oo vielä ostanut, mutta taidan tehdä pian nettikauppoihin muutamia tilauksia. On se kätevää ja aikaakin säästävää. Heh, ja mahdollistaa OCD-tyyppien kotiinlinnoittautumisen, nyt kun ruokaakin voi näppärästi tilata kaupasta kotiovelle ;)

Onpas outoa, yleensä kun rupeen kirjoittamaan, niin juttua vaan tulee ja tulee. Mutta nyt mun pään päällä on vaan sellainen tyhjä puhekupla :D Joten palaillaan pian asiaan :)

Hyvästi Sörsselssön, ja iäksi :D

Hehee, ei tähän Uuno Epsanjassa -leffaan kyllästy ollenkaan! Oon nähnyt tän ties kuinka monta kertaa. Tasokas maku mulla ;)

Tänään on ollut oikein kiva päivä. Kävin Aan kanssa leffassa ekaa kertaa (jossei vauvaleffoja lasketa). Mentiin ihan kahdestaan, Koo jäi Jiin kanssa kotiin. Oli kiva välillä touhuta ihan kahdestaan. Aalla oli eväänä pillimehua, ja ostettiin poppareita. Taisi olla aika elämys pienelle. Tosin loppua kohti alkoi kyllästyä ja katseli leffan loppuun mun sylkystä. On se vielä niin pieni <3 Kun tultiin kotiin, niin pyysi päästä meidän sänkyyn nukkumaan ja annoin luvan. Kyllähän sen muistaa että itsekin tykkäsi pienenä nukkua vanhempien sängyssä.

Oon ihan tyytyväinen itseeni, olisihan se ollut helppo päättää jäädä vaan kotiin, kun ei kenenkään ollut pakko mennä tänään mihinkään. Alettiin vaan puhua jotain elokuvista, niin Aa innostu niin paljon ajatuksesta, että pakkohan OCD:lle oli antaa potku takapuoleen ja lähteä ulos. Tokihan mä sitten reissun päällä kuvittelin taas kaikenlaisia kontaminaatiojuttuja, mutta en oikeastaan mitään sellasta vakavampaa (kai) nähnyt. 
Tiedättekö muuten sen tunteen, että näkee hyvin että joku asia on jotenkin, mutta sitten mielikuvitus alkaa laukata ja miettiä mitä jos näinkin väärin... Ärsyttävää. Pitäisi olla koko ajan joku piilokamera mukana millä vois sit tarkistaa ja saada mielenrauhan... Noh, ehkei kummiskaan ;)

Huomenna taitaa silti olla ihan kotipäivä, leikkimistä tiedossa siis, ja ehkä vois käydä saunassa. Saiskohan sitä aikaseks tehtyä lihapullia, niistä muksut tykkää. No joo, eipä mulla taida kovin paljon asiaa olla, kunhan vaan tykkään kirjoitella. Ai niin, no sen verran 
vielä, että Koo aikoo kuulemma huomenna siivota yhden huoneen (seurausta ainakin osin torstain käynnistä...), joka on mulle vähän vaikeaa, katsotaan kuinka käy. Hassua kun ajattelisi, että kontaminaatio-OCD-tyyppi olis tosi siisti, niin mä koen siivoamisen vaikeaksi. Ennemminkin tuntuu, että vaan levitän siivotessa kontaminaatiota, jollen ole tosi tosi tarkkana. Ja se taas on raskasta. Toisaalta en mä likaa ja bakteereita pelkää, mut jos ne olis ongelma, niin olis varmaan just päin vastoin ton siivoamisen kanssa.

Mukavaa lauantai-iltaa!

Vastaanotolla

Voi elämä ku mua jännitti tänään ennen Koon ja mun yhteiskäyntiä. Ihan hurjasti. Nyt on aika helpottunut ja väsynytkin olo kun se on ohi.

Mutta joo. Jos ei mennä siihen etten voinut koskea lääkäriasemalla juuri mihinkään viimekertaisen kontaminaatiojutun takia, vaan kerron suoraan vastaanottokäynnistä.

Aluksi lähinnä terapeutti ja Koo keskustelivat, oli vähän kuin olisin ollut koulussa rehtorin ja vanhemman kanssa keskustelemassa käytöksestäni :D Koo purki mieltään, ja mulla oli siinä vaiheessa semmoinen olo, että parempi jos hän olisi käynyt yksin :( Mutta sitten mäkin pääsin purkamaan omia ajatuksiani, ja sain sanottua mua painavia asioita Koon käytöksestä. 

Sovittiin, että Koo kiinnittää huomiota omaan käytökseensä mua kohtaan. Ja niinku arvata saattaa, sovittiin että hän myös pyrkii vähentämään mun kontaminaatiojuttuihin liittyviä tekemisiään... On helppoa olla samaa mieltä kun tilanne ei ole akuutisti päällä. Mutta sitten kun taas ahdistus iskee, niin tiedän, että ihan varmasti yritän saada Koon tekemään tarvittavat toimet. Se on sitten aika pitkälti hänestä kiinni onnistunko. Niin ristiriitaista. Tiedän että parasta mulle oikeasti olisi, ettei kukaan tule mukaan näihin typeryyksiin. Mutta pelkkä ajatuskin ah-dis-taa. 

Kaikenkaikkiaan kuitenkin ihan hyvä käynti kuten yleensäkin. Terapeutti ehdotti että voitaisiin pitää uusi yhteistapaaminen 3 kk kuluttua...

Vielä tämmönen loppukommentti. Koo tuli tähän viereeni juuri kertoilemaan 
suunnitelmistaan miten aikoo siihen ja siihen mennessä tehdä sitä ja tätä, voi aargh. Kyllä 
siellä niitä ajatuksen siemeniä tosiaan nähtävästi kylvettiin. Jälleen iso huokaus.

Huomenna mennään terapiaan, terapiaan, terapiaan...

Mua jännittää huominen. Ja ahdistaa. Ja jännittää. Huomenna on nimittäin se kauan puhuttu ja pitkään suunniteltu terapiakäyntini, johon Koo tulee mukaan. Hän kävi keväällä kerran itsekseen juttelemassa terapeutilleni (tietty siis mun luvalla). Mutta nyt me siis mennään ekaa kertaa yhdessä sinne.

Tarkoitus tietysti on keksiä Koolle keinoja pärjätä mun OCD:n kanssa, miten hän voisi elää mahdollisimman normaalisti. Ja sitä kautta saada meidän parisuhde ja mun pää paranemaan. Heh, aika kovat tavoitteet ;)

Mutta siis mulla on tosi ristiriitaiset fiilikset tästä. Tiedän, että tämä on meidän molempien parhaaksi. Mutta toisaalta ahdistaa niin paljon se mitä ajatuksen siemeniä terapeutti saakaan istutettua Koon päähän ;) Hän varmasti kannustaa Koota olemaan normaalisti, joka tietysti tarkoittaa olemaan tekemättä/ tekemään vähemmän mun pyytämiä OCD-juttuja... Hyvä Koolle, mutta tämä taas aiheuttaa luonnollisesti mulle paaaljon ahdistusta. Mun on pakko sitten tulla toimeen asian kanssa, mutta tuntuu kyllä etten pysty.

Lisäahdistuksena on sitten vielä se pari viikkoa sitten edellisellä käynnilläni tapahtunut "kontaminaatio", josta jo kerroinkin, ja pelkästään sinne lääkäriasemalle meneminenkin tuntuu kovin vaikealta. Varsinkin kun en mene yksin, enhän voi kuitenkaan vaikuttaa kaikkeen mihin Koo koskee ym. Meinasin jo siirtää tätä yhteisaikaa, mutta Koo sanoi sitten menevänsä sinne yksin. Että näin.

Eli siis henkisesti rankka päivä odotettavissa huomenna. Mitenköhän mä pärjään. Kai pärjään kun on pakko pärjätä. Ei voi kuin huokaista.

Miksi mulla on tää OCD, kysyn vaan (taas kerran).

Ystävyys ja OCD

Kuten olenkin jo maininnut, ei tästä OCD:stä tiedä kukaan ystäväni. Ja ehkäpä juuri tästä syystä se vaikuttaa ystävyyssuhteisiini negatiivisesti. 

Olen luonteeltani toisaalta aika ujo ja mietin liikaa mitä muut minusta ajattelevat. Toisaalta olen melko avoin ja ystävystyn aika helposti. Joten hyvänpäivän tuttuja mulla on suht paljon, läheisempiä ystäviä muutamia.

Silloin vuosia sitten, kun OCD-ongelmani oli pienempi, ei vaikutusta ihmissuhteisiin kovin paljon huomannut. Ei muut, enkä pääsääntöisesti minäkään. Mutta nyt kyllä huomaan. Ja sanotaanko näin, että nyt alan myös huomata, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat.

Siis isoin ongelma on se, etten voi kutsua ketään meille, ihan liian ahdistavaa (kontaminaatio-ongelmat). Lisäksi hieman olen myös rajoittunut siinä, missä voin tavata ketään (välttelen tiettyjä paikkoja ja alueita). Tätä, etten kutsu meille sisälle ketään, on pikku hiljaa pahentuen kestänyt kolmisen vuotta (muutama poikkeus on ollut pakko tehdä). Aluksi se ei ollut niinkään ongelma, oli helppo sopia näkemiset vaikkapa kahvilaan, tai kyläillä kavereiden luona. Mutta niinkun hyviin tapoihin kuuluu, pitäisi sitä käydä vuoroin vieraissa. Eli kun mut on kutsuttu kaverin luo useamman kerran, ja mä en ollenkaan kutsu meille, niin onhan se vähän outoa. Tekosyitäkin keksii vain tietyn verran. 
Tällä tavalla yhteydenpito on pikku hiljaa jäänyt muutamiin uudempiin tuttuihin esim. "vauvakavereihin". Harmillista, mutta niin olisi toisaalta saattanut käydä ehkä muutenkin, kun kaikki ovat palanneet jo arkikuvioihin.

Sitten vanhimmasta ystävästäni, jonka olen tuntenut 5-vuotiaasta. Olimme koululaisina välillä parhaita ystäviä, mutta pikku hiljaa mielenkiintomme suuntautuivat aika eri asioihin. Kuitenkin pidimme yhteyttä enemmän tai vähemmän tiiviisti viime vuoteen asti.Tälle ystävälleni ilmaantui aikuisuuden kynnyksellä aika vakaviakin psyykkisiä ja muitakin ongelmia, ja yritin olla hänen tukenaan. Hän on aika suorapuheinen, eikä ollut yksi kerta kun pahoitin mieleni. Koin tämän suhteen jollain tavalla kuluttavaksi, ehkä olin välillä vähän liikaakin antavana osapuolena, enkä ehkä osannut olla viime aikoina aivan oma itsenikään hänen seurassaan. Muutama vuosi sitten hän tapasi nykyisen avomiehensä, ja ajattelin, että huh, nyt mun ei tarvitse sillä tavalla huolehtia enää hänen tilanteestaan, ja muutenkin hän tuntui olevan aika hyvässä voinnissa. Tähän asti OCD ei juurikaan ollut mukana kuvioissa. Mutta sitten Koon kanssa tapasimme hänet kerran uuden miehensä kanssa. Tapaaminen meni ihan mukavasti muuten, mutta lopuksi huomasin erään aika vaikean "kontaminaatiojutun" ihan yllättäen. Osin tästä syystä, osin kiireisen elämänvaiheen takia, ja osin siksi että halusin hieman etäisyyttä tähän hieman kuluttavaan suhteeseen (nyt kun koin voivani näin tehdä uuden miehensä takia), en tavannut häntä aika pitkään aikaan. Olimme kyllä yhteyksissä, mutta erään kerran hän ilmoitti, ettei Facebook-viestittelyn tms. avulla ystävyyssuhteita pidetä yllä. Kerroin hänelle sitten, että mulla on juuri nyt vaikeaa, mutta en halunnut enempää kertoa silloin. Hänellä ei riittänyt ymmärrys, ja emme nyt ole noin vuoteen viestitelleet. Toisaalta multa tippui harteilta isohko kivi. Toisaalta tunsin itseni hieman loukatuksi ja ehkäpä jopa hyväksikäytetyksi. Kyllä mun tuki kelpasi kun sitä tarvittiin, mutta ei nyt toisinpäin sitten kun minä sitä olisin tarvinnut. Jotenkin surullista, mutta ehkä parempi, että tämä tuli nyt ilmi.

Sitten parhaasta ystävästäni. Olemme nähneet viimeiset pari vuotta lähinnä vakkarikahvilassamme tai vakkariravintolassamme. Haluaisin niiiin kutsua hänet meille, ja että hän näkisi lapsiani enemmän. Mutta kun en pysty :( Sama koskee toistakin lukioaikaista ystävääni, tosin hän on niin kiireinen, ettei tapaaminen meinaa onnistua muutenkaan- heh, oon jo miettinyt, että onkohan hänellä joku OCD-johdannainen ongelma ;)

Opiskeluaikaisiin kaverisuhteisiin OCD ei vielä ole kovasti ehtinyt vaikuttaa, koska meitä on isompi porukka, ja usein tapaamme yhden meistä luona (heillä on paljon tilaa kaikkien lasten temmeltää). Tai sitten näemme vain aikuisten kesken ravintolassa.

Mutta siis, kaiken kaikkeaan aika rajoittavaa ettei voi kutsua ketään kylään. Oma lukunsa ovat vielä meidän lähisukulaiset, sekä Koon tutut, jotka vähiinpäihin kaikki olisi meidän vuoro kutsua. Ja pari muutakin kaveria. Eihän sitä loputtomasti voi vierailla vaan toiseen suuntaan, älyttömän epäkohteliasta. Ja hölmöintä tässä on se, että ennen mä nimenomaan tykkäsin kutsua kavereita mun luo, ja nautin bileiden järkkäämisestä. Ja tarkemmin ajatellen, tykkäisin kovasti vieläkin. Mutta kun.

En tiedä mitä pitäisi keksiä. Joko jotenkin ihmeellisesti pitäisi saada pyydettyä meille vieraita kylään (mun vanhemmat tietää tilanteen, joten voisin harjoitella heidän kanssaan...) Tai sitten vaan pitäisi kertoa muillekin rehellisesti mikä on tilanne. Molemmat vaihtoehdot vaan tuntuvat niin kovin vaikeilta.

Parhautta on...

No niin, Koo on pikkujouluissa ja lapset nukkuu, eli mulla on laatuaikaa keskenäni :D Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa positiivisen viestin, kun tuntuu, että lähinnä puran tänne kaikkea negatiivista. 
Eli jos jotain hyvää voi sanoa tästä OCD:stä seuranneen, niin se on sitä, että olen oppinut huomaamaan pieniä hyviä hetkiä paremmin kuin ennen, ja ihan tietoisestikin nauttimaan niistä. Ja ehkä elämään enemmän tässä ja nyt. 

Tärkeintä mulle on läheiset ihmiset, terveys, koti, uskonto ja isänmaa. Mutta nyt niistä pienistä hetkistä tai asioista, olkaat hyvät: 

Mun mielestä 

Parhautta on...

-vauvan ensimmäinen hymy
-päiväunet varjossa helteisenä päivänä
-naurukohtaus parhaan ystävän kanssa
-lasten riemu
-mieleen tupsahtavat lämpimät, iloiset muistot jo edesmenneistä rakkaista ihmisistä
-ylpeys omien vanhempien tai lasten isovanhempien silmissä
-joulukirkon tunnelma
-odottamatta saatu suklaarasia
-viltti, kuumaa juotavaa, ja kirja syksyisenä iltana
-yhteinen leikkihetki
-kovan työn jälkeen saavutettu tyytyväisyys itseensä
-turvallinen syli mihin käpertyä
-saunassa kuuman ilman ja (raollaan olevasta ikkunasta tulevan) viileän ilman sekoittuminen iholla
-ihmetellä kastematoa ja muita luonnon ihmeitä pikkuihmisen kanssa
-ruskan kauneus, kesäpäivän kuumuus, ukkoskuurojen vaikuttavuus
-hieronta
-saada oppia uutta
-sanaton yhteisymmärrys, kun vain katse riittää
-illan hetki omaa aikaa
-pitkä kuuma suihku (silloin kun sen tekee nautinnon vuoksi eikä siksi että on pakko pestä "kontaminaatiot" pois)
-avantouinnin jälkeinen olo
-kun mahanpohjasta ottaa huvipuistolaitteessa
-pienen ihmisen vilpitön välittämisen osoitus

Tällaisia tuli nyt mieleen, vaikka listaa voisi kyllä jatkaa vieläkin.

Ihanaa viikonloppua sinne ruutujen toiselle puolelle!

Vieläkö kerran

Mulla on ollut monta kertaa olo, että haluisin kirjottaa taas blogiin, mut en oo vaan ehtinyt/jaksanut. Tai no, yhden luonnoksen jo kirjoitinkin, mut päätin olla julkaisematta sitä ainakaan vielä, oli vähän turhan tunnepitoinen avautuminen...

Toisella silmällä tässä katselen samalla Erilaisia äitejä, on aika mielenkiintoinen sarja. Aika erilaisia tarinoita niitä ihmisillä onkin, harmi ettei oo tullut OCD-äiti jaksoa ;) Oon huomannut, että vähän vauvakuumetta meinaa mulla pukata... Ennen oon aina pitänyt kahta lasta oikein sopivana määränä, mut jotenkin huomaan ajattelevani välillä, että olisihan se kiva vielä kerran olla raskaana ja jopa synnyttääkin. Ja eihän tää mun ikä tästä vähenekään. Mut toisaalta haluaisin saada pääkoppani vähän parempaan ruotuun, että jaksaisi sitten paremmin vauva-arkea ja voisi nauttia siitä eri tavalla. Ja parisuhde kanssa pitäis saada toimimaan paremmin. Eli ei nyt sitten kummiskaan ihan ajankohtaista ole. Ja ainahan on mahdollista ettei tärppäiskään. Mutta joo, täytyy miettiä. 

Oon muutenkin vähän yllättänyt näistä uusista puolista itsessäni. Lapset on mun mielestä olleet ok, mut en oo pitänyt itseäni mitenkään lapsirakkaana. Oikeastaan silloin ku itsellä ei vielä ollut lapsia ja olin vaikka kavereilla käymässä, joilla oli, niin olin monesti ihan suorastaan helpottunut, kun pääsin takaisin omaan rauhalliseen kotiin. Eikä kyllä ollut vauvakuumetta todellakaan. Vielä Aan syntymän jälkeenkin ajattelin aika samalla lailla. Tosin tietty se oma lapsi oli poikkeus, ja ehkä läheisimmät lapset kuten kummilapset. Mutta nyt Jiin jälkeen oon huomannut, että tähän lapsitouhuun on jotenkin kasvanut sisään. Ja aina jaksaa hämmästyttää, miten suuria tunteita sitä voi tunteakaan. Ja miten nopeasti tunteet vaihtelee naperoiden kanssa, yhdessä hetkessä hermot riekaleina ja seuraavana hetkenä sydän niin täynnä hellyyttä. Kyllähän kaikkea täytyy suunnitella ihan eri tavalla ku 
ennen ja varata tuplasti triplasti aikaa. Omat menot on minimissä ja rauhallinen pitkä kuuma suihku on nykyään luksusta. OCD on hankaloitunut lasten myötä, ja on muuten aika raskasta yrittää valvoa ettei pikkulapsi koske mihinkään kuviteltuun "kontaminaatiokohteeseen", kun ne haluaa tutkia kaikkea (tietty siis normaalin vahtimisen lisäksi). Mutta mihinkään en vaihtaisi.

No joo, sitten vielä OCD-asiaa. Mulla oli viime viikolla tosiaan pitkästä aikaa terapia. Aivan uskomatonta oli, että näin siellä henkilön, joka olisi ennen ollut kaikkein vaikein oireiden aiheuttaja. Kyllähän sellaisen näkeminen vieläkin ihan kiitettävästi laukaisee ahdistuksen, mutta jos jotain positiivista yrittää miettiä, niin tämän kontaminaatioaste on selkeästi alentunut (tosin muuta on tullut tilalle, mutta ei mennä nyt siihen...) Mutta siis, sain pidettyä itseni hyvin kasassa, ja täytyy sanoa, et osuipas terapiakäynti hyvään saumaan. Kokeiltiin 
ekaa kertaa rentoutusharjoitusta, ja oli ihan ok. Ajatukset kyllä karkaili siihen mitä pitäisi tehdä kotona. Vaatteet meni taas "poistoon" ja suihkussa kävin ihan huolella. Mutta olis mun reaktio voinut olla vielä pahempikin (ikuinen optimisti täällä terve :D) No joo, nyt mulla on stressi siitä, et mitenkä mä voin mennä sinne lääkäriasemalle, kun se nyt on sitten kontaminoitunut. Oi voi. No, ehdin vielä miettiä, kun joudun perumaan tämän viikon ajan lastenhoitojärjestelyjen takia, Koo kun on lähdössä työmatkalle.

Eiköhän tätä asiaa tässä tullut, tuppaa nää mun kirjoitukset vähän venähtämään pidemmän puoleisiksi.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Viikkoraportti

Olipas kiva viime viikko :)  Pitkiä työpäiviä, yksi valvottu yö, ja univaje se vaan kasvaa... Mutta hurjan mielenkiintoista ja paljon uutta. Sunnuntai oli viikon ainoa vapaapäivä, mutta silloinkaan ei hirmusti autotorkkuja lukuunottamatta ehtinyt nukkua, kun kävimme kummipoikamme synttärijuhlissa Satakunnassa. Kivat kemut olivat, Aa ja synttärisankari olivat niin hellyyttävä näky kun lähtiessä halailivat <3

Viikon OCD-raportti: Ei mainittavaa. Kiireen takia en ehtinyt paljoakaan kehitellä uusia ongelmia. Yllättävän reippaasti koskin ovenkahvoja ym. semijulkisissa paikoissa. Jee! Muutama hiukan pientä isompi kontaminaatio iski, mutta olivat melko hyvin kontrolloitavissa, ekstrasuihkun kyllä aiheuttivat... Ai niin, lääkäri soitti ja joutui perumaan viime viikon aikamme. Harmi, mutta näitä sattuu aina välillä puolin ja toisin. Pitkä tauko on nyt käynneissä ollut, ja hyvältä tuntuisi mennä juttelemaan, mut toisaalta pärjäilen mä näinkin. Marraskuussa Koon olis tarkoitus tulla mun mukaan yhdelle käynnille... Hyvä et pääsee kanssa juttelemaan. Mutta mua vähän jo ahdistaa se, että terapeutti kumminkin kannustaa Koota elämään normaalisti ja olemaan tulematta (liikaa) mukaan mun kontaminaatiotouhuihin. No joo, kyllähän mä oon samaa mieltä järjen tasolla, mut sitten "tosi tilanteessa" en enää olekaan. :( Ahdistus on melkoinen, varsinkin jos tulee isompi kontaminaatio ja Koo ei vaikka suostu pesemään käsiä tms. Vaikka kuitenkin tiedän, ettei tää paraneminen paljon tästä enää etene, jossei tässä jollain tavalla tehdä lisää muutoksia. Ahdistuksen tunne on vaan niin kamala, että sitä yrittää välttää ja helpottaa, pitäis jotenkin oppia sietämään sitä tai olemaan välittämättä siitä. Jopa joo ja syvä huokaus.

Jaahas, nyt alkaa Ajankohtaisen kakkosen keskusteluilta. Tykkään katella niitä. Ei välttämättä aihe aina kiinnosta, mut on hauskaa seurata, kun siellä porukalla tunteet alkaa kuumeta :D Ja usein, kun ittellänikin on aika selvät mielipiteet monista asioista, niin huomaan olevani ihan tuohtunut "vääristä" mielipiteistä. Mähän oon tietty aina oikeassa ;)

Ja vielä loppuraportti Jiin omaan sänkyyn siirtämisestä: Miinuksena lapsukaisen hieman 
pidentynyt nukahtamisvaihe, ja äidin nukkuvan lapsen nuuhkimisvaje. Muuten täysin 
onnistunut ratkaisu, bonuksena nukutaan molemmat paremmin. Aika aikaansa kutakin.

Hauskaa viikkoa!

Operaatio talkoot ja oma sänky

Mä en tajua mihin aika juoksee, en muista koska viikot olis menneet näin hurjaa vauhtia kuin tänä syksynä. Kohtahan on jo joulu...

Tällä viikolla ei ollut vaihteeksi normaalia pahempia OCD-häröilyjä, vaikka siinäkin on silti tarpeeksi. Muutenkin oli kiva viikko, sain yhden pitkän projektin kunnialla päätökseen, huh helpotusta. Eilen oli taloyhtiön talkoot, haravointia ja makkaranpaistoa. Aa oli liikuttavan ahkera, haravoi ahkerasti lasten haravalla ja kantoi oksia, oli niin reipas <3
Ja Koo kävi sitten vielä iltapäivällä ostamassa mulle toivomani iPadin, tää vaikuttaa kyllä tosi kätevältä :)

Eilen päätettiin vihdoin siirtää Jii omaan sänkyyn, tähän asti on kotona nukkunut meidän välissä. Oli jo korkea aikakin, luulen että sekä mun että Jiin yöunet paranevat. Perhepeti oli kätevä silloin, kun Jii oli vauva ja tarvitsi yöimetyksiä. Ei tarvinnut tavallaan kunnolla kummankaan herätä. Mutta siitä on aikaa. Vaikka ei sen puoleen, Aakin nukkui meidän sängyssä pitkään, itseasiassa Jiitä pidempään.Toisaalta ihanaa kun on taas enemmän tilaa nukkua, mutta onhan sekä aika ihanaa nukkua pikkuihmisen vieressä ja nuuhkutella. Eli vähän haikeaakin, mutta kyllä tää mun krooninen pikkulapsiunivaje olis kiva saada paremmalle tolalle. Onneks Aa nukkuu pitkät yöunet, tosin molemmat herää aamulla turhan aikaisin, mutta se kai kuuluu asiaan...

Ens viikkoa odotan aika paljon, tiedossa on pitkiä työpäiviä, mutta ihan hurjan mielenkiintoisia juttuja :) Ja myös normitouhuja, uintia koko perheen kanssa, terapia pitkästä aikaa, kummipojan synttärijuhlat ym. 
Sovitaanko OCD, että menet ja pysyt siellä missä pippuri kasvaa. Kiitos.

Kivaa viikkoa!

Puskista päivää

Kiirettä on pitänyt viimeiset pari viikkoa, pahoittelut blogihiljaisuudesta.

Ja niinhän siinä sitten kävi kuten pari kirjoitusta aiemmin arvelinkin, että puskista se OCD taas hyökkäsi :( Olin viime keskiviikkona melkein työpaikan ovella, kun näin "kontaminaatiokohteen", sellaista ikävämpää sorttia. Aivan odottamattomassa kohtaa. Heti alkoi raksuttaa, että mitä ihmettä nyt teen. No, eihän siinä auttanut kuin töihin mennä, toki käsien pesun jälkeen. Sain keskityttyä ihan yllättävän hyvin ja pysyttyä päällisin puolin rauhallisena, mutta heti kun oli aikaa omiaan yhtään miettiä, tapahtuma pompsahti mieleeni. Kun päivä päättyi, menin suoraan työpaikan suihkuun. Onneksi mulla oli siellä vaihtovaatteet, joten laitoin sitten ne. Arvaatte varman, mitä kävi aiemmin päälläni olleille vaatteille... Autolle sitten kävelin eri reittiä kuin normaalisti välttäen siis aamuista reittiä. Kotiin päästyäni kävin uudestaan suihkussa, ja kaikkea muutakin säätämistä siinä oli. Tämän jälkeen olo oli parempi. Olin helpottunut, että ehdin kotiin ennen Koota ja lapsia; sain peseytyä rauhassa enkä siten "kontaminoisi" heitä.

Mutta siis näinhän tämän ei pitäisi mennä. Huomasin, että päälle klikkautui taas vähän niin kuin automaattiohjaus. Miten teen pesukuviot, miten vältän kontaminoimasta paikkoja, (joissa jatkossakin kuljen), ja lähihenkilöitä (muiden kontaminoimista en pelkää, koska tämähän on vaan mun pään ongelma). Oikeastaan vasta kun kotona olin "valmis", aivojen ylikierrokset rauhoittuivat kunnolla.

Munhan olisi pitänyt vähintäänkin heti aluksi päättää, että mietin pesuja ym. vasta myöhemmin enkä heti suunnittele miten toimin. Lykättyä sentään sain pesuja, enkä heti rynnännyt suihkuun, mutta se on laiha lohtu.

Eilen sitten näin hiukan lievemmän kohteen, ja ajatukset alkoivat taas juosta. Mutta nyt sain stopattua ne, ja päätin että hoidan pitkän työpäivän purkkiin normaalisti ja päätän vasta sitten mitä teen vai teenkö mitään. Kävihän asia mielessä, mutta aika hyvin onnistuin kuitenkin. Illalla asia ahdisti jotenkin vähemmän, ja yksi suihku kotona riitti. Samat vaatteet oli jopa päälläni tänään :) Eli tällä kertaa meni ihan hyvin.

Ratkaisevaa kuitenkin mun touhuissa on selvästi se "kontaminaatioaste". Lievempiä olen oppinut hallitsemaan ja jopa olemaan ihan välittämättä. Mutta sitten kun tulee vaikeampi juttu, niin tuntuu kuin mitään edistystä ei olisi tapahtunutkaan, ja se kyllä ottaa niin päähän. Ihan kuin koko homma pitäisi aloittaa taas alusta. Siis todella turhauttavaa. Ja rasittavaa. Ja raskasta olla lähes jatkuvassa valppaustilassa. Miksi mulla pitää olla OCD, kysyn vaan.

Päivän menu: Saunaa, siideriä, sertraliinia ja suklaata

Aika lentää ihan siivillä, enkä ole oikein ehtinyt kirjoittaa tänne. Eikä varsinaisesti ole ollut mitään raportoitavaakaan. On ollut mielenkiintoinen viikko, ja aamuisin ei tunnu yhtään hullummalta lähteä hommiin, päinvastoin :) Olen oppinut paljon uutta ja työelämän kannalta hyödyllistä viime viikkoina. Ja olen tainnut jo sanoakin, että mun päälle tekee hyvää, etten ole vain kotona. Vaikka lapset pitivätkin kiireisinä, niin aikaa oli silti eri tavalla kehittää kaikkia OCD-kuvioita. Hyvä näin siis :)

Asiasta kukkaruukkuun. Mä oon koko blogini olemassaoloajan miettinyt pitäisikö minun kertoa tästä perheelleni tai ystävilleni. Toistaiseksi olen kertonut vain Koolle. Mutta hyvähän olisi, jos muutkin läheiset tietäisivät miten OCD vaikuttaa elämääni, tai että minulla sellainen rasite ylipäätään on. Toisaalta kerron tässä sen verran henkilökohtaisia juttuja, etten ole varma haluanko paljastaa näin paljon itsestäni tutuille ja purkaa anonymiteettiäni. Seuraavalla käynnillä taidan kuitenkin mainita blogista terapeutilleni. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että tämä blogin pitäminen on tukenut mua. Kirjoittaminen on jollain tapaa terapeuttista, saa purkaa ajatuksiaan vapaasti tarvitsematta miettiä, mitä muut ajattelevat. Tuntuu myös hyvältä, että lukijoitakin on. Erityiskiitos Korppikotkalle, kiva että jaksat kommentoida :)

Terapiasta puheen ollen, tällä viikolla oli vähän erilainen käynti. Olin jo aiemmin vastannut erääseen kyselylomakkeeseen, ja nyt kävimme läpi siitä tehtyä yhteenvetoa, joka osittain tuntui osuvan aika hyvinkin kohdalleen. Lääkäri kyseli välillä tämän pohjalta aika vaikeitakin kysymyksiä käyttäytymismalleistani ym. ja sai oikeasti miettimään. Sitä vaan toimii tietyllä tavalla, ja olen vissiin aika vaativa itseäni kohtaan. Näinhän se taitaa tosiaan olla, pidän itseäni saamattomana, vaikka ei se nyt taida sittenkään ihan täysin paikkaansa pitää...
Jännä muuten, oli tosi kova kynnys mennä viime vuonna ekaa kertaa terapiaan, mutta nyt harmittaa, että aikataulusyistä seuraava käynti on vasta noin kuukauden päästä. Lisäksi mua hiukan huolettaa, että terapeuttini kyllästyy muhun ja siihen etten etene tarpeeksi hyvin. Ja että hän ohjaisi minut sitten jonkun toisen juttusille.

Tällaisia mietteitä tänään. Alkaakin jo väsyttää, sauna taitaa tehdä tehtävänsä. Eli lähden nyt treffeille Nukkumatin kanssa :)

Jatkoa edelliseen

Ihme juttu, kolmas tosi hyvä päivä putkeen OCD:nkin kannalta :) Ja ei, en ole vaan oleillut kotona, päinvastoin. On ollut mm. uintia ja normi arkitouhuja. Tänään tehtiin pikku autoreissu, ja käytiin kannustamassa kaveriani maratonilla. Lounaalla oltiin kivassa ravintolassa, jossa otin ruokaa seisovasta pöydästä ilman mitään kikkailuja. Ja Koon kanssakin on sujunut ihan hyvin, järkättiin jopa hiukan kahdenkeskistä aikaakin, kiva jutella välillä rauhassa :) Niinku eilisessä postauksessa kirjoitin, jokohan se aika alkaisi olla kypsä normaalielämälle... Tää tuntuu niin hyvältä tällanen ihan tavallinen touhuilu ilman sitä kamalaa ahdistusta. (Mutta ettei tää nyt kuulostaisi liian ruusuiselta, niin kyllähän mä edelleen vältän koskemasta erinäisiin tavaroihin ja välttelen monia paikkoja. Ja pesen käsiä liikaa, käytän kertakäyttöhanskoja liikaa, vaikkakin vähemmän kuin ennen.)

Osittain tässä on nyt mukana hyvää tuuriakin. En ole nähnyt mitään OCD:n oikein kunnolla laukaisevaa nyt hetkeen. Ja tiedän, että seuraava kerta tulee ennemmin tai myöhemmin taas ihan puskista. Mutta voisinko mä olla tarpeeksi rohkea ja vahva silloin, ja olla välittämättä siitä ahdistuksesta. Olla peseytymättä turhaan, heittämättä vaatteita roskiin. Olemaan välittämättä mielikuvituskontaminaatiostani. Mutta pelkään, että se ahdistuksen tunne peittoaa taas järkevän käytöksen. Oon aika varma siitä, valitettavasti.

Nää ihan normivälttelytkin jo sinänsä rasittaa, ihan kotonakin on siis monen monta tavaraa ja paikkaa joihin en koske, ja yritän katsoa, ettei lapsetkaan koske niihin. Tekisi hirveesti mieli olla välittämättä näistäkin kontaminaatioista, mut en vaan pysty. Tarttisin kannustusta ja yllytystäkin, mut sitten Koo taas on liian "mukana" tässä kaikessa. Mut hei, ehkä mun seuraava terapiakerta pitäiskin pitää meillä kotona... ;)

Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että tunnelin päässä pilkistää valoa. Tunneli on vaan niin pitkä ja kuoppainen. Ja pahanhajuinen :D

Koskahan se aika alkaisi olla kypsä

Eilen olin terapiassa, oli hyvä käynti, mitä nyt myöhästyin melkein 15 minuuttia. Tosi ärsyttävää, yleensä tykkään olla ajoissa paikalla, varsinkin jos on joku virallisempi tapaaminen.

 Mutta siis mun hyvä olo on jatkunut siitä lähtien :) Oireeni  ovat hiukan lieventyneet jos vertaa vaikka kevääseen. Tosin "pikku jutuissa" lähinnä, mutta kummiskin. Mun on helpompi olla. Ehkä tää arjen alkaminen auttaa, ehkä lääke. Ehkä vaan en jaksa tätä sairautta enää. Yritän yhä enemmän aatella, miten kivaa olis elää tavallisesti. Ja sehän tässä pakko-oireisessa häiriössä on hyvää, että tämän oireilunhan voi (teoriassa) vaa päättää lopettaa.. Voin (jälleen teoriassa) päättää nyt lopettaa tän hölmöilyn. Teoriassa. Voi kun saisin siirrettyä nämä ajatukset käytäntöönkin. Mutta välillä musta tuntuu, että aika vois olla kohta kypsä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Voipi olla, että huomenna tuntuu taas vähän vähemmän optimistiselta.

Eniveis, mukavaa viikonloppua!

Polskuttelua ja pohdintaa

Oltiin tänään sisarusuinnissa. Se on aina hiukan stressaavaa mulle sattuneesta syystä... Mutta varsinkin Aa nauttii uimareissuista niin paljon, et mun on annettava OCD-peikolle potku takamukselle ja vaan mentävä sinne :D Myös Jii tuntuu tykkäävän. Ja kun on suht tuttu uimaryhmäkin eikä uinnit ole missään yleisessä uimahallissa, niin on se toisaalta itsellekin mukava perheharrastus, joskus jopa rentouttava. :)

Tällä viikolla on ollut vähän yksinhuoltajafiilis, kun Koo kävi alkuviikosta parin päivän työmatkalla (ahdistavaa mulle, lentokentillä kun käy kaikennäköistä porukkaa) ja eilen oli hänellä muuten vaan pitkä päivä. Meillä sujui lasten kanssa kuitenkin hyvin, vaikka olihan siinä tietty muutamia logistisia hankaluuksia, kun piti itse sekä viedä että hakea muksut perhepäivähoitajalta. Onneksi hän on tosi mukava ja joustava aikatauluissa. Huolimatta mun OCD-stresseistä, oli ihan kivaakin vaihteeksi näin, kun ei tarvinnut riidellä Koon kanssa. Oikeastaan nyt kun Koota on tänään taas enemmän näkynyt, niin lapsille hän on ollut toki mukavasti, mutta minä ja Koo ei olla montaa ystävällistä sanaa vaihdettu. Lähinnä ei olla puhuttu kuin välttämättömät, ja sitten hän on kiusannut mua (onko olemassa kotikiusaamista, kun on koulu- ja työpaikkakiusaamistakin?) Tietty mullakin on ollut OCD:hen liittyviä pyyntöjä hänelle, etten mäkään mitenkään syytön ole. Mutta en mä niitä hänen kiusakseen sano, vaan kun on pakko.

Toivoisin tosi paljon, että Koo oppisi nauttimaan hyvistä hetkistä, ja luopumaan ainakin hiukan negatiivisesta ajattelumallista. Jos tästä OCD:stä jotain hyvää yrittää löytää, niin ehkä se, että olen oppinut ottamaan ilon irti juuri niistä pienistä hyvistä (arkisistakin) hetkistä, jotka saattaisivat vain sujahtaa ohi. Sekä arvostamaan terveyttä ihan uudella tavalla ja sitä, että lähimmillä ihmisillä on asiat tällä hetkellä hyvin. Esimerkiksi vanhempieni suhdetta on tosi kiva katsella. Musta tuntuu, että he ovat löytäneet uudestaan jotenkin toisensa tässä viimeisen vuoden aikana, vaikka ihan hyvin heillä kai on mennyt aiemminkin :)

Enpä olis uskonut, että keksisin OCD:stä jotain hyvääkin...

Vertaistukea ja tositeeveetä

Se on jännä juttu miten oma olo helpottuu, kun tietää, että samassa veneessä on muitakin. Huomasin jokin aika sitten, että Suomessa on OCD-ihmisillekin perustettu oma yhdistys. Vertaistapaamisiakin näyttäisi olevan, mutta jotenkin en ole uskaltautunut sellaiseen menemään. Mulle sopii paremmin tää anonyymi nettitouhu. Tai mistä sitä itse asiassa tietää, kun ei ole ko. tapaamisissa käynyt. Ehkä pitäisi vaan rohkaistua, eihän siinä mitään menetä. Paitsi anonymiteettinsä. Ja onko sillä sitten väliä. Ja taas palataan tähän samaan. Jos kyseessä olisi jokin fyysinen sairaus, ei varmaan tulisi tällaista mietittyä...

Asiasta kukkaruukkuun. Katselin äsken Selviytyjät, on se vaan hyvä sarja!Muutenkin tykkään monista tosi-TV-ohjelmista. BB:tä en kyllä enää oikein jaksa. Katsoin vähän ekaa julkkisjaksoa, mut ihan en ymmärtänyt, miksi sitä kutsutaan julkkis-BB:ksi. No, olihan siinä muutama tuttu naama :D
Keväällä tuli muuten sarja OCD-ihmisistä ja pikaterapiasta. Oli aika mielenkiintoinen, mutta aika jenkkityylinen. Kovasti toivoin, että se tyttö ketä eniten sympatiseerasin (lue: jolla oli eniten samanlaisia oireita kuin mulla) olisi parantunut formaatin aikana. Mutta ei, hän joutui "jatkohoitoon". Aika masista :(

Haukotuttaa, taidanpa mennä nukkumaan, aamulla kun nää pari nahkavekkaria pitää tosta heräämispuolesta huolen... Keltainen Bansku kuittaa.

Kesäkuvia

 En ole laittanut tänne kuvia, koska haluan pysytellä ainakin toistaiseksi anonyyminä. Tokihan joku saattaa näilläkin spekseillä tunnistaa, mutta aika epätodennäköisenä pidän, että joku tuttu sattuisi tänne eksymään.

 

Eniveis, kuvat kuitenkin piristävät, joten tässä muutama kuva kesän ihanista hetkistä. Hetkistä, jolloin olen saattanut unohtaa OCD:nkin hetkeksi. Aa juoksentelemassa ruohikolla, niiiin kaunis maisema kesäreissulla, pilvien ihailua lötkötellessä mökin laiturilla. Näitä hetkiä on taas kiva muistella sitten talvipakkasella... Viikonlopuksi on kuitenkin vielä luvassa lämmintä, joten ollaan varmaankin ulkona paljon. Ja ristiäisiinkin meidät on kutsuttu <3

Mukavaa viikonloppua!

 

 



Paluu arkeen

Jännä miten tää blogi on tullut näin lyhyessä ajassa tärkeäksi. Alunperin ajattelin, että OCD on sivujuonne ja pääpaino muulla elämällä. Mutta ilmeisesti mulla taitaa olla aikamoinen tarve purkaa ajatuksia OCD:stä. Toivottavasti jossain vaiheessa tämä muuttuu.

Lomat on nyt loppu, ja pari päivää oon ollut taas arkihommissa. Toisaalta tosi mukavaa kun mielikuvituksella ei ole niin paljon aikaa keksiä ongelmia. Ja onhan se kieltämättä ihan kiva jutella välillä aikuisten kanssa muustakin kuin lastenhoidosta. Ja syödä lounasta rauhassa. Mutta toisaalta ikävähän noita muruja tulee, ja arkipäivissä on harmillisen vähän yhdessäoloaikaa. Hyvillä mielin kuitenkin voidaan lapset hoitoon jättää, löydettiin nimittäin ihana perhepäivähoitaja :)

Koolla ja mulla ei sen sijaan mene kovastikaan paremmin. Olimme tänään illalla molemmat omilla tietokoneillamme ja lapset nukkumassa, kaikki oli periaatteessa ihan ok, rauha maassa. Koo kysyi jotain, johon vastasin jotain ettei mun OCD:n takia voi nyt hakea tällä viikolla yhtä juttua. Ymmärrän, että vastaukseni oli rasittava. Mutta ei kyllä todellakaan taas ihan tällaisen ryöpytyksen arvoinenkaan. Painokelvotonta tekstiä, sairauteni avulla kiusaamista. Minun piti pyydellä anteeksi.

Viikonloppuna edellisen kerran oli kurjaa. Olimme kaikki ulkona ja Koo hermostui mulle jostain ja ohikävellessä tahallaan vähän tönäisi. Myöhemmin päivällä hermostui taas, mielestäni mitättömästä, ja "ajoi" mut terassin ja seinän väliseen kulmaan seurauksella että kaaduin. Lapset alkoivat itkeä, ja niin kyllä minäkin. Tuntui niin pahalta. Koo totesi vähän myöhemmin rauhoituttuaan, ettei noin olisi saanut tehdä. Mutta ei mitään anteeksipyyntöä. Mun syy kai.

Ja nyt mulle sitten tulee huono omatunto kun kirjoitan tästä "julkisesti". Mutta kun on pakko johonkin purkaa tätä oloa. Terapeutille olen sanonut, että parisuhde ei oikein ole hyvällä mallilla. Haluaisin puhua tästä hänen kanssaan enemmänkin, mutta OCD:n takiahan mä siellä käyn, enkä ole siis paljoakaan kertonut näistä. Enkä oikeastaan kellekään muulle ole parisuhdeongelmista kertonut, tai no neuvolassa hiukan. Paras kaverini tietää että meillä on pidempään ollut jo vaikeaa.  Ja näkiväthän vanhempani pientä yhteenottoa lomareissussa, mutta ei mitään tällaista. En oikein tiedä mitä ajatella tästä. Ennen meillä oli niin mukavaa yhdessä.

Siis oikeesti.

Tällainen pikku purkautuminen on nyt paikallaan. Mulle oli siis tulossa tässä päivänä eräänä kotiinkuljetuksella iso paketti. No, jotenkin siinä kävi niin, että mua alkoi ahdistaa se, että kotiinkuljetus vie ensin jonkin  lähetyksen erääseen lähellämme olevaan liikkeeseen, jota "kontaminaatiosyistä" kartan. Aika epätodennäköistä, mut mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän ahdisti. Siispä soitin ja siirsin kotiinkuljetuksen iltaan, jolloin tämä liike on suljettu. Vähän päästä puhelimeni kuitenkin soi, ja kuljettaja olikin jo ovella. No siitäpä vasta ahdistus iski. Olikohan hän käynyt liikkeessä? Silloinhan oma tilaukseni olisi välillisesti myös saattanut "kontaminoitua". Koo yritti rauhottaa mieltäni, että yleensä liikkeisiin tavarat tulevat tukusta ym. No joo, tämä helpotti hieman. Mutta vain hieman ja hetkellisesti. Sitten pääni alkoi raksuttaa, että miten voisin saada varmuuden. Päädyin sitten soittamaan kuljettajalle, koska hän on tullut hieman tutuksi tuotuaan jo joskus aiemminkin tilauksia. Tekosyynä kyselin miksei paketti tullut silloin kun piti, hän sitä selittikin mukavasti. Sitten muka sivuseikkana kysäisin, että oliko käynyt tänään ko. liikkeessä. Hän kuulosti hieman hämmentyneeltä (ylläri...) mutta ei kuulemma ollut. Sopersin vaan jotain, että olis ollut hyvää palautetta.

Että näin. Miten alas sitä voi vajotakaan, voi elämä :( Helpottihan toi, voi kai suht hyvillä mielin noita tilattuja vaatteita käyttää.

Mutta tokihan se OCD alkoi sitten taas jäytää... mitä jos kysyinkin vahingossa että oliko käynytkin viereisessä kunnanosassa vastaavassa liikkeessä. Haloo, en varmaankaan kysynyt väärin, ja eiköhän hän olisi sanonut, jos olisi käynyt toisessa vastaavassa liikkeessä. Ja siis järkihän nyt tietenkin sanoo, että mitä väliä. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Mitään ei tapahtuisi. Mutta eihän järki tätä ahdistusta päätä.

Ihmettelen vaan, että ihan oikeesti miten hölmö sitä voi olla. Tekeekö kukaan muu tällaisia järjettömyyksiä? En mä yleensä ihan tällaiseen ala, mutta kun oli sen verran arvokas tilaus... Seli seli.

Toi varmuuden tarve on muuten jännä piirre tätä sairautta. Jos todennäköisyys jollekin on lähes nolla, niin se ei välttämättä riitä. Asia jäytää jollei varmuutta saa, ja on parempi toimia varman päälle silloin...

Ja toinen asia on toi itsensä nolaaminen. Kyllähän nää hölmöilyt nolottaa, välillä paljonkin. Mutta siihen jotenkin tottuu, ei jaksa samalla tavalla välittää mitä joku vieras ihminen ajattelee. Toisaalta tässä kehittyy pikku hiljaa myös tekosyiden mestariksi...

No joo. Jospa yrittäisin taas unohtaa kontaminaatiot ja muut typeryydet, ja katsoisi vaikka vähän vielä telkkaa. Tai sitten noita nukkuvia lapsukaisia. Niin niin suloisia <3 Toisaalta oon aika onnekas kuitenkin :)

Kissa kiitoksella elää...

... ja minä ;)

Oon huomannut nyt tässä Irti OCD:stä -projektissa, että kannustus on mulle tosi tärkeää. Suorastaan välttämätöntä. Niinä päivinä, kun Koo jaksaa tsempata mua esimerkiksi koskemaan johonkin, mihin en OCD:n takia haluaisi, usein pystyn. Hiukan yllytyshullu tässä mielessä siis olen ;) Harmi vain, että tämä toimii myös käänteisesti. Jos Koo on kypsä mun toimintaan ja ohjeisiin, ja antaa "palautetta", mulle tulee jotenkin lannistunut olo. Eihän tästä tosiaan parane, enpä taida jaksaa edes yrittää.

Rasittavaa siis että oon niin altis toisten mielipiteille tässä asiassa. Koska ensisijaisesti itsenihän takia mun pitäisi itseäni siedättää ja itse itseäni kannustaa. Eihän Koo ole mun terapeuttini.

Tässä yhtenä päivänä olin lähdössä kotoa, ja päätin avata ulko-ovemme ihan tavallisesti (normaalisti olen käyttänyt pientä pussia, hanskaa tms. apuna...) Kysyin Koolta huomasiko hän mitä tein, eikä huomannut mitään erityistä ennen kuin sanoin. Kehui kyllä sen jälkeen. Mutta pointtini oli se, että tää siedätys mitä nyt teen, on niin pieniä asioita muille, etteihän niitä edes muut huomaa. Kuka nyt keksisi alkaa kannustaa, et hienosti avasit ulko-oven (ainakaan jos avaaja on yli 5-vuotias) :D
Heh, mä tarttisin vissiin jonkun jenkkityylisen yli-innostuneen personal OCD-cheerleaderin huiskineen päivineen :D

Jep jep, mun taitaa olla aika vetäytyä nukkumaan, kauniita unia, kullan kuvia :)

Terapiaa, terapiaa

Blogissa on ollut vähän hiljaiseloa, ollaan taas mökkeilty ja nautittu vaan pitkästä lomasta. Mutta kyllä se kesä nyt taitaa vaan olla lopuillaan, vaikka tänään vielä pystyi kyllä aurinkoa vähän ottamaankin. Jos mä saisin päättää, kesä kestäisi reilut puoli vuotta, syksy kolmisen kuukautta, talvi pari viikkoa ja kevät sitten loput... Pidän lämpimästä, ja myös syksyssä on oma tunnelmansa. Pakkanen ei oo mun juttuja, vaikka tokihan jouluna toivoisi olevan valkoista. Heh, aikamoiset toiveet :)

Olin tosiaan nyt tässä terapeutilla käymässä parin kuukauden tauon jälkeen. Tarkoitus olisi nyt ainakin syksyllä käydä vielä melko usein juttelemassa. Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitainen olo tästä. Toisaalta on jotenkin hyvä olo siitä, että terapeuttini jaksaa kuunnella. Toisaalta oon niin korviani myöten täynnä tätä OCD:tä, etten jaksaisi siitä jauhaa yhtään enempää kuin on pakko. Mutta kyllä mä aion käydä, tietysti. Vähän vaan huolettaa se, että ennen kuin aloitin terapian, ajattelin sen (ja ehkä lääkityksen) olevan sitten se varakeino, jonka avulla pääsen tästä eroon. Nyt kun olen jo noin vuoden enemmän tai vähemmän siellä käynyt ja muutaman kuukauden sertraliiniäkin kokeillut, alkaa hiukan hiipiä pelko, että mitä jos tämä ei toimikaan. Ok, mulla on kyllä "pienet kontaminaatiot" helpottaneet, eli elämä on hiukan helpottanut. Ja yhä useammin pystyn kuvittelemaan eläväni joskus ihan tavallisesti ja melkein uskonkin näin. Mutta on tässä kyllä niin paljon taisteltavaa vielä ja matkaa paljon. Tai sitten vaan päätän, että nyt riitti ja lopetan tän pelleilyn. Ajatelkaa, jos pystyisikin tekemään niin! Tai teoriassa se on mahdollista, tämä on kai ainoita mielenterveyden ongelmia, joista voi vaan päättää parantua.

Hassua muuten miten mun käsitys terapiassa käynnistä on jotenkin arkipäiväistynyt. Mulle oli nimittäin jostain syystä tosi korkea kynnys mennä juttelemaan. Jotenkin pelkäsin leimautumista, enkä mä nyt sitä vieläkään mitenkään mainosta. Kummallista miksi mielenterveysongelmat leimaavat ihmisen jotenkin niin eri tavalla kuin fyysiset sairaudet. Kai siksi näistä ei huvita oikein kaduilla huudella. Ja sitten kun niistä ei paljon puhuta, niin ulkopuolisen voi olla vaikea nähdä ihmistä diagnoosin takaa. Tai en tiedä, siltä musta tuntuu. Mun pitäisi olla myös itse avoimempi omasta ongelmastani, ainakin kertoa muillekin lähimmille; nythän vain Koo ja vanhempani tietävät. Mutta miksi se onkin niin vaikeaa. Ehkä pelkään sitä, että mua ei nähdä enää itsenäni, vaan arvioidaan, että johtuiko joku sanomiseni tai tekemiseni OCD:stä vai ei. Mutta uskoisin, että lähimmät ihmiset välittäisivät kuitenkin yhä samalla lailla. No niin, siinäpä on yksi hyvä tavoite tälle syksylle, katsotaan talvella olenko saanut sanottua.

Pian loppuu tosiaan loma. Lapsilla alkaa huomenna hoito, ja mennään yhdessä sinne tunniksi pariksi harjoittelemaan. Siitä se sitten taas alkaa pikkuhiljaa pyöriä, arki. Jännittää kyllä, mutta ehkä enemmänkin hyvällä tavalla.

Nautitaan loppukesästä!

Parisuhde ja OCD

Flunssa lusittuna ja lasten mahataudinkin sain sitten vielä päälle. Koolle kuumetta ja Aalle uudestaan kuume, great... Jouduin sitten perumaan viime viikon terapiankin, ei siinä kunnossa jaksanut mennä. Hyvää olisi tehnyt päästä juttelemaan pitkästä aikaa. Mutta ensi viikolla uusi yritys :) Onneksi nyt kaikki näyttäisivät olevan kunnossa vihdoin :)

Asia, joka on mietityttänyt minua viime aikoina paljon, on parisuhteemme. Tämä postaus on itse asiassa jo hetken aikaa roikkunut luonnoksena. Mietin julkaisenko tätä, etten anna väärää kuvaa Koosta. Koska tarkoitukseni ei ole puhua pahaa kenestäkään, vaan purkaa omia tuntoja. Mielellään kuulisin muiden kokemuksia tai vinkkejä, kommentteja tai sähköpostia ottaisin mielelläni vastaan :)

Olemme tunteneet Koon kanssa kymmenisen vuotta, josta suunnilleen puolet naimisissa. Välillä on mennyt paremmin, välillä huonommin. OCD:stä kerroin hänelle vasta joskus vajaa kolme vuotta sitten. En varmaan olisi kertonut silloinkaan, jollei olisi ollut vähän niinkuin pakko. OCD:n oireet olivat pikku hiljaa pahentuneet, ja niitä alkoi olla vaikea peitellä. Tähän asti olin pärjännyt tekosyillä, selittelemällä, kiertelemällä, joskus jopa valkoisia valheita keksimällä. Tuntui jotenkin helpottavalta kun sain kerrottua.

Tosin oireiden perimmäistä laukaisijaa en ole hänelle vieläkään kertonut. Hän ei halua tietää, ettei alkaisi minua auttaakseen myös varoa. Ja se on minustakin hyvä näin. Mutta sanon kyllä aivan liian usein muita "OCD-ohjeita" (älä koske johonkin, älä käytä jotain vaatetta, pyydän pesemään käsiä tms). Kyllä hän ihan itse osaa vaatteensa valita ja likaiset kätensä pestä, en minä siitä ole huolestunut. Ohjeet koskee näitä mun mielikuvituksen tuottamia "kontaminaatioita".
En haluaisi sotkea tähän muita, mutta se on aika mahdotonta, saman katon alla kun asutaan. Tiedän kyllä, että teoriassa minun paranemiseni kannalta ja Koon mielenterveyden kannalta parasta olisi, ettei hän tekisi näitä ohjeitani. Eikä hän tietenkään kaikkea tee. Mutta käytännössä se ei ole näin yksinkertaista.

Onhan tässä mun kanssa elämisessä siis kestämistä. Oon monta kertaa sanonutkin, että hän voi halutessaan päästä OCD:stä eroon eroamalla musta. Mutta ei kuulemma aio. Joskus ajattelen, että ero olisi helpotus. Ei tarvitsisi murehtia mihin hän on koskenut, mitä tavaroita käyttänyt. Eikä erityisesti tarvitsisi kuunnella haukkumista. Toisaalta, en tiedä miten pärjäisin ilman häntä. Hän on tärkeä meille, minulle.

Tuosta riitelystä. Parisuhteissa riidellään, enemmän tai vähemmän. Mielestäni rakentavalla tasolla riidellessä ilma puhdistuu ja asiat tulee käsiteltyä. Mutta hyvä ystäväni OCD tulee tähänkin väliin. Koo ja minä emme nimittäin juurikaan riitele tavallisista asioista, ainakaan enää. Riidat tuntuvat muutenkin usein kovin yksipuolisilta. Kuvio menee näin. Kun Koo on tarpeeksi monta kertaa joutunut kuuntelemaan mun OCD-ohjeita, hänellä menee ymmärrettävästi hermot ja alkaa haukkua minua. Näitä "kohtauksia" on vaikea ennakoida. Saattaa esimerkiksi olla, että meillä on hyvä päivä, en ole juuri sanonut OCD-asioita ja on ollut mukavaa (tai ainakin olen kuvitellut että on). Sitten hän on muistanut jotain ärsyttävää, ja saattaa saada tuon kohtauksen tai olla huonotuulinen tästä eteenpäin. Toisaalta, yhtä nopeasti hän saattaa rauhoittuakin. Usein olen lähinnä kuuntelevana osapuolena. Koo saattaa nimittäin uhata "kontaminaation" levittämisellä, mikä tietysti on naurettavaa. Mutta varmastikin kaikki, jotka tämän tyyppisen OCD:n kanssa ovat joutuneet tekemisiin, tietävät miten ahdistavaa tuo on. Tehokasta. Eli ei paljon huvita ärsyttää. Eli otan avautumisen vastaan ja yritän olla ottamatta kovasti itseeni. Tietysti kaiken uhallakin välillä myös sanon takaisin. Mielestäni riitelyssä on kuitenkin rajat, vyön alle ei pidä iskeä eikä lapsia sotkea. Tätä pyrin noudattamaan, vaikkei se aina helppoa ole eikä ihan aina onnistu, jos vastapuoli ei ole niin tarkka siitä...

Kurjinta on, kun välillä tuntuu että Koo ei erota enää minua itseäni OCD:n takaa. Että olen edelleen se sama iloinen ja kannustava tyttö, jonka hän joskus tunsi. Jolla on sairaus. Joka ei haluaisi, ei todellakaan haluaisi määräillä ja antaa typeriä ohjeita. Joka ei saa siitä minkäänlaista mielihyvää. En minä ole määräilijä, olen oikeastaan aika rento, en mikään nipottaja. En sano tai tee näitä asioita ilkeyttäni. Se on oikesti tämä sairaus, joka "pilaa Koon elämän", en minä. Minä kärsin OCD:sta, paljon. Siksi tuntuu pahalta saada sättimistä sairauteni seurauksena. Kyllä minä yritän päästä siitä eroon. Tai vähintäänkin saada oireita helpottumaan.

Joskus mietin ja olen sanonut ääneenkin, että mitä jos kuvittelisi OCD:n tilalle jonkin fyysisen sairauden. Sanoisiko hän, että pilaan hänen elämänsä ja haukkuisiko minua sen takia, että sairastaisin vaikkapa pahaa astmaa. Sanoisiko, että miksen yritä tehdä asialle jotain, jos jo yrittäisin. Pitäisikö pyytää toistuvasti anteeksi sairauteni aiheuttamia ongelmia. Selittää uudelleen ja uudelleen miksi toimin niinkuin toimin. Tuskinpa.

Mutta toisaalta. Koo sietää multa paljon. Tosi paljon. Ja tekee mun puolesta monia asioita. On luotettava. Kävi juttelemassa OCD-asioista terapeuttini kanssa, vaikka se oli hänelle varmasti vaikeaa. Hänkin on vain kyllästynyt tähän.

Jos joskus pääsen tästä sairaudesta eroon, voikohan suhteemme palata koskaan ennalleen? En tiedä. En tosiaan tiedä. Mutta toivottavasti se joskus selviää.

Lisää lomakuulumisia

Lepäilen tässä kesäflunssaa potien, pieni kuumeinen ja mahatautinen Jii vieressäni. Aa oli eilen kuumeessa, mutta tänään jo kunnossa. Saapa nähdä selviääkö mies terveenä.

Ollaan edellisen postauksen jälkeen mökkeilty ja käyty Koon vanhemmilla. Ihan mukavaa on ollut. Tokihan OCD meinaa pilata päivän ku päivän, mut oon aika ylpeä itsestäni, sain aika hyvin vaiennettua sitä. Niinku aiemmin taisin jo kirjoittaakin, niin hassua kuin se onkin, muiden seurassa, poissa kotoa, OCD pysyy paremmin kurissa. Ehkä siksi, kun en kehtaa paljastaa tätä muille. Aika paljon voi kyllä tehdä "salaakin", pestä kädet jollain verukkeella, oven voi useimmiten avata huomaamattomasti jalalla jne.

Esimerkki tämän reissun "ongelmista": Koon vanhemmilla on matkalaukku, jota Koo lainasi vuosia sitten käydessämme New Yorkissa. Se "kontaminoitui" reissussa (monen muun tavaran mukana). Silloin tämä sairaus ei ollut vielä näin hankala, ja palautimme matkalaukun heille. Nykyään siis olisin varmaankin laittanut sen suoraan roskiin tms, silloin halusin sen vain pois Koolta. Mutta siis laukku on ollut jossain varastossa heillä, eikä se kovasti ole siellä minua häirinnyt. Nyt se oli ilmeisesti jonkin reissun vuoksi esillä lähellä paikkaa, missä meidän vuodevaatteita säilytetään. Ahdisti tosi paljon, enkä tietenkään voinut käyttää niitä lakanoita ym, joihin matkalaukku olisi voinut osua... Ja piti vahtia, ettei lapset menisi siihen huoneeseen ja puhua Koo myös olemaan koskematta siihen. Uskotteko, että on raskasta vahtia tällaista? Tietty vielä stressi siitä, että anoppi tai appiukko käy siirtämässä sitä ja sitten koskee vaikka lapsiin, huokaus. Mutta toisaalta olin yllättynyt, ettei ahdistanut vielä enempää. Luulisin, että puoli vuotta sitten en olisi pystynyt olemaan useaa yötä heti tämän jälkeen siellä. Nyt pystyin :) Ja hetkittäin jopa rentoutumaan. Näin kirjoitettuna koko juttu näyttää toosi tyhmältä ja naurettavalta. Vaikka hyvin tiedän, että mitään ei tapahdu vaikka koskisin siihen laukkuun, pelkkä ajatuskin ahdistaa. Tää on sitä OCD:tä. Pakko, vaikka tietää koko jutun olevan suorastaan ultratyperää. Inhottava sairaus. Saisi mennä pois.

Huomenna mulla on pitkähkön kesätauon jälkeen taas terapiakäynti, olettaen siis että multa lähtee yhtään ääntä ja flunssalta jaksan. Mutta mukava sinne olisi päästä. Vaikka usein meneminen sinne ahdistaakin, käynnin jälkeen on jotenkin kevyempi olo. Ja saa ajattelemisen aihetta. Ja tsemppiä. Loppukevään jollain käynnillä oli puhettasiitä, voiko OCD:stä päästä kokonaan eroon vai osittain, pikku hiljaa vai kertarysäyksellä. En muista ihan tarkkaan, mutta terapeutti kertoi tyyliin, että hän tietää tapauksia, joissa, kun aika on kypsä, OCD:stä on päässyt kokonaankin eroon. Tätä mä sanon nyt sitten itselleni huonoina hetkinä, kun tuntuu että tää toipuminen etenee hitaasti tai tulee takapakkia. Kun aika on kypsä, mäkin pääsen tästä eroon. Kun aika on kypsä. Joskus jopa pidän sitä mahdollisena. Ja mielikuvissani onnistunkin, voin kuvitella miten eläisin ihan tavallisesti. Pystyisin käyttämään vaatteita uudestaan ja uudestaan huolimatta siitä, missä olisin niitä käyttänyt. Kävisin normaalisti kaupassa ilman että pelkäisin näkeväni jotain, joka laukaisee taas OCD:n. Kutsuisin vieraita meille kylään. Näin yksinkertaisista asioista olisin niiiin onnellinen. Sitten taas muistan, ettei se taida onnistua. Ei ainakaan vielä.

Lomakuulumisia

Terkkuja lomalta! Toista viikkoa ollaan jo reissussa, meidän poppoon ja osin mun vanhempien kanssa. Mukavaa on ollut, OCD:kin häirinnyt vähän normaalia vähemmän. Yleensäkin tuntuu, että se vaivaa vähemmän, kun on paikalla muitakin kuin Koo ja lapset. Kun en sitten kehtaa niin tehdä kaikkia juttuja. Mutta onhan se aina läsnä :(

Aa ja Jii ovat leikkineet yhdessä ja oppineet paljon uusia taitoja. Tosin välillä Aalla vauhti meinaa kiihtyä vähän liikaa, tänään kolautti huulensa Jiin päähän sillä seurauksella, että Koolla ja mulla oli molemmilla yksi kappale kovaa itkeviä lapsia sylissä. Vähän verta tuli huulesta, mutta onneks hampaisiin ja toisen päähän ei sattunut pahemmin. Sitten lisäksi tässä iltasella Aan sormet jäi ikkunan väliin, ja taas sattui. Näitä äitiyden tähtihetkiä... Mutta ei kai sitä ihan kaikilta kolhuilta voi suojata, vaikka yritystä onkin.

Koolla ja mulla on ollut taas vähän vaikeaa. Vaikka oon ollut paljon vähemmän rasittava OCD-asioissa nyt reissussa ja ylipäätäänkin nyt kesällä, kun oon yrittänyt erityisesti tsempata, niin ehkä tää runsas yhdessäolo kuormittaa sit kuitenkin Koota paljon. Mua taas rasittaa välillä Koon huonotuulisuus ja negatiivisuus. Ja se, et välillä tuntuu ettei Koo muista, että mä oon paljon muutakin kuin tämä sairaus. Mut joskus tuntuu et meinaan unohtaa sen itsekin, joten voiko toista siitä sitten syyttää.

Jaahas, Jii heräilee kohta myöhäisiltä päikkäreiltä. Palailen taas kun ehdin, varmaankin kun ollaan kotiuduttu ja pääsen nettiin muullakin kuin kännykällä. Lämmintä heinäkuuta!

Iloinen

Oon niin iloinen, juhlat sujuivat hyvin ja oli tosi hauskaa!

Ihan alku ei vaikuttanut lupaavalta, kotoa lähtiessämme Koo nimittäin meinasi ottaa mukaansa erään paidan, jota ei mun OCD:n mielestä oikein voi käyttää (ja koski siis tietysti siihen). No, ahdistus iski tietty, mutta Koo lopulta tarpeeksi taivuteltuani suostui hiukan huuhtomaan käsiä ym., niin mun olo sitten helpotti. Vaikka tiedänhän mä, ettei näihin mun juttuihin pitäisi tulla mukaan, enkä saisi pyytääkään. Koo ymmärrettävästi hermostui mulle.
Ja lisäksi toki sekä meno- että paluumatkalla oli muutamia hiukan ahdistavia juttuja.

Mutta itse juhlissa sen sijaan ei olisi olosuhteisiin nähden voinut paljon paremmin mennä :) Vanhoja tuttuja, uusia tuttavuuksia. Iloisia lapsia. Mielettömän hyvää ruokaa, saunomista. Ihana, lämmin ilma. Kuohuviiniä ja siideriä. Koon kanssakin sujui leppoisasti.
Ja niin kauniit maalaismaisemat, yöllä iso kuu taivaalla.

Hetkittäin juttelun lomassa pystyin unohtamaan OCD:nkin, ja mikä parasta, välillä pystyin vaan olemaan välittämättä siitä. Hyvä minä! (pakko kannustaa itseään, muiden on aika vaikea nähdä näitä pieniä voittoja...) Toisaalta tätä OCD:täkin on vaikea muiden huomata, näin hankalana ku mullakin tämä on. Olen melko varma, että tuolla juhlissa mua pidettiin ihan "taviksena". Vaikka toisaalta, niinhän mä pohjimmiltani olenkin.

Hih, yöllä tapahtui pikku kommellus. Jii nimittäin heräsi matkasängyssä, ja olin nostamassa häntä viereeni, kun kuului pamahdus, ja sänkyni pohja petti :D Siinä mä makasin Jii päälläni ihan jumissa. Koo sitten pelasti meidät ottamalla Jiin itselleen ja mä sitten jotenkin sain kömmittyä sieltä ylös. Loppuyön vietin sit turvallisesti patjalla lattialla. Onneksi sänky saatiin korjattua aamulla, oli pohja vähän huonoa tekoa :D

Ai niin, pitääpä mainita lopuksi vielä yksi ihan konkreettinen voitto OCD:stä. Nimittäin meidän vedenkulutus oli vähentynyt kolmanneksella viimeisen puolen vuoden aikana!!! Oon saanut lyhennettyä iltasuihkuani ja muutakin lotraamista aika paljon, nyt siis aivan todistettavasti, jippii :)

Juhannus

Se olis sitten juhannusaatto huomenna. Nuorempana sitä tuli juhlittua erinäisissä mökkibileissä, festareilla ym. hauskaa :)  Nyt viime vuodet onkin sitten ollut hiljaiseloa, usein ollaan mökkeilty mun vanhempien kanssa ihan vaan rentoutuen.

 Mutta huomenna päästään taas juhlatunnelmiin, kun tuttavaperhe järkkää juhannusjuhlat! Onpas kivaa että joku jaksaa (ja pystyy, mähän en tosiaan meille ketään saa kutsuttua pihaa pidemmälle, kiitokset jälleen rakkaalle OCD:lle…) No joka tapauksessa, lapsia sinne on tulossa paljon, joten heidän ehdoilla mennään. Mutta koska yöpyä on tarkoitus, niin eiköhän loppuillasta mekin päästä ihan aikuisten kesken saunomaan ja grillailemaan. Tilasinpa mieheltä kaupasta muutaman siiderinkin :) Tosin lasten kanssa meillä on periaate, ettei kumpikaan humallu heidän lasnäollessaan, ja sitten kun ovat nukkumassa, toinen voi ottaa vähän enemmän. Mun mielestä hyvä periaate ja toimii. Itselläni on ”hiukan” huonoja kokemuksia alkoholismia melkoisen läheltä seuranneena, joten tiedän aika tarkkaan mikä on ok lapselle ja mikä ei. Ehkäpä kirjoittelen ko. aiheesta vielä jossain vaiheessa. 

Mutta siis, huomenna pitäisi olla kiva päivä tiedossa. Yritän parhaani mukaan rentoutua ja unohtaa OCD-hommat niin paljon kuin mulle on mahdollista; onnistuminen riippuu sitten monista asioista. Pitäkää peukut pystyssä ;)

Iloista ja lämmintä juhannusta kaikille!