Ihanaa että on perjantai :) Viikonloppu edessä, mukavaa! Mulla on ollut semiomailta. Lapset olleet jo hyvän aikaa nukkumassa. Ja Koo pikkujouluissa. Huomenna olis suunnitelmissa mennä kaveriperheen luokse glögille :) Muuten ei oikeastaan suunnitelmia. No yks tapahtuma olis lapsille tai oikeastaan koko perheelle ollut, mut pettymyksekseni ocd veti siinä mua pidemmän korren, liian hankala paikka :( Mutta jos ens vuonna vastaava tilaisuus tulee, niin mä aion vetää pidemmän korren.
Viimeksi kirjoittelinkin alkoholiasiasta taas. No, tällä kertaa putki on ohi. Vielä en ole puhunut hänen kanssaan selvin päin keikan jälkeen.
Mutta juteltiin tällä viikolla terapiassa pitkästä aikaa tästä läheisen alkoholiongelmasta ja sen vaikutuksista muhun. Terapeuttini näkee selvän syy-yhteyden tämän ja mun ocd:n välillä (ei siis tietenkään ainoa syy). Ja mäkin sen toki uskon vaikuttaneen, mutta nyt alan jotenkin hahmottaa sitä oikeasti paremmin. Ja nähdä tätä kuviota hiukan myös ulkopuolisen näkökulmasta. Sitä on jotenkin itse niin sisällä siinä, ollut jo niin pitkään, että se on vaikeaa. Ja vaikea rikkoa normaalia kaavaa, sitä kuviota miten tämä toimii. Mitä "aina" juomisen aikana ja sen jälkeen tapahtuu.
Terapiakäynnillä jouduin pyyhkimään kyyneleitäni useampaan kertaan. Vaikka päällisin puolin olen sinut tämän asian kanssa, niin näyttää se jostain syvältä kuitenkin sitten edelleen ottavan :(
Nyt aion tehdä hieman toisin, rikkoa vähän sitä normaalia kaavaa. Aion sanoa hänelle, miltä hänen juomisensa minusta tuntui. Miltä humalaiset puheensa tuntuivat, miten ne satuttivat ja loukkasivat. Mutta rauhallisesti, ilman syyttelyä. Vain miltä minusta tuntui. Se ei tule muuttamaan mitään, seuraava retkahdus odottaa varmasti kulman takana. Mutta silti. Ehkä se auttaa minua.
Jahas, nyt Jii heräsi ja halusi tähän viekkuun Koon ja mun sänkyyn. Ja tuossa se nyt sitten tuhisee <3 Aa nukkuu rauhallisesti omassa sängyssään. Ja Kookin kotiutui juuri pikkujouluista, hyvissä ajoin! Vaikka tietty ei olisi edes tarvinnut. Hyvä näin :)
perjantai 11. joulukuuta 2015
maanantai 7. joulukuuta 2015
Arkitohinaa
Täällä taas :) On ollut pientä haipakkaa, normitouhua siis. Vihdoin taidetaan olla kaikki melkein selätetty flunssa, olipas harvinaisen sitkeetä, kesti vaikka kuinka kauan. Töissä tuntuu että on kertynyt paljon rästitöitä, kun oon ollut itseni ja välillä lasten kanssa pois. Onneksi myös Koo on ollut välillä kotona hoitamassa, joten ihan ei ole homma lähtenyt lapasesta ;)
Terapiassakin kävin, oli hyvä käynti. Käytiin läpi aika lailla muita asioita taas kun ocd:ta, osin mun toiveesta. Vielä kerta ennen joulua, sitten hiukan taukoa ja harvennetaan tämän jälkeen väliä. Sovittiin, että voidaan tarvittaessa tiivistää uudestaan tai entisestään harventaa. Kuulostaa hyvältä :)
No mitäpäs muuta. Kävin kuuntelemassa muutaman kaverin kanssa Samuli Edelmannin kirkkokonserttia, tekipäs pieni rauhoittuminen hyvää. Ja oli aika vaikuttavia kappaleita, välillä oli ihan tippa silmässä ja välillä meni melkein kylmiä väreitä :) Tykkäsin.
Sitten käväisin myös yhtenä päivänä työpaikan pikkujouluissa, oli hauskaa. Vähän tunnelmaan pääsemiseen vaikutti se, että olin autolla liikenteessä enkä siis tietty alkoholia sitten ottanut. Mukavuudenhalusta autolla liikenteessä. Sitten tietty jouduin kuljettelemaan muutaman työkaverin kotiin, kun en kehdannut kieltäytyä. Eihän siinä muuten mitään, mielellänihän muuten, mutta vähän ocd-hankalaa...Ajan autoa yleensä hanskat kädessä ym pientä, ocd:n takia tietty, niin en nyt kehdannut sitten. Mutta aika vähällä ylimääräisellä käsien pesulla selvisin kotiin tultua.
Itsenäisyyspäivä vietettiin ihan kotona koko porukka. Laatuaikaa <3 Telkasta katsottiin itsenäisyyspäivä ohjelmaa. Ja tietty kynttilöitä poltettiin.
Sitten taas alkoholiasiaa. Tämä läheiseni ratkesi taas juomaan... Menihän tässä muutama
kuukausi selvänä. Mutta siis, sopiva tilaisuus tuli, ja hän sitten päätti käyttää tilanteen
"hyväksi", huokaus. Ja nyt siis putki päällä, toivon kovasti että loppuisi pian, mutta vähän pahalta näyttää. Ja samoja vanhoja asioita jauhaa. Niin rasittavaa. Ja sitten sitä miettii, että jos olisin silloin la-iltana mennyt kylään, ei ehkä olisi aloittanut juomista. Mutta joo, eihän se mun vika ole. Mutta kun kuitenkin olisin tod.näk. pystynyt vaikuttamaan aloittamiseen tässä tilanteessa. Jne jne.
Nyt nukkumaan, toivottavasti olis rauha maassa yön, eikä alkoholiasiaa tiimoilta mitään kuuluisi...
Terapiassakin kävin, oli hyvä käynti. Käytiin läpi aika lailla muita asioita taas kun ocd:ta, osin mun toiveesta. Vielä kerta ennen joulua, sitten hiukan taukoa ja harvennetaan tämän jälkeen väliä. Sovittiin, että voidaan tarvittaessa tiivistää uudestaan tai entisestään harventaa. Kuulostaa hyvältä :)
No mitäpäs muuta. Kävin kuuntelemassa muutaman kaverin kanssa Samuli Edelmannin kirkkokonserttia, tekipäs pieni rauhoittuminen hyvää. Ja oli aika vaikuttavia kappaleita, välillä oli ihan tippa silmässä ja välillä meni melkein kylmiä väreitä :) Tykkäsin.
Sitten käväisin myös yhtenä päivänä työpaikan pikkujouluissa, oli hauskaa. Vähän tunnelmaan pääsemiseen vaikutti se, että olin autolla liikenteessä enkä siis tietty alkoholia sitten ottanut. Mukavuudenhalusta autolla liikenteessä. Sitten tietty jouduin kuljettelemaan muutaman työkaverin kotiin, kun en kehdannut kieltäytyä. Eihän siinä muuten mitään, mielellänihän muuten, mutta vähän ocd-hankalaa...Ajan autoa yleensä hanskat kädessä ym pientä, ocd:n takia tietty, niin en nyt kehdannut sitten. Mutta aika vähällä ylimääräisellä käsien pesulla selvisin kotiin tultua.
Itsenäisyyspäivä vietettiin ihan kotona koko porukka. Laatuaikaa <3 Telkasta katsottiin itsenäisyyspäivä ohjelmaa. Ja tietty kynttilöitä poltettiin.
Sitten taas alkoholiasiaa. Tämä läheiseni ratkesi taas juomaan... Menihän tässä muutama
kuukausi selvänä. Mutta siis, sopiva tilaisuus tuli, ja hän sitten päätti käyttää tilanteen
"hyväksi", huokaus. Ja nyt siis putki päällä, toivon kovasti että loppuisi pian, mutta vähän pahalta näyttää. Ja samoja vanhoja asioita jauhaa. Niin rasittavaa. Ja sitten sitä miettii, että jos olisin silloin la-iltana mennyt kylään, ei ehkä olisi aloittanut juomista. Mutta joo, eihän se mun vika ole. Mutta kun kuitenkin olisin tod.näk. pystynyt vaikuttamaan aloittamiseen tässä tilanteessa. Jne jne.
Nyt nukkumaan, toivottavasti olis rauha maassa yön, eikä alkoholiasiaa tiimoilta mitään kuuluisi...
tiistai 17. marraskuuta 2015
Silmätulehdusta, kurkkukipua, yskää, nuhaa, kuumetta...
... noista on viimeiset 1,5 viikkoa koostuneet. Eka Aa, sitten Jii ja mä vähän koko ajan. Koo näyttäisi säästyneen tällä kertaa. Mutta ainakin huomenna Jii ja mä ollaan kotona vielä sairastamassa. Toivottavasti vihdoin torstaina oltais sitten jo arkikunnossa. Töissä jää hommia rästiin enkä haluaisi olla pois... toisaalta en haluaisi olla missään muualla ku mun pikkupotilaiden kanssa <3 Enkä kyllä tässä olotilassa vois itsekään töissä olla. Mut joo.
Jouduin perumaan viime viikon terapiankin näiden sairastelujen vuoksi. Tällä viikolla olis tarkoitus päästä jo paikalle, toivottavasti. Tällä hetkellä en niinkään kaipaa sitä, että pääsisin ocd-asioista juttelemaan, vaan lähinnä muista asioista. Kevään suunnitelmista lähinnä.
Sain nimittäin viime viikolla sähköpostia yhdestä vanhasta työpaikasta, että olisinko vielä kiinnostunut eräästä projektista, josta oli muutama vuosi sitten puhetta. Olin tietty aika imarreltu, että kysyttiin ja mua ei oltu unohdettu :) Olin itsekin tätä asiaa nyt syksyllä pyöritellyt mielessäni, ja miettinyt, pitäisikö kysyä asiasta, mutten siis ollut saanut aikaiseksi, kun en ollut saanut päätettyä. No, nyt joku muu ratkaisi mun asian jahkailun :D Joten nyt asia yhtäkkiä tuli todella ajankohtaiseksi. Ja edelleenkään en osaa ihan päättää...
Vaikkei terapeutti näihin asioihin tavallaan mitään kantaa otakaan, niin osaa ohjata ajattelemaan asioita eri vinkkeleistä. Mä luulen että tällaisesta keskustelusta hyötyisi varmaan melkein kaikki :) Ja varsinkin munlaiset ihmiset, jotka ei ole maailman parhaita päättämään asioita.
Mulla on kai hieman vaativa persoonallisuustyyppi, tai piirteitä siitä. Ei nyt ihan diagnoosiksi asti kummiskaan... ;) Mutta kuitenkin. Lähinnä vain itseäni kohtaan oon vaativa. Turhan tunnollinen joissain asioissa. Ja varmaan osin siksi tuo asioiden päättäminenkin on vaikeaa, kun haluan päättää oikein ja välttää virheitä. Jne. Jne. Jne. Taitaa olla ocd-ihmisillä aika tyypillinen ominaisuus silti.. Mikä on syytä ja mikä seurausta, hmm.
Muuten loppuviikosta olis hieman sukulointia tiedossa, parhautta <3
Jouduin perumaan viime viikon terapiankin näiden sairastelujen vuoksi. Tällä viikolla olis tarkoitus päästä jo paikalle, toivottavasti. Tällä hetkellä en niinkään kaipaa sitä, että pääsisin ocd-asioista juttelemaan, vaan lähinnä muista asioista. Kevään suunnitelmista lähinnä.
Sain nimittäin viime viikolla sähköpostia yhdestä vanhasta työpaikasta, että olisinko vielä kiinnostunut eräästä projektista, josta oli muutama vuosi sitten puhetta. Olin tietty aika imarreltu, että kysyttiin ja mua ei oltu unohdettu :) Olin itsekin tätä asiaa nyt syksyllä pyöritellyt mielessäni, ja miettinyt, pitäisikö kysyä asiasta, mutten siis ollut saanut aikaiseksi, kun en ollut saanut päätettyä. No, nyt joku muu ratkaisi mun asian jahkailun :D Joten nyt asia yhtäkkiä tuli todella ajankohtaiseksi. Ja edelleenkään en osaa ihan päättää...
Vaikkei terapeutti näihin asioihin tavallaan mitään kantaa otakaan, niin osaa ohjata ajattelemaan asioita eri vinkkeleistä. Mä luulen että tällaisesta keskustelusta hyötyisi varmaan melkein kaikki :) Ja varsinkin munlaiset ihmiset, jotka ei ole maailman parhaita päättämään asioita.
Mulla on kai hieman vaativa persoonallisuustyyppi, tai piirteitä siitä. Ei nyt ihan diagnoosiksi asti kummiskaan... ;) Mutta kuitenkin. Lähinnä vain itseäni kohtaan oon vaativa. Turhan tunnollinen joissain asioissa. Ja varmaan osin siksi tuo asioiden päättäminenkin on vaikeaa, kun haluan päättää oikein ja välttää virheitä. Jne. Jne. Jne. Taitaa olla ocd-ihmisillä aika tyypillinen ominaisuus silti.. Mikä on syytä ja mikä seurausta, hmm.
Muuten loppuviikosta olis hieman sukulointia tiedossa, parhautta <3
maanantai 9. marraskuuta 2015
Sitä sun tätä
Mun piti kirjoitella viime viikolla jo terapiakäynnin jälkeen, mutta väsytti niin paljon että menin sitten vaan nukkumaan. Yleensä kirjotan blogia illalla ennen nukkumaanmenoa sängyssä, että se ei tosiaan oikein onnistu kovin väsyneenä :D
Mutta nyt kun vielä muistaisin mitä ajatuksia mulla oli silloin. Terapiakäynti oli jollain tapaa kaksijakoinen. Eka puolisko juteltiin enemmän ocd:sta, ahdistusmielikuvia ym. En tykännyt, mutta ei varmaan ollut tarkoituskaan. Puhuttiin myös altistusasioista. Edellisen kerran terapiakotitehtävä onnistui joten kuten. Vähensin turhia kotiintulosuihkuja, mutta kyllähän niitä vielä jäi. Terapeuttini oli tullut siihen tulokseen, että koska etenemistä tapahtuu näin, niin jatketaan hidasta etenemistä. Eli ei shokkialtistusta mulle. Sopii :D
Toinen puolisko vastaanotosta juteltiin enemmän tämän hetkisestä elämäntilanteesta, suunnitelmista. Mä oon jollain tavalla huono päättämään asioista, mutta siinä kun pohdiskelen ääneen, niin huomaan pääseväni usein jonkinnäköiseen tulokseen. On ollut hyödyllistä.
Mitäs muuta. Isänpäivää vietettiin eilen. Oltiin mun vanhemmilla viikonloppuna yötä, oli kivaa niinku yleensäkin :) Lapset antoi askartelemiaan lahjoja. Syötiin mun isän tekemää super hyvää ruokaa. Aalle tuli silmätulehdus ja heti perään flunssa. Saapa nähdä onko huomenna siinä kunnossa, että voi mennä hoitoon. Toivotaan.
Nyt nukkumaan, kauniita unia!
Mutta nyt kun vielä muistaisin mitä ajatuksia mulla oli silloin. Terapiakäynti oli jollain tapaa kaksijakoinen. Eka puolisko juteltiin enemmän ocd:sta, ahdistusmielikuvia ym. En tykännyt, mutta ei varmaan ollut tarkoituskaan. Puhuttiin myös altistusasioista. Edellisen kerran terapiakotitehtävä onnistui joten kuten. Vähensin turhia kotiintulosuihkuja, mutta kyllähän niitä vielä jäi. Terapeuttini oli tullut siihen tulokseen, että koska etenemistä tapahtuu näin, niin jatketaan hidasta etenemistä. Eli ei shokkialtistusta mulle. Sopii :D
Toinen puolisko vastaanotosta juteltiin enemmän tämän hetkisestä elämäntilanteesta, suunnitelmista. Mä oon jollain tavalla huono päättämään asioista, mutta siinä kun pohdiskelen ääneen, niin huomaan pääseväni usein jonkinnäköiseen tulokseen. On ollut hyödyllistä.
Mitäs muuta. Isänpäivää vietettiin eilen. Oltiin mun vanhemmilla viikonloppuna yötä, oli kivaa niinku yleensäkin :) Lapset antoi askartelemiaan lahjoja. Syötiin mun isän tekemää super hyvää ruokaa. Aalle tuli silmätulehdus ja heti perään flunssa. Saapa nähdä onko huomenna siinä kunnossa, että voi mennä hoitoon. Toivotaan.
Nyt nukkumaan, kauniita unia!
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Pikapäivitystä pukkaa
Pikainen päivitys vain, täällä ollaan edelleen. Viime kerran jälkeen aika normiarkea ollut :) Takana syksyn toiset ristiäiset sekä meidän kummilapsen synttärit ja sukulointia. Töitä ja lasten kanssa oleilua. Terapiakäynti.
Terapiakäynnillä sovittiin, että seuraavaksi yritän vähentää suihkussa käynnin määriä. Suihkun kesto sinänsä on ihan ok tällä hetkellä, mutta yritän nyt jättää turhat "kotiintulosuihkut" välistä. On muuten kuitenkin yllättävän vaikeaa, vaikka ajattelin tämän olevan ok tehtävä... Se yleensä onnistuu silloin, kun en ole nähnyt ocd-ahdistusta herättävää. Vähän ahdistavan kanssa voin useimmiten jättää suihkun väliin kotiintullessa, paljon ahdistavan kanssa en. Joka tapauksessa suihkussa tulee käytyä viimeistään juuri ennen kuin laitan lapset nukkumaan... Ja totta kai ennen omaa nukkumaanmenoa. Että silleen.
Tätä edellinen terapian "kotitehtävä" oli koskea töissä yleisessä käytössä olevien ovien kahvoja. Ja koskinkin :) Mutta kyllä edelleen välttelen niiden tarpeetonta koskemista...
Nyt nukkumaan ennen kuin simahdan iPadin viereen, niinku kävi toissailtana :D
Terapiakäynnillä sovittiin, että seuraavaksi yritän vähentää suihkussa käynnin määriä. Suihkun kesto sinänsä on ihan ok tällä hetkellä, mutta yritän nyt jättää turhat "kotiintulosuihkut" välistä. On muuten kuitenkin yllättävän vaikeaa, vaikka ajattelin tämän olevan ok tehtävä... Se yleensä onnistuu silloin, kun en ole nähnyt ocd-ahdistusta herättävää. Vähän ahdistavan kanssa voin useimmiten jättää suihkun väliin kotiintullessa, paljon ahdistavan kanssa en. Joka tapauksessa suihkussa tulee käytyä viimeistään juuri ennen kuin laitan lapset nukkumaan... Ja totta kai ennen omaa nukkumaanmenoa. Että silleen.
Tätä edellinen terapian "kotitehtävä" oli koskea töissä yleisessä käytössä olevien ovien kahvoja. Ja koskinkin :) Mutta kyllä edelleen välttelen niiden tarpeetonta koskemista...
Nyt nukkumaan ennen kuin simahdan iPadin viereen, niinku kävi toissailtana :D
lauantai 3. lokakuuta 2015
Syksytuulia
Musta tuntuu, että aloitan joka postauksen ihmettelemällä, että onpas aika mennyt nopsaan... Mutta pakko sanoa taas, en käsitä että on jo lokakuu! On kyllä ollut superkaunis syksy, tykkään :)
Koo on lasten kanssa tänä viikonloppuna vanhemmillaan, mun täytyi jäädä taas tekemään töitä :( Eilen lähdin töistä vasta vähän ennen klo 21. Ja hommia jäi vaikka kuinka. Olisin ollut vielä pidempäänkin, mutta en ollut varma meneekö hälytyssysteemi klo 21 vai 22 päälle, joten en viitsinyt jäädä kokeilemaan :D Tänään mulla meni puolipäivää yrittäessä löytää motivaatiota, mutta illalla sain taas päästyä vähän eteenpäin kotona koneella. Huomenna pitäis vielä vähän jaksaa jatkaa, ja hiukan siivotakin... Sitten maanantaina pirteänä uusi työviikko... ;)
Mitäs muuta viime postauksen jälkeen.
-Oltiin ristiäisissä, ihana vauva ja ihana pappi, joka osasi luoda lämpimän tunnelman :)
-Oon hymyssä suin muistellut terapeuttini kommenttia "Go for it", ja miettinyt, että ehkäpä!
-Oon kerännyt motivaatiota muutaman kilon tiputtamiselle ja ajatellut aloittaa karkkilakon, kun karkin vähentäminen ei näytä onnistuvan... No maanantaina aloitan ;D
-Oon halinut paljon mun murusia, Aa ja Jii <3 Koon kanssakaan ei olla paljon riidelty viime kertaisen jälkeen, tosin aika vähän yhteistä aikaakin ollut...
-Oon ollut ahdistumatta. Keväällä kerroin Aan mahdollisesta uudesta harrastuksesta ja miten käytiin siellä tutustumassa. Nyt syksyllä on jo monta kertaa käynyt, ja mua ei ahdista se paikka enää juuri lainkaan!!!
-Ja oon ahdistunut. Näin eilen jossain määrin ocd-ahdistavan tyypin sillä seurauksella, että päälläni olleet vaatteet taitavat mennä roskiin. Odottavat jo muovipussissa eteisessä... Ja olin pitkässä suihkussa. Vaikkei mua sitten alkuahdistuksen jälkeen niin hirveästi enää ahdistanutkaan. Jotenkin varmuuden vuoksi vaan. Että ei tässä nyt ihan selvillä vesillä vielä olla :D
Koo on lasten kanssa tänä viikonloppuna vanhemmillaan, mun täytyi jäädä taas tekemään töitä :( Eilen lähdin töistä vasta vähän ennen klo 21. Ja hommia jäi vaikka kuinka. Olisin ollut vielä pidempäänkin, mutta en ollut varma meneekö hälytyssysteemi klo 21 vai 22 päälle, joten en viitsinyt jäädä kokeilemaan :D Tänään mulla meni puolipäivää yrittäessä löytää motivaatiota, mutta illalla sain taas päästyä vähän eteenpäin kotona koneella. Huomenna pitäis vielä vähän jaksaa jatkaa, ja hiukan siivotakin... Sitten maanantaina pirteänä uusi työviikko... ;)
Mitäs muuta viime postauksen jälkeen.
-Oltiin ristiäisissä, ihana vauva ja ihana pappi, joka osasi luoda lämpimän tunnelman :)
-Oon hymyssä suin muistellut terapeuttini kommenttia "Go for it", ja miettinyt, että ehkäpä!
-Oon kerännyt motivaatiota muutaman kilon tiputtamiselle ja ajatellut aloittaa karkkilakon, kun karkin vähentäminen ei näytä onnistuvan... No maanantaina aloitan ;D
-Oon halinut paljon mun murusia, Aa ja Jii <3 Koon kanssakaan ei olla paljon riidelty viime kertaisen jälkeen, tosin aika vähän yhteistä aikaakin ollut...
-Oon ollut ahdistumatta. Keväällä kerroin Aan mahdollisesta uudesta harrastuksesta ja miten käytiin siellä tutustumassa. Nyt syksyllä on jo monta kertaa käynyt, ja mua ei ahdista se paikka enää juuri lainkaan!!!
-Ja oon ahdistunut. Näin eilen jossain määrin ocd-ahdistavan tyypin sillä seurauksella, että päälläni olleet vaatteet taitavat mennä roskiin. Odottavat jo muovipussissa eteisessä... Ja olin pitkässä suihkussa. Vaikkei mua sitten alkuahdistuksen jälkeen niin hirveästi enää ahdistanutkaan. Jotenkin varmuuden vuoksi vaan. Että ei tässä nyt ihan selvillä vesillä vielä olla :D
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Parisuhdemarinaa
Viikonloppu alkaa olla sitten takanapäin. Meillä ei ollut ihmeempää ohjelmaa, mikä on ihan kiva välillä :) Lasten kanssa on kiva vaan olla, lueskella ja katsella heidän leikkejään.
Ajattelin jo, että Koon kanssakin saattaisi olla oikeinkin mukava viikonloppu. Meillä on viime aikoina mennyt hiukan paremmin kuin pitkään aikaan, ei nyt mitään parisuhdejuhla-aikaa, mutta paremmin kuitenkin. Ja perjantai-ilta menikin hyvin :) Mutta lauantaina paluu vanhaan. Koo koski yhteen kohtaan mihin toivoin ettei ocd-syistä koskettaisi. Pyysin että huuhtelisi kätensä. En huutanut, en oikeastaan edes hermostunutkaan. Pyysin vaan. Mutta jostain syystä tämä oli taas se kamelinselän katkeamispiste, koska Koo alkoi huutaa, aika epäasiallisesti, lapsetkin olivat kuuloetäisyydellä. Aakin tuli kommentoimaan Koolle. Mä haluan pitää lapset erossa meidän riidoista, joten mua niin ärsyttää, että toista se ei näytä haittaavan. Enkä voi sanoa Koolle kunnolla mitä haluaisin, koska pyrin siihen, että se mitä puhun lasten kuullen, kestää myös heidän kuuntelun. On muuten välillä vaikeaa. Ja taas Koo teki sen, että "kostoksi" koski mulle ocd-hankalaan paikkaan.
Mä ymmärrän oikein hyvin, että mun ocd rasittaa. Mutta se on mennyt paljon eteenpäin, ja pyydän paljon aiempaa vähemmän häneltä näitä juttuja. Mutta se ei riitä. No, ei se riitä mullekaan, mutta tämä on tilanne mihin tällä hetkellä pystyn. Mua rassaa se, että jonain toisena päivänä hän olisi vaan huuhtassut kädet, ja oltais jatkettu niinku ei mitään. Mut välillä aivan yhtäkkiä ilman mitään varoitusmerkkejä saa näitä kilarikohtauksia. Ja välillä siis ihan muistakin ocd:hen liittymättömistä asioista. Raskasta kun ei voi välttämättä ennakoida kunnolla toisen tuulta. Lopputulema on se, että jos ollaan pidempään yhdessä esim. viikonloppu ilman ohjelmaa, hän ei jaksa mua. Ja tää ei aikuisten oikeasti ole vain ocd:n syytä. Mutta homman nimi on se, etten mä jaksa tuollaista käytöstä, kunnioituksen puutetta ja mun nollaamista. Onneksi mulla on työ ja muita läheisiä ihmisiä, joiden seurassa tunnen itseni tarpeelliseksi. Muuten varmaan itsetunto olisi vielä aika paljon matalammalla. Ja mun ei ole nyt siis tarkoitus mollata Koota, vaan purkaa omia tuntemuksia. Mielellään kuulisin kommentteja, onko vastaavaa tilannetta muilla?
No joo, se siitä. Terapiassa olin myös tällä viikolla. Terapeutti on kovasti tyytyväinen ocd-tilanteen etenemiseen, niinku itsekin olen :) Pohdin erästä tulevaisuuden suunnitelmaa, että olisko järkevää vai ei, ja tuleeko sitten ocd:n kanssa takapakkia. Hän sanoi, että go for it! Tuli niiiin hyvä mieli :)
Ajattelin jo, että Koon kanssakin saattaisi olla oikeinkin mukava viikonloppu. Meillä on viime aikoina mennyt hiukan paremmin kuin pitkään aikaan, ei nyt mitään parisuhdejuhla-aikaa, mutta paremmin kuitenkin. Ja perjantai-ilta menikin hyvin :) Mutta lauantaina paluu vanhaan. Koo koski yhteen kohtaan mihin toivoin ettei ocd-syistä koskettaisi. Pyysin että huuhtelisi kätensä. En huutanut, en oikeastaan edes hermostunutkaan. Pyysin vaan. Mutta jostain syystä tämä oli taas se kamelinselän katkeamispiste, koska Koo alkoi huutaa, aika epäasiallisesti, lapsetkin olivat kuuloetäisyydellä. Aakin tuli kommentoimaan Koolle. Mä haluan pitää lapset erossa meidän riidoista, joten mua niin ärsyttää, että toista se ei näytä haittaavan. Enkä voi sanoa Koolle kunnolla mitä haluaisin, koska pyrin siihen, että se mitä puhun lasten kuullen, kestää myös heidän kuuntelun. On muuten välillä vaikeaa. Ja taas Koo teki sen, että "kostoksi" koski mulle ocd-hankalaan paikkaan.
Mä ymmärrän oikein hyvin, että mun ocd rasittaa. Mutta se on mennyt paljon eteenpäin, ja pyydän paljon aiempaa vähemmän häneltä näitä juttuja. Mutta se ei riitä. No, ei se riitä mullekaan, mutta tämä on tilanne mihin tällä hetkellä pystyn. Mua rassaa se, että jonain toisena päivänä hän olisi vaan huuhtassut kädet, ja oltais jatkettu niinku ei mitään. Mut välillä aivan yhtäkkiä ilman mitään varoitusmerkkejä saa näitä kilarikohtauksia. Ja välillä siis ihan muistakin ocd:hen liittymättömistä asioista. Raskasta kun ei voi välttämättä ennakoida kunnolla toisen tuulta. Lopputulema on se, että jos ollaan pidempään yhdessä esim. viikonloppu ilman ohjelmaa, hän ei jaksa mua. Ja tää ei aikuisten oikeasti ole vain ocd:n syytä. Mutta homman nimi on se, etten mä jaksa tuollaista käytöstä, kunnioituksen puutetta ja mun nollaamista. Onneksi mulla on työ ja muita läheisiä ihmisiä, joiden seurassa tunnen itseni tarpeelliseksi. Muuten varmaan itsetunto olisi vielä aika paljon matalammalla. Ja mun ei ole nyt siis tarkoitus mollata Koota, vaan purkaa omia tuntemuksia. Mielellään kuulisin kommentteja, onko vastaavaa tilannetta muilla?
No joo, se siitä. Terapiassa olin myös tällä viikolla. Terapeutti on kovasti tyytyväinen ocd-tilanteen etenemiseen, niinku itsekin olen :) Pohdin erästä tulevaisuuden suunnitelmaa, että olisko järkevää vai ei, ja tuleeko sitten ocd:n kanssa takapakkia. Hän sanoi, että go for it! Tuli niiiin hyvä mieli :)
lauantai 5. syyskuuta 2015
Home alone
Lauantai-ilta ja mä oon yksin kotona sängyssä jo pötköttelemässä. Koo ja lapset lähti eilen Koon vanhemmille. Alunperin heidän piti tulla jo tänään kotiin, mutta päättivätkin tulla huomenna vasta. Mulla on yksi työhön liittyvä ikuisuusprojekti meneillään. Motivaatio lähellä -273,15 astetta. Mä niiiiin paljon mielummin olisin mun murulaisten kanssa, mutta pakko saada tää joskus valmiiksikin. Enkä yrityksestä huolimatta oo iltaisin työpäivän ja lasten nukkumaanmenon jälkeen kunnolla enää jaksanut tähän paneutua. Ja mulla on vähän sellainen periaate, että kun oon kotona lasten kanssa esim. viikonloppuisin, niin silloin en tee työjuttuja vaan yritän olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon.
Joten, joskus sitä aikaa täytyy sitten vaan järjestää. Huokaus. Välillä tekee kyllä tosi hyvää olla vähän aikaa yksinäänkin, mutta se aika olisi kivampi käyttää johonkin muuhun...
No, jos ja toivottavasti kun saan tämän joskus valmiiksi, niin voin olla sitten tyytyväinen siitä, että jaksoin.
Eilen mulla alkoi psykoterapia vähän niinkuin siitä, mihin jäätiin joskus viime vuonna. Tänä vuonnahan erinäisistä syistä johtuen ollaan tavattu vain pari lyhyttä kertaa. En ollut huomannutkaan kuinka paljon tällaisia keskustelutyyppisiä terapiakäyntejä olin kaivannut! Mulla on ilmiselvästi vielä paljon asioita läpikäytäväksi... On jotenkin oudolla tavalla mukavaa kun voi jutella omista ajatuksistaan ja tunteistaan jopa hiukan itsekeskeisesti. Siinä ääneen pohtiessa saa joskus hyviä oivalluksia.
Jollain tavalla tuo terapiasuhde myös on aika omanlaisensa. Terapeuttini tietää minusta todella paljon ja minä en hänestä paljoakaan. Ja niinhän sen tietysti kuuluu ollakin. Jännää silti, miten paljon sitä voi luottaa toiseen ihmiseen, jota ei tavallaan lainkaan tunne. Onhan luonnollisesti vaitiolovelvollisuus jne. Mutta silti. Olen onnekas, kun sattui näin hyvä lääkäri kohdalleni :)
Niin, sitten vielä päivitys edelliseen postaukseen liittyen. Alkoholiongelmainen läheiseni on nyt sitten taas toistaiseksi päässyt selville vesille. Katkaisun kautta. Että näin. Mitäpä muuta tuohon sanoa.
Joten, joskus sitä aikaa täytyy sitten vaan järjestää. Huokaus. Välillä tekee kyllä tosi hyvää olla vähän aikaa yksinäänkin, mutta se aika olisi kivampi käyttää johonkin muuhun...
No, jos ja toivottavasti kun saan tämän joskus valmiiksi, niin voin olla sitten tyytyväinen siitä, että jaksoin.
Eilen mulla alkoi psykoterapia vähän niinkuin siitä, mihin jäätiin joskus viime vuonna. Tänä vuonnahan erinäisistä syistä johtuen ollaan tavattu vain pari lyhyttä kertaa. En ollut huomannutkaan kuinka paljon tällaisia keskustelutyyppisiä terapiakäyntejä olin kaivannut! Mulla on ilmiselvästi vielä paljon asioita läpikäytäväksi... On jotenkin oudolla tavalla mukavaa kun voi jutella omista ajatuksistaan ja tunteistaan jopa hiukan itsekeskeisesti. Siinä ääneen pohtiessa saa joskus hyviä oivalluksia.
Jollain tavalla tuo terapiasuhde myös on aika omanlaisensa. Terapeuttini tietää minusta todella paljon ja minä en hänestä paljoakaan. Ja niinhän sen tietysti kuuluu ollakin. Jännää silti, miten paljon sitä voi luottaa toiseen ihmiseen, jota ei tavallaan lainkaan tunne. Onhan luonnollisesti vaitiolovelvollisuus jne. Mutta silti. Olen onnekas, kun sattui näin hyvä lääkäri kohdalleni :)
Niin, sitten vielä päivitys edelliseen postaukseen liittyen. Alkoholiongelmainen läheiseni on nyt sitten taas toistaiseksi päässyt selville vesille. Katkaisun kautta. Että näin. Mitäpä muuta tuohon sanoa.
tiistai 25. elokuuta 2015
Huh mikä päivä featuring Alkoholia vol. 3
Joo, otsikko kertookin jo kaiken olennaisen. Ei mikään paras päivä.
Aamulla juuri siinä 6.30 noustuani saan puhelun tältä alkoholistiläheiseltäni. Hänen vatsaansa sattuu kovin. Tiedän toki, että putki on taas päällä, neljäs vuorokausi meneillään. Kehoitan menemään lääkäriin (vaikka hyvin tiedän, ettei ole menossa). Mitäpä muuta siinä voisin.
Lasten herättelyä, aamutouhuilua. Jii haluaa ehdottomasti tehdä palapelin ennen lähtöä loppuun. Hän tykkää hirmuisesti tehdä palapelejä. Totean, että nopeampi antaa tehdä, kuin ruveta kinastelemaan. Koo auttaa hieman palapelissä, jotta päästäisiin vähän nopeammin lähtöön. Lasten neuvolat aamulla. Sitten Koo vie lapset hoitoon, ja mä kiiruhdan töihin. Ruokiksen aikoihin kännykkäni soi. Näen kuka soittaa, vastaan. Itkuinen, humalainen ääni, itsemurhapuheita. Yritän rauhoitella, luulisin onnistuneenikin. En ole varma oliko tosissaan, ei todella ollut ensimmäinen kerta kun näitä puheita kuulen. Ruokis menee sitten siinä, varmistan ettei ko. henkilö ole kauaa yksin. Koolle ilmoitan tilanteesta. Vähän töitä. Laatikostani nappaan hätävaraevääni. Ja sitten hektinen iltapäivä, mun vetämiä palavereja. Kännykkä pakko pitää äänettömälle, mutta välillä vilkuilen sitä. Päivä kestää, Koo lupaa hakea lapset vaikka oikeasti olisi mun vuoro.
Kotiin. Lasten ja Koon kanssa samaan autoon. Kaveriperheen luo kylään. Hiukan herkuttelua ja mukavaa jutustelua, lapset leikkii. Kun olemme lähtöä tekemässä, puhelimeni soi. Toinen läheiseni soittaa, että pitäisi mennä avuksi. Alkoholisti aikoo lähteä reissuun.
Kotiin. Mua hermostuttaa eräs asia, mitä Koo sanoi mulle kylässä, ei kovin iso juttu, mutta sen kuitenkin sanon hänelle. Koo hermostuu tästä mulle, kiusaa vähän ocd:tä apuna käyttäen (reilu tapa...). Mä menen suihkuun, laitan lapset äkkiä iltapesuille ja sänkyyn. Iltarukous. Koo jää nukuttamaan.
Ärsyttää niin paljon lähteä, mutta auton nokka kohti kohdetta. Lähes pari tuntua juopuneen kuuntelua. Samaa vanhaa vanhojen kaivelua, välillä vähän uudempaa juttua. Niin kuultu. Sanallista aggressiivisuutta. Olen oppinut, että niihin keskusteluihin ei kannata lähteä kovasti mukaan. Ja olen oppinut pysymään rauhallisena ja suuttumatta tässä vaiheessa. Ensiksikin, jos jotain tapahtuisi, ei tarvitsisi syyttää itseään. Ja toiseksi, ei ole kovin hedelmällisiä nuo keskustelut.
Toinen saa hengähdystauon.
Sitten sammuminen. Mä hyppään autoon ja lähden kotiin. Suihkuun. Tekisi kovasti mieli itkeä, mutta multa ei tule kyyneleitä. En ymmärrä miksei. Ei mun illalla yksin suihkussa enää tarvitsisi olle se vahva, joka kyllä jaksaa.
Nukuttaa. Pitäisi alkaa nukkua, mutta oli pakko purkaa oloa. Tässä siis oksennus päivän tapahtumista ;) Nyt sitten nukkumaan.
Aamulla juuri siinä 6.30 noustuani saan puhelun tältä alkoholistiläheiseltäni. Hänen vatsaansa sattuu kovin. Tiedän toki, että putki on taas päällä, neljäs vuorokausi meneillään. Kehoitan menemään lääkäriin (vaikka hyvin tiedän, ettei ole menossa). Mitäpä muuta siinä voisin.
Lasten herättelyä, aamutouhuilua. Jii haluaa ehdottomasti tehdä palapelin ennen lähtöä loppuun. Hän tykkää hirmuisesti tehdä palapelejä. Totean, että nopeampi antaa tehdä, kuin ruveta kinastelemaan. Koo auttaa hieman palapelissä, jotta päästäisiin vähän nopeammin lähtöön. Lasten neuvolat aamulla. Sitten Koo vie lapset hoitoon, ja mä kiiruhdan töihin. Ruokiksen aikoihin kännykkäni soi. Näen kuka soittaa, vastaan. Itkuinen, humalainen ääni, itsemurhapuheita. Yritän rauhoitella, luulisin onnistuneenikin. En ole varma oliko tosissaan, ei todella ollut ensimmäinen kerta kun näitä puheita kuulen. Ruokis menee sitten siinä, varmistan ettei ko. henkilö ole kauaa yksin. Koolle ilmoitan tilanteesta. Vähän töitä. Laatikostani nappaan hätävaraevääni. Ja sitten hektinen iltapäivä, mun vetämiä palavereja. Kännykkä pakko pitää äänettömälle, mutta välillä vilkuilen sitä. Päivä kestää, Koo lupaa hakea lapset vaikka oikeasti olisi mun vuoro.
Kotiin. Lasten ja Koon kanssa samaan autoon. Kaveriperheen luo kylään. Hiukan herkuttelua ja mukavaa jutustelua, lapset leikkii. Kun olemme lähtöä tekemässä, puhelimeni soi. Toinen läheiseni soittaa, että pitäisi mennä avuksi. Alkoholisti aikoo lähteä reissuun.
Kotiin. Mua hermostuttaa eräs asia, mitä Koo sanoi mulle kylässä, ei kovin iso juttu, mutta sen kuitenkin sanon hänelle. Koo hermostuu tästä mulle, kiusaa vähän ocd:tä apuna käyttäen (reilu tapa...). Mä menen suihkuun, laitan lapset äkkiä iltapesuille ja sänkyyn. Iltarukous. Koo jää nukuttamaan.
Ärsyttää niin paljon lähteä, mutta auton nokka kohti kohdetta. Lähes pari tuntua juopuneen kuuntelua. Samaa vanhaa vanhojen kaivelua, välillä vähän uudempaa juttua. Niin kuultu. Sanallista aggressiivisuutta. Olen oppinut, että niihin keskusteluihin ei kannata lähteä kovasti mukaan. Ja olen oppinut pysymään rauhallisena ja suuttumatta tässä vaiheessa. Ensiksikin, jos jotain tapahtuisi, ei tarvitsisi syyttää itseään. Ja toiseksi, ei ole kovin hedelmällisiä nuo keskustelut.
Toinen saa hengähdystauon.
Sitten sammuminen. Mä hyppään autoon ja lähden kotiin. Suihkuun. Tekisi kovasti mieli itkeä, mutta multa ei tule kyyneleitä. En ymmärrä miksei. Ei mun illalla yksin suihkussa enää tarvitsisi olle se vahva, joka kyllä jaksaa.
Nukuttaa. Pitäisi alkaa nukkua, mutta oli pakko purkaa oloa. Tässä siis oksennus päivän tapahtumista ;) Nyt sitten nukkumaan.
perjantai 14. elokuuta 2015
Arkeen totuttelua
Jo kaksi viikkoa ollut töitä, mihin tää aika taas menee?
Lasten hoito on alkanut ihan mukavasti, Aa on ollut innoissaan uusista kavereista. Jii oli vähän itkeskellyt muutamana aamuna mennessä, mutta päivät sujuneet kivasti. Edelleenkin mua hiukan ahdistaa toi päiväkotityyppinen touhu. Ensinnäkin kun on nähnyt miten ihana vaihtoehto perhepäivähoito on. Ja toiseksi, ocd. Ei siitä sen enempää.
Aalla alkoi se uusi harrastuksen tapainen juttu, josta kerroin keväällä. Tähän on päästy :) Aa on ollut siellä nyt pari kertaa yksin, tai siis ilman vanhempia! :) Pari vuotta sitten olis tosiaan ajatuksenakin ollut täysin poissuljettu. Se mitä hiukan pelkään on, että mitä jos mulle palaa tuo aiempi "kontaminaatiopelko" tuosta paikasta. Noh, ei se palaa.
Muuten ei nyt ihmeempiä. Koota odottelen tällä hetkellä kaupasta. Lapset nukkuu, ja mäkin tulin sänkyyn jo pötköttelemaan. Väsyttää jo, vähän rankka viikko takana.
Ai niin, ne juhlat mistä viimeksi puhuin, onnistuivat hyvin. Ihania ihmisiä <3
Lasten hoito on alkanut ihan mukavasti, Aa on ollut innoissaan uusista kavereista. Jii oli vähän itkeskellyt muutamana aamuna mennessä, mutta päivät sujuneet kivasti. Edelleenkin mua hiukan ahdistaa toi päiväkotityyppinen touhu. Ensinnäkin kun on nähnyt miten ihana vaihtoehto perhepäivähoito on. Ja toiseksi, ocd. Ei siitä sen enempää.
Aalla alkoi se uusi harrastuksen tapainen juttu, josta kerroin keväällä. Tähän on päästy :) Aa on ollut siellä nyt pari kertaa yksin, tai siis ilman vanhempia! :) Pari vuotta sitten olis tosiaan ajatuksenakin ollut täysin poissuljettu. Se mitä hiukan pelkään on, että mitä jos mulle palaa tuo aiempi "kontaminaatiopelko" tuosta paikasta. Noh, ei se palaa.
Muuten ei nyt ihmeempiä. Koota odottelen tällä hetkellä kaupasta. Lapset nukkuu, ja mäkin tulin sänkyyn jo pötköttelemaan. Väsyttää jo, vähän rankka viikko takana.
Ai niin, ne juhlat mistä viimeksi puhuin, onnistuivat hyvin. Ihania ihmisiä <3
torstai 30. heinäkuuta 2015
Pikku hiljaa kohti arkea
Ollaan käyty Koon vanhemmilla. Mökkeilty sekä keskenämme, ystäväni seurassa että vanhempieni kanssa. Mutta niin vaan se loma taas lähestyy loppuaan. Toisaalta tylsää, toisaalta jollain tavalla odotankin jo syksyä.
Meillä tulee jonkin verran muutoksia normikuvioihin. Mulle tulee yksi lisäsivutyöprojekti, joka on osin paluuta muutaman vuoden takaiseen, ihan mukavaa. Tärkeimpänä muutoksena kuitenkin lasten hoitopaikan vaihtuminen, kun meidän iki-ihana perhepäivähoitaja lopettaa. Mukavaan lähipäiväkotiimme ei saatu paikkoja, kohtuullisen lähelle kuitenkin toiseen. Lisäksi olimme jo pidempään miettineet kielikylpytyyppistä päivähoitoa hiukan kauempaa. Kävin sitten tutustumassa vielä paikan päällä näihin molempiin, ja toisen jälkeen tuli olo, ettei kuitenkaan sinne. Toisessa paikassa lapset joutuvat kyllä huonona puolena eri ryhmiin, ja on hankalamman kuljetusmatkan päässä, mutta muuten kokonaisuus tuntui paremmalta, se on vähemmän laitosmainen ja jollain tavalla, noh, vaan tuntui paremmalta. Kielikylpyä kokeilemaan siis :) Ja ainahan voidaan hakea myöhemmin vielä uudestaan lähipäiväkotiin, jos tuo ei tunnukaan hyvältä. Harmi kuitenkin, että hyviä (ja vapaita) pphoitajia on niin harvassa. Ihan ehdottomasti mun lemppari hoitomuoto. Toisaalta luulisin, että Aa tykkää siitä, että saa enemmän leikkiseuraa, miksei Jiikin.
OCD-mielessäkin tää suurempaan hoitoryhmään siirtyminen hiukan ahdistaa mua. Kun lapset tulevat olemaan kontaktissa moneen ihmiseen, joita itse en kunnolla edes tunne. Tai tiedä taustoja. Ym ym ym. Mutta sama tilannehan se on sitten kun koulu kuitenkin alkaa. Joo, ja siis oon kelannut jo, että pitäiskö lasten alkaa (mun lisäksi) käymään suihkussa kotiin tultua... No ei todellakaan, mun pitäisi itse lopettaa se ylimääräinen kotiintulosuihku! Käsien pesu ja kotivaatteiden vaihto saa riittää, se nyt muutenkin on järkevää.
Vielä olisi kuitenkin yhdet juhlat ennen arkea juhlittavana :) Mä kun en voi (kiitos ocd:n) meille kutsua ketään (vielä), ja kuitenkin halua olisi, vanhempani antavat käyttää omaa kotiaan <3 Ja me sitten siellä järkätään juhlat, ja oon aika innoissani siitä! Ennen tykkäsin kuitenkin paljon kutsua kavereita ym. kylään. On siis mahtavaa, että nyt piiiitkästä aikaa voin juhlat järkätä!!! :) Seuraavalla kerralla toivottavasti jo kotona kuitenkin ;)
Meillä tulee jonkin verran muutoksia normikuvioihin. Mulle tulee yksi lisäsivutyöprojekti, joka on osin paluuta muutaman vuoden takaiseen, ihan mukavaa. Tärkeimpänä muutoksena kuitenkin lasten hoitopaikan vaihtuminen, kun meidän iki-ihana perhepäivähoitaja lopettaa. Mukavaan lähipäiväkotiimme ei saatu paikkoja, kohtuullisen lähelle kuitenkin toiseen. Lisäksi olimme jo pidempään miettineet kielikylpytyyppistä päivähoitoa hiukan kauempaa. Kävin sitten tutustumassa vielä paikan päällä näihin molempiin, ja toisen jälkeen tuli olo, ettei kuitenkaan sinne. Toisessa paikassa lapset joutuvat kyllä huonona puolena eri ryhmiin, ja on hankalamman kuljetusmatkan päässä, mutta muuten kokonaisuus tuntui paremmalta, se on vähemmän laitosmainen ja jollain tavalla, noh, vaan tuntui paremmalta. Kielikylpyä kokeilemaan siis :) Ja ainahan voidaan hakea myöhemmin vielä uudestaan lähipäiväkotiin, jos tuo ei tunnukaan hyvältä. Harmi kuitenkin, että hyviä (ja vapaita) pphoitajia on niin harvassa. Ihan ehdottomasti mun lemppari hoitomuoto. Toisaalta luulisin, että Aa tykkää siitä, että saa enemmän leikkiseuraa, miksei Jiikin.
OCD-mielessäkin tää suurempaan hoitoryhmään siirtyminen hiukan ahdistaa mua. Kun lapset tulevat olemaan kontaktissa moneen ihmiseen, joita itse en kunnolla edes tunne. Tai tiedä taustoja. Ym ym ym. Mutta sama tilannehan se on sitten kun koulu kuitenkin alkaa. Joo, ja siis oon kelannut jo, että pitäiskö lasten alkaa (mun lisäksi) käymään suihkussa kotiin tultua... No ei todellakaan, mun pitäisi itse lopettaa se ylimääräinen kotiintulosuihku! Käsien pesu ja kotivaatteiden vaihto saa riittää, se nyt muutenkin on järkevää.
Vielä olisi kuitenkin yhdet juhlat ennen arkea juhlittavana :) Mä kun en voi (kiitos ocd:n) meille kutsua ketään (vielä), ja kuitenkin halua olisi, vanhempani antavat käyttää omaa kotiaan <3 Ja me sitten siellä järkätään juhlat, ja oon aika innoissani siitä! Ennen tykkäsin kuitenkin paljon kutsua kavereita ym. kylään. On siis mahtavaa, että nyt piiiitkästä aikaa voin juhlat järkätä!!! :) Seuraavalla kerralla toivottavasti jo kotona kuitenkin ;)
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
Pikapäivitys kesälomalta
Niin se kesäloma vaan on kohta puolivälissä. Viime viikon miniloma Koon sisarusten kanssa sujui aika hyvin :) Ilma sattui olemaan ihana, lapset kävi meressä hieman polskuttelemassa, kiipeilivät leikkitelineillä, hassuttelivat serkkujen kanssa. Käytiin kävelyillä, syötiin yhdessä isolla porukalla. Ja seura oli tosiaan oikein mainiota :) Eihän se reissu nyt ocd-mielessä ihan ku Strömsössä mennyt, mutta paremmin kuin edellisen kesän vastaava reissu.
Muuten ollaan oltu lähinnä kotosalla, mun vanhemmilla kylläkin käyty. Ja vastasyntynyttä vauvaa pääsin ihastelemaan, aika ihana oli taas sellaista kyllä sylissä pitää. Aina sitä jaksaa vaan ihmetellä miten pikkuisia vastasyntyneet ovatkaan <3
Seuraavaksi suunnitteilla Koon vanhemmilla käyntiä, mökkeilyä, muutamat koko perheen juhlat ym.
Tällainen pikapäivitys nyt vaan, kello on todellakin nukkumaan menon verran, hyvää yötä!
Muuten ollaan oltu lähinnä kotosalla, mun vanhemmilla kylläkin käyty. Ja vastasyntynyttä vauvaa pääsin ihastelemaan, aika ihana oli taas sellaista kyllä sylissä pitää. Aina sitä jaksaa vaan ihmetellä miten pikkuisia vastasyntyneet ovatkaan <3
Seuraavaksi suunnitteilla Koon vanhemmilla käyntiä, mökkeilyä, muutamat koko perheen juhlat ym.
Tällainen pikapäivitys nyt vaan, kello on todellakin nukkumaan menon verran, hyvää yötä!
lauantai 4. heinäkuuta 2015
Kesälomalla
Se olis nyt sitten loma! Aika mukavaa. Mahtavia ilmojakin ollut :)
Alkuviikosta oli taas vanhempieni altistuskäynti meillä. Olin suurimman osan saanut tehtyä siitä mitä oltiin sovittukin. Nyt oon taas saanut vallattua pienen (mutta merkittävän) osan kodistamme takaisin käyttöön :) Suunnilleen ekaa kertaa ainakaan pariin vuoteen (tai itse asiassa pidempikin aika taitaa olla), että oon voinut olla kotona rennosti lasten kanssa sen sijaan, että olisimme vapaapäivinä menossa mun vanhemmille/ Koon vanhemmille/ mökille tms. rentoutumaan. Tietty siis ollaan oltu paljon kotonakin, mutta se on mun osalta ollut pitkälti stressaamista ja "suojelemista", vahtimista että kukaan ei koske ocd-ongelmakohtiin. Ja onhan se vieläkin sitä osittain. Mutta siis nyt tän edellisen vanhempien käynnin jälkeen on käytännössäkin merkittävä ero aiempaan. Oon niin iloinen! Hieman harmittaa tosin, että heti pitäisi sopia seuraava urakka. Itsestäni tuntuu tärkeältä, että saan hetken nautiskella rauhassa saavutetusta vaiheesta, että jaksan taas tsempata seuraavaa kohti. Toisaalta, jollei sovittaisi heti seuraavaa, se helposti jäisi. Oon kyllä aika onnekas, että mun vanhemmat on lähteneet tähän altistuskäyntisysteemiin, näyttää nimittäin olevan tehokasta :) Mä niin toivon, että jouluna ihan joka nurkka meidän asunnosta olisi kaikkien käytettävissä. Ja että vieraitakin voisin pyytää, vaikka ihan yksi kerrallaan aluksi. Siihen tähtään, katsotaan miten käy.
Mutta lomasta vielä. Tarkoitus olisi pitää minihotelliloma Koon sisarusten ja heidän perheidensä kanssa. Huomenna lähdetään. Ristiriitaiset fiilikset mulla. Toisaalta hauskaa viettää heidän kanssaan aikaa, varsinkin Koon sisko on todella kiva ja meillä synkkaa hyvin :) Ja meidän kummipoikaa on aina ihana nähdä<3 Toisaalta oltiin viime kesänäkin vastaavalla porukalla kesäreissussa, oli oikein mukavaa, paitsi kunnes siellä sitten näin ocd-ahdistavan ihmisen, niin ahdistuin ihan kunnolla... (tosin eivät muut aikuiset sitä Koota lukuunottamatta tienneet). Koo silloin suuttui mulle, mikä tuntui tietty tosi pahalta, koska oli muutenkin niin kurja olo, ja siihen päälle sitten vielä huutoa ja haukkumista ym. Nyt jotenkin pelkään, että mitä jos sama toistuu... Mutta ei kai sitä voi jättää menemättäkään. Ja lapset nauttii serkkujen kanssa leikkimisestä. On kyllä tylsää, että kivoissa tapahtumissa ja menoissa on tämä ocd-varjopuoli. Mitä jos. Pilaa aika tehokkaasti suunnitteluiloa. Puhumattakaan itse tapahtumassa olemisesta. Mutta, niinku oon tainnut kirjoittaakin, että ocd on kyllä opettanut mut nauttimaan hetkestä, ja se on hyvä se :)
Alkuviikosta oli taas vanhempieni altistuskäynti meillä. Olin suurimman osan saanut tehtyä siitä mitä oltiin sovittukin. Nyt oon taas saanut vallattua pienen (mutta merkittävän) osan kodistamme takaisin käyttöön :) Suunnilleen ekaa kertaa ainakaan pariin vuoteen (tai itse asiassa pidempikin aika taitaa olla), että oon voinut olla kotona rennosti lasten kanssa sen sijaan, että olisimme vapaapäivinä menossa mun vanhemmille/ Koon vanhemmille/ mökille tms. rentoutumaan. Tietty siis ollaan oltu paljon kotonakin, mutta se on mun osalta ollut pitkälti stressaamista ja "suojelemista", vahtimista että kukaan ei koske ocd-ongelmakohtiin. Ja onhan se vieläkin sitä osittain. Mutta siis nyt tän edellisen vanhempien käynnin jälkeen on käytännössäkin merkittävä ero aiempaan. Oon niin iloinen! Hieman harmittaa tosin, että heti pitäisi sopia seuraava urakka. Itsestäni tuntuu tärkeältä, että saan hetken nautiskella rauhassa saavutetusta vaiheesta, että jaksan taas tsempata seuraavaa kohti. Toisaalta, jollei sovittaisi heti seuraavaa, se helposti jäisi. Oon kyllä aika onnekas, että mun vanhemmat on lähteneet tähän altistuskäyntisysteemiin, näyttää nimittäin olevan tehokasta :) Mä niin toivon, että jouluna ihan joka nurkka meidän asunnosta olisi kaikkien käytettävissä. Ja että vieraitakin voisin pyytää, vaikka ihan yksi kerrallaan aluksi. Siihen tähtään, katsotaan miten käy.
Mutta lomasta vielä. Tarkoitus olisi pitää minihotelliloma Koon sisarusten ja heidän perheidensä kanssa. Huomenna lähdetään. Ristiriitaiset fiilikset mulla. Toisaalta hauskaa viettää heidän kanssaan aikaa, varsinkin Koon sisko on todella kiva ja meillä synkkaa hyvin :) Ja meidän kummipoikaa on aina ihana nähdä<3 Toisaalta oltiin viime kesänäkin vastaavalla porukalla kesäreissussa, oli oikein mukavaa, paitsi kunnes siellä sitten näin ocd-ahdistavan ihmisen, niin ahdistuin ihan kunnolla... (tosin eivät muut aikuiset sitä Koota lukuunottamatta tienneet). Koo silloin suuttui mulle, mikä tuntui tietty tosi pahalta, koska oli muutenkin niin kurja olo, ja siihen päälle sitten vielä huutoa ja haukkumista ym. Nyt jotenkin pelkään, että mitä jos sama toistuu... Mutta ei kai sitä voi jättää menemättäkään. Ja lapset nauttii serkkujen kanssa leikkimisestä. On kyllä tylsää, että kivoissa tapahtumissa ja menoissa on tämä ocd-varjopuoli. Mitä jos. Pilaa aika tehokkaasti suunnitteluiloa. Puhumattakaan itse tapahtumassa olemisesta. Mutta, niinku oon tainnut kirjoittaakin, että ocd on kyllä opettanut mut nauttimaan hetkestä, ja se on hyvä se :)
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Syksysuunnitelmia
Lääkärissä käyty. Oli aika pikainen käynti, vain nopea tilannekatsaus. Mutta hyvä että menin. Löydettiin kuitenkin terapialle syksyksi ajankohta, joka sopi molempien aikatauluun :) Hiukan säätöä vaatii töissä, mutta järjestynee. Supertyytyväinen olen siitä, ettei tarvitse ruveta etsimään ketään toista ja aloittaa tavallaan alusta :)
Hmm, mutta myönnettäköön, että ihan pikkupikkuriikkisen mua kyllä harmittaakin... Koska olin jo hiukan asennoitunut niin, ettei tarvitsisikaan käydä ;) Koska onhan se raskastakin :(
Mut hei, sain edistymispalautetta asiasta, jota en ollut itse juurikaan noteerannut. Uusi vastaanottopaikka nimittäin. Ocd-mielessä sijainti on hieman nihkeä, mutta ajattelin, että pystyn kuitenkin menemään. Terapeutti oli ehkä jopa hivenen yllättynyt tästä, koska joskus aiemmin en olisi, jollei ihan pakko olisi ollut.
Jotenkin sitä itse alkaa unohtaa aiempia ongelmia, joista alkaa päästä yli, ja jotenkin muistaa väärin, etteivät ne niin vaikeita silloin aiemminkaan olisi olleet. Vaikka olivat ne. Jos nyt tästä höpinästä kukaan mitään ymmärtää :D
Eipä mulla muuta. Kauniita unia! :)
Hmm, mutta myönnettäköön, että ihan pikkupikkuriikkisen mua kyllä harmittaakin... Koska olin jo hiukan asennoitunut niin, ettei tarvitsisikaan käydä ;) Koska onhan se raskastakin :(
Mut hei, sain edistymispalautetta asiasta, jota en ollut itse juurikaan noteerannut. Uusi vastaanottopaikka nimittäin. Ocd-mielessä sijainti on hieman nihkeä, mutta ajattelin, että pystyn kuitenkin menemään. Terapeutti oli ehkä jopa hivenen yllättynyt tästä, koska joskus aiemmin en olisi, jollei ihan pakko olisi ollut.
Jotenkin sitä itse alkaa unohtaa aiempia ongelmia, joista alkaa päästä yli, ja jotenkin muistaa väärin, etteivät ne niin vaikeita silloin aiemminkaan olisi olleet. Vaikka olivat ne. Jos nyt tästä höpinästä kukaan mitään ymmärtää :D
Eipä mulla muuta. Kauniita unia! :)
sunnuntai 21. kesäkuuta 2015
Ajatusten yhteenvetämistä
Mulla on huomenna todella pitkästä aikaa aika terapiaan. Edellinen kerta oli, no, joskus alkuvuodesta. Kai tammikuussa. Terapeuttini oli tavallaan poissa kuvioista vähän aikaa.
Toisaalta tää tauko on ollut ihan liian pitkä. Toisaalta luulisin, että tauko on tehnyt todella hyvää, ja ihan hyvin olen pärjännyt "yksinäänkin". Heh, jos hyvänä pidetään tasoa, että pitää silmänsä kiinni autossa varmuudeksi silloin kun ei itse aja, ettei sattumalta näe jotain ocd-ahdistavaa... ;) Mutta kummiskin.
En tiedä kuitenkaan miten tästä eteenpäin jatketaan, koska aikataulumme eivät näillä näkymin taida syksyllä stemmata :( Enkä haluaisi tai edes jaksaisi alkaa käydä kaikkea läpi uuden ihmisen kanssa. Toisaalta, ehkä siinä saisi uutta näkökulmaa.
Riittäisikö mulle vaan tieto, että lääkärini on olemassa, ja voin tarvittaessa ottaa yhteyttä. Tai tavata pari kertaa vuodessa, että olisi "turvallisempi" olo. Sitä varten mun huominenkin aika tavallaan varattiin... Eihän se silloin mitään kunnon psykoterapiaa tietty ole, mutta riittäisikö kummiskin tässä tilanteessa. Ja jatkaisi sitten taas mahdollisesti joskus sopivampana ajankohtana.
Mun vanhemmat on nyt, niinku oon kertonutkin, mukana tässä projektissa aiempaa enemmän. Se pakottaa mut (hyvällä tavalla) jatkamaan etenemistä. Eli enhän mä millään tavalla yksin ole :) Toisaalta, aina välillä tulee olo, että voi kun pääsisi juttelemaan ocd-asioista. Ja muustakin. En mä halua suhdettani Koohon tai vanhempiini muuttaa terapiatyyppiseksi, vaan pitää ne normaaleina suhteina. Joten paljon näitä pyörittelen vain päässäni.
Oon miettinyt, että miksi tää mennyt kevät on kuitenkin ocd-mielessä (ja miksei muutenkin) mennyt jollain tavalla oikeinkin hyvin, terapiatauosta huolimatta. Onko SSRI-lääkkeestä sittenkin ollut hyötyä, vaikka aluksi tuntui, ettei juurikaan apua olisi ollut? Vai vanhempieni mukana olo? Uusi työ? Vai se, että töiden puolesta on ollut niin kiireistä, että aikaa ainakaan uusien ocd-ongelmien kehittämiselle ei yksinkertaisesti ole ollut? Vai se, että lapset ovat taas kasvaneet, enkä pysty heidän tekemisiään ja koskemisiaan (ocd-mielessä) samalla tavalla vahtimaan kuin pienempinä?
Loppujen lopuksi luulen, että kaikki tämä. Jollain tavalla kovasti odotan huomista vastaanottokäyntiä, jotta voin peilata näitä ajatuksia.
Toisaalta tää tauko on ollut ihan liian pitkä. Toisaalta luulisin, että tauko on tehnyt todella hyvää, ja ihan hyvin olen pärjännyt "yksinäänkin". Heh, jos hyvänä pidetään tasoa, että pitää silmänsä kiinni autossa varmuudeksi silloin kun ei itse aja, ettei sattumalta näe jotain ocd-ahdistavaa... ;) Mutta kummiskin.
En tiedä kuitenkaan miten tästä eteenpäin jatketaan, koska aikataulumme eivät näillä näkymin taida syksyllä stemmata :( Enkä haluaisi tai edes jaksaisi alkaa käydä kaikkea läpi uuden ihmisen kanssa. Toisaalta, ehkä siinä saisi uutta näkökulmaa.
Riittäisikö mulle vaan tieto, että lääkärini on olemassa, ja voin tarvittaessa ottaa yhteyttä. Tai tavata pari kertaa vuodessa, että olisi "turvallisempi" olo. Sitä varten mun huominenkin aika tavallaan varattiin... Eihän se silloin mitään kunnon psykoterapiaa tietty ole, mutta riittäisikö kummiskin tässä tilanteessa. Ja jatkaisi sitten taas mahdollisesti joskus sopivampana ajankohtana.
Mun vanhemmat on nyt, niinku oon kertonutkin, mukana tässä projektissa aiempaa enemmän. Se pakottaa mut (hyvällä tavalla) jatkamaan etenemistä. Eli enhän mä millään tavalla yksin ole :) Toisaalta, aina välillä tulee olo, että voi kun pääsisi juttelemaan ocd-asioista. Ja muustakin. En mä halua suhdettani Koohon tai vanhempiini muuttaa terapiatyyppiseksi, vaan pitää ne normaaleina suhteina. Joten paljon näitä pyörittelen vain päässäni.
Oon miettinyt, että miksi tää mennyt kevät on kuitenkin ocd-mielessä (ja miksei muutenkin) mennyt jollain tavalla oikeinkin hyvin, terapiatauosta huolimatta. Onko SSRI-lääkkeestä sittenkin ollut hyötyä, vaikka aluksi tuntui, ettei juurikaan apua olisi ollut? Vai vanhempieni mukana olo? Uusi työ? Vai se, että töiden puolesta on ollut niin kiireistä, että aikaa ainakaan uusien ocd-ongelmien kehittämiselle ei yksinkertaisesti ole ollut? Vai se, että lapset ovat taas kasvaneet, enkä pysty heidän tekemisiään ja koskemisiaan (ocd-mielessä) samalla tavalla vahtimaan kuin pienempinä?
Loppujen lopuksi luulen, että kaikki tämä. Jollain tavalla kovasti odotan huomista vastaanottokäyntiä, jotta voin peilata näitä ajatuksia.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Viikko
Se olis sitten kesä :) Ei vielä loma, mutta sekin lähestyy.
On ollut kiva viikko.
Sitten töissä oli koulutuspäivä, ennalta kuulosti tylsältä aiheelta, mutta olivat saaneet tehtyä siitä yllättäen mielenkiintoisen ja hyödyllisen paketin :) Ja tauolla oli hyvää ruokaa, nams.
On ollut kiva viikko.
Alkuviikosta kävin kampaajalla. Turhan harvakseltaan tulee käytyä, se on nykyään sellainen pieni oma luksushetki...
Keskiviikkona juhlittiin erään läheisen valmistumista, ja siellä laulettiin Suvivirsikin, siitä tulee kyllä aina hyvä fiilis. Muutenkin oli kiva tilaisuus, sopivasti akateeminen muttei kuitenkaan turhaa pönötystä. Hiukan ocd-stressaava sijainti tosin.
Keskiviikkona juhlittiin erään läheisen valmistumista, ja siellä laulettiin Suvivirsikin, siitä tulee kyllä aina hyvä fiilis. Muutenkin oli kiva tilaisuus, sopivasti akateeminen muttei kuitenkaan turhaa pönötystä. Hiukan ocd-stressaava sijainti tosin.
Sitten töissä oli koulutuspäivä, ennalta kuulosti tylsältä aiheelta, mutta olivat saaneet tehtyä siitä yllättäen mielenkiintoisen ja hyödyllisen paketin :) Ja tauolla oli hyvää ruokaa, nams.
Eilen olin syömässä (ja ehkä vähän juomassa) vanhojen opiskelukavereiden kanssa. Kiva päästä juttelemaan ja jakamaan kokemuksia. Vähän niinku vertaistukea. Ja tanssittiinkin.
Viikonloppuna oltiin yötä myös mun vanhemmilla, tänään tehtiin hiukan puutarhahommia siellä. Aa ja Jii niin tohkeissaan auttoivat, suloista :) Mutta olipas kova tuuli, huh.
Ocd ei ole hirveästi nyt vaivannut (siis mun mittakaavalla...) Eli kyllähän se edelleen koko ajan mukana kuvioissa on, muttei niin paljon haittaa normitouhuja kuin 1-2 vuotta sitten. No joo, kyllähän mä oon kertonutkin, että välttelen edelleen monia paikkoja ja koskemasta mihinkään ylimääräiseen julkisissa tiloissa. Ja käyn suihkussa kotiin tultuani. Jne jne jne. Mut silti, niin paljon kevyempi olo. Varsinkin kaksi vuotta sitten keväällä oli tosi tosi raskasta ocd:n kanssa. (Vaikka luulisin että tämän hetkinenkin tilanne "normihenkilön" näkökulmasta olis rasittavaa). Mutta tämä helpottuminen antaa toivoa siitä, että tilanne voi vielä tästäkin helpottua. Ja jos ei, niin paljon parempi nyt on jo olla :)
Nyt ajattelin mennä ajoissa nukkumaan, molemmat lapsetkin nukahti tänään tosi nopeasti ja helposti. Ens viikolla on taas useampi kiireinen työpäivä odotettavissa.
Mukavaa viikkoa!
Viikonloppuna oltiin yötä myös mun vanhemmilla, tänään tehtiin hiukan puutarhahommia siellä. Aa ja Jii niin tohkeissaan auttoivat, suloista :) Mutta olipas kova tuuli, huh.
Ocd ei ole hirveästi nyt vaivannut (siis mun mittakaavalla...) Eli kyllähän se edelleen koko ajan mukana kuvioissa on, muttei niin paljon haittaa normitouhuja kuin 1-2 vuotta sitten. No joo, kyllähän mä oon kertonutkin, että välttelen edelleen monia paikkoja ja koskemasta mihinkään ylimääräiseen julkisissa tiloissa. Ja käyn suihkussa kotiin tultuani. Jne jne jne. Mut silti, niin paljon kevyempi olo. Varsinkin kaksi vuotta sitten keväällä oli tosi tosi raskasta ocd:n kanssa. (Vaikka luulisin että tämän hetkinenkin tilanne "normihenkilön" näkökulmasta olis rasittavaa). Mutta tämä helpottuminen antaa toivoa siitä, että tilanne voi vielä tästäkin helpottua. Ja jos ei, niin paljon parempi nyt on jo olla :)
Nyt ajattelin mennä ajoissa nukkumaan, molemmat lapsetkin nukahti tänään tosi nopeasti ja helposti. Ens viikolla on taas useampi kiireinen työpäivä odotettavissa.
Mukavaa viikkoa!
tiistai 19. toukokuuta 2015
Ihana ilma
Olipas tänään ihana ilma :) Tänään oli myös "vanhemmat käymään" -päivä. Oltiin sovittu viimeksi ku kävivät, että mikä on mun seuraava tavoite, ja sain sen tehtyä. Kovasti sain kannustusta ja kehuja :) Sitten sovittiin seuraava tavoite parin viikon päähän, taas astetta hankalampi. Tai aika montakin astetta... Mun pitää mm. saada käytettäväksi eräskin huonekalu, jota mä ja lapset ei olla käytetty, noh, pariin vuoteen ainakaan... Koo on hiukan käyttänyt, mutta hyvin rajatusti. Uuh ja puuh. No, pakko yrittää. Ja olisihan se aika siistiä, jos taas olisi askel lähempänä normaalia kotonaoloa! Mut onneks on pari viikkoa aikaa kypsytellä tilannetta...Tätä menoa tosiaan jouluna vois olla jo aika hyvä tilanne :) Nyt vaan ei saa luovuttaa, vaikka toisaalta tekis kovasti mieli... Toisaalta oon nyt niin tyytyväinen jo tähän astiseen, että vitsit mikä tunne varmaan oliskaan, jos voisin koskea kotona kaikkeen ja käyttää joka nurkkaakin! Joo, olishan se nytkin mahdollista, mutta ku en kuitenkaan voi.
Ai joo. sitten mun pitikin kirjoittaa siitä Aan harrastuspaikkakäynnistä Koon kanssa. Meni kivasti. Ei mennyt keltään mitään vaatteita roskiin yllättäen :) Kookin tykkäsi paikasta. Että jos Aa on vielä innostunut, niin voi aloittaa lomien jälkeen :) Tapasin siellä sattumalta myös erään vanhan tutun kouluajoilta, oli kiva jutella piiiitkästä aikaa. Jos Aa nyt aloittaa, niin tulee varmaan nähtyä tätä tuttuakin enemmän.
Voi tuota meidän Jiitä. Taaskaan ei vielä nuku, vaikka kello on näin paljon. Huutelee tahtovansa vettä (sai jo kerran) ja mitä nyt keksiikään, aiemmin riisui yöpukunsa ja heitti sen pois sängystään... Nenäliina on hukassa. Ja pissahätäkin on taas (ei siis oikeasti voi olla, kun asiat on hetki sitten hoidettu...) Näyttää nukahtaminen olla hälle välillä hiukan haastavaa...
Kohta alkaa Euroviisujen semifinaali, olis tarkoitus katsella sitä Koon kanssa. Toivottavasti Suomi pääsee finaaliin, vaikken punkista erityisesti pidäkään.
Tämmöstä nyt.
Ai joo. sitten mun pitikin kirjoittaa siitä Aan harrastuspaikkakäynnistä Koon kanssa. Meni kivasti. Ei mennyt keltään mitään vaatteita roskiin yllättäen :) Kookin tykkäsi paikasta. Että jos Aa on vielä innostunut, niin voi aloittaa lomien jälkeen :) Tapasin siellä sattumalta myös erään vanhan tutun kouluajoilta, oli kiva jutella piiiitkästä aikaa. Jos Aa nyt aloittaa, niin tulee varmaan nähtyä tätä tuttuakin enemmän.
Voi tuota meidän Jiitä. Taaskaan ei vielä nuku, vaikka kello on näin paljon. Huutelee tahtovansa vettä (sai jo kerran) ja mitä nyt keksiikään, aiemmin riisui yöpukunsa ja heitti sen pois sängystään... Nenäliina on hukassa. Ja pissahätäkin on taas (ei siis oikeasti voi olla, kun asiat on hetki sitten hoidettu...) Näyttää nukahtaminen olla hälle välillä hiukan haastavaa...
Kohta alkaa Euroviisujen semifinaali, olis tarkoitus katsella sitä Koon kanssa. Toivottavasti Suomi pääsee finaaliin, vaikken punkista erityisesti pidäkään.
Tämmöstä nyt.
maanantai 11. toukokuuta 2015
Altistus jatkuu...
Kirjoittelinkin maaliskuussa tästä samasta aiheesta (Altistussuunnitelma). Mutta siis tämä Aan uusi mahdollinen harrastuksentapainen. Tai oikeastaan se harrastuspaikka. Huomenna mun pitäisi mennä sinne uudestaan käymään, tällä kertaa Koon kanssa. Jos siis halutaan Aa osallistumaan sinne.
Jännittää. Pikkuisen ahdistaakin. Eniten ehkä se, että Koo tulee mukaan. Mitä jos mua alkaakin siellä ahdistaa tosi paljon, ja haluaisin Koon heti kotona suihkuun tai pahimmillaan olemaan käyttämättä vaatteitaan tämän jälkeen. Aikamoinen riitely seuraisi siitä enkä millään jaksaisi. Mutta jos vaihtoehtona on kovan ahdistuksen helpottaminen ja siitä seuraava iso riita, tai sitten sen ison ahdistuksen sietäminen, pakko olisi valitettavasti valita ensimmäinen vaihtoehto.
Mutta siis kuitenkin lähtökohtaisesti oon hyvillä mielin menossa. Ja viimeksi se käynti ko. paikassa sujui yllättävän hyvin, joten miksei nytkin. Pieni osa musta on jopa innoissaan siitä, että Kookin pääsee näkemään paikan :) Tosi ristiriitaista.
Ristiriitaiset fiilikset on myös työasioista. Niinku oon kertonutkin, oon viihtynyt tosi hyvin uusissa hommissa. Mutta mun pitäis pikkuhiljaa päättää, mikä on tavoitteeni uralla. Jatkaa tätä uutta, palata osin vanhaan, vai jotain muuta niiden väliltä. Tai sitten erilaista.
Näin viime viikolla nimittäin erään vanhan työtutun eräässä palaverissa. Hän toimii esimiehenä, ja toivoi, että menisin heille töihin nykyisen projektini jälkeen. Olin tietty tosi iloinen tästä! Mutta alkoi myös stressata, että pettäisinkö sitten kuitenkin odotukset, jos en olisikaan tarpeeksi pätevä... Myös aiemmasta työpaikastanikin kyseltiin jatkojani.
Päätöksenteko. Oon siinä todella huono. Mä yritän lykätä eteenpäin kaikki päätöksenteot (lukuunottamatta töissä). Ja sitten vasta viime tipassa kun on pakko, niin päätän jotain. Ihailen ihmisiä, jollei päättäminen on helppoa. Mä voin vatvoa toisaalta-toisaalta-ajatuksia vaikka kuinka kauan. Usein jopa ihan triviaaleissa asioissa. Työtilanne vaatisi päätöksiä ihan lähiaikoina.
Jos jollain on hyviä ehdotuksia siitä, miten parantaa päätöksentekokykyä, otan mielelläni vinkkejä vastaan :)
Jännittää. Pikkuisen ahdistaakin. Eniten ehkä se, että Koo tulee mukaan. Mitä jos mua alkaakin siellä ahdistaa tosi paljon, ja haluaisin Koon heti kotona suihkuun tai pahimmillaan olemaan käyttämättä vaatteitaan tämän jälkeen. Aikamoinen riitely seuraisi siitä enkä millään jaksaisi. Mutta jos vaihtoehtona on kovan ahdistuksen helpottaminen ja siitä seuraava iso riita, tai sitten sen ison ahdistuksen sietäminen, pakko olisi valitettavasti valita ensimmäinen vaihtoehto.
Mutta siis kuitenkin lähtökohtaisesti oon hyvillä mielin menossa. Ja viimeksi se käynti ko. paikassa sujui yllättävän hyvin, joten miksei nytkin. Pieni osa musta on jopa innoissaan siitä, että Kookin pääsee näkemään paikan :) Tosi ristiriitaista.
Ristiriitaiset fiilikset on myös työasioista. Niinku oon kertonutkin, oon viihtynyt tosi hyvin uusissa hommissa. Mutta mun pitäis pikkuhiljaa päättää, mikä on tavoitteeni uralla. Jatkaa tätä uutta, palata osin vanhaan, vai jotain muuta niiden väliltä. Tai sitten erilaista.
Näin viime viikolla nimittäin erään vanhan työtutun eräässä palaverissa. Hän toimii esimiehenä, ja toivoi, että menisin heille töihin nykyisen projektini jälkeen. Olin tietty tosi iloinen tästä! Mutta alkoi myös stressata, että pettäisinkö sitten kuitenkin odotukset, jos en olisikaan tarpeeksi pätevä... Myös aiemmasta työpaikastanikin kyseltiin jatkojani.
Päätöksenteko. Oon siinä todella huono. Mä yritän lykätä eteenpäin kaikki päätöksenteot (lukuunottamatta töissä). Ja sitten vasta viime tipassa kun on pakko, niin päätän jotain. Ihailen ihmisiä, jollei päättäminen on helppoa. Mä voin vatvoa toisaalta-toisaalta-ajatuksia vaikka kuinka kauan. Usein jopa ihan triviaaleissa asioissa. Työtilanne vaatisi päätöksiä ihan lähiaikoina.
Jos jollain on hyviä ehdotuksia siitä, miten parantaa päätöksentekokykyä, otan mielelläni vinkkejä vastaan :)
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Perhe on paras
Mua jotenkin harmittaa, kun en ole ehtinyt blogiin useammin kirjoitella. Mieli kyllä tekisi, mutta aika on kovin rajallista. Oikeastaan vaan illalla lasten mentyä nukkumaan olisi aikaa. Ja silloin tekee usein itsekin mieli mennä vaan nukkumaan. Tai sitten Jii nukuttaa mut ;) Hänellä usein kestää nukahtaminen aika pitkään, ja toisinaan olen vieressä pötköttelemässä. Sitten Jii haluaa kainaloon. Ja sitten mun pitää esittää nukkuvaa. Noh, tietäähän sen miten siinä sitten usein käy. Mä nukahdan ennen Jiitä :D
Tällä viikolla oli toka "vanhemmat kylään" -altistus. Nyt olivat hieman pidempään kuin ensimmäisellä kerralla, tosin lähinnä pääsivät seisoskelemaan meidän olkkariin... Mutta sain jopa positiivista palautetta ja kannustusta edistyksestä. Sitten äiti kertoi, että aikovat kuulemma tulla kahden viikon välein tästä eteenpäin aina meillä käymään. Toisaalta voi ahdistus. Toisaalta ihan mahtavaa, että he viitsivät tulla käväisemään saamatta siitä itse mitään. Kyllä tää "ei vieraita" -vaihe tätä menoa joskus helpottaa, viimestään jouluun mennessä. Kun mua kerta kahden viikon välein kerran siedätetään :D Jälleen kerran, baby steps, baby steps.
Ai niin, Koo onnistui yllättämään mut. Hän toi kukkia ihan muuten vaan kauppareissulta tullessaan. Ennenvanhaan hän aina joskus tätä teki, muttei tosi pitkään aikaan. Onnistui kyllä ilahduttamaan :) Luulen, että Kookin on iloinen näistä pienistä ocd-edistysaskelista.
Töissä on ihan tosi siistiä. Ja stressaavaa, mutta silleen ihan hyvällä tavalla pääosin. Ja kiirettä. Aikas paljon ylitöitä tullut. Mutta onneksi Koo on pystynyt hoitamaan lasten hoitomatkat tosi isolta osin. Hyvä puolikin turhan tiiviissä työpäivissä on. Oon nimittäin huomannut, että jos mulla on kiire, niin ocd häiritsee hiukan vähemmän. Ei ole jollain tavalla aikaa ajatella turhia, niin sitä tulee tehtyä vain välttämättömät kuviot (on sitä siinäkin riittävästi...)
Kävin muuten Aan kanssa teatterissa katsomassa yhtä lasten näytöstä. Se oli hienosti tehty silleen, että vanhemmatkin viihtyisivät. Oi että miten hienosti Aa taas osasi käyttäytyä. Ja oli ihana seurata miten innoissaan hän oli. Ihan hyvä välillä viettää aikaa lasten kanssa erikseenkin. Jii oli sillä välin mummolassa Koon kanssa.
Huomenna on vappuaatto. Meillä ei ole sen ihmeempiä suunnitelmia, ilmapalloja ja serpentiinejä, simaa ja tippaleipiä. Niin ne ajat muuttuu. Joitain vuosia sitten opiskeluaikana sitä juhlittiin haalarit päällä pitkän kaavan mukaan. Pre-Manta bileet, sitten Mantan lakitus ja jatkobileet. Ja seuraavana aamuna jos huvitti, niin Ullikselle. Oli kyllä kivaa :) Mutta nyt tää rauhallinen vietto kyl kiehtoo huomattavasti enemmän. Ehkä ens vuonna vois kutsua tuttavaperheen meille. Olettaen et tää mun vieraita kylään -projekti onnistuu...
Vappupäivänä kyllä käydään nyt syömässä ravintolassa isolla porukalla, siinä pieni ocd-ahdistus vaara. Mut mennään silti.
Hauskaa vappua!
Tällä viikolla oli toka "vanhemmat kylään" -altistus. Nyt olivat hieman pidempään kuin ensimmäisellä kerralla, tosin lähinnä pääsivät seisoskelemaan meidän olkkariin... Mutta sain jopa positiivista palautetta ja kannustusta edistyksestä. Sitten äiti kertoi, että aikovat kuulemma tulla kahden viikon välein tästä eteenpäin aina meillä käymään. Toisaalta voi ahdistus. Toisaalta ihan mahtavaa, että he viitsivät tulla käväisemään saamatta siitä itse mitään. Kyllä tää "ei vieraita" -vaihe tätä menoa joskus helpottaa, viimestään jouluun mennessä. Kun mua kerta kahden viikon välein kerran siedätetään :D Jälleen kerran, baby steps, baby steps.
Ai niin, Koo onnistui yllättämään mut. Hän toi kukkia ihan muuten vaan kauppareissulta tullessaan. Ennenvanhaan hän aina joskus tätä teki, muttei tosi pitkään aikaan. Onnistui kyllä ilahduttamaan :) Luulen, että Kookin on iloinen näistä pienistä ocd-edistysaskelista.
Töissä on ihan tosi siistiä. Ja stressaavaa, mutta silleen ihan hyvällä tavalla pääosin. Ja kiirettä. Aikas paljon ylitöitä tullut. Mutta onneksi Koo on pystynyt hoitamaan lasten hoitomatkat tosi isolta osin. Hyvä puolikin turhan tiiviissä työpäivissä on. Oon nimittäin huomannut, että jos mulla on kiire, niin ocd häiritsee hiukan vähemmän. Ei ole jollain tavalla aikaa ajatella turhia, niin sitä tulee tehtyä vain välttämättömät kuviot (on sitä siinäkin riittävästi...)
Kävin muuten Aan kanssa teatterissa katsomassa yhtä lasten näytöstä. Se oli hienosti tehty silleen, että vanhemmatkin viihtyisivät. Oi että miten hienosti Aa taas osasi käyttäytyä. Ja oli ihana seurata miten innoissaan hän oli. Ihan hyvä välillä viettää aikaa lasten kanssa erikseenkin. Jii oli sillä välin mummolassa Koon kanssa.
Huomenna on vappuaatto. Meillä ei ole sen ihmeempiä suunnitelmia, ilmapalloja ja serpentiinejä, simaa ja tippaleipiä. Niin ne ajat muuttuu. Joitain vuosia sitten opiskeluaikana sitä juhlittiin haalarit päällä pitkän kaavan mukaan. Pre-Manta bileet, sitten Mantan lakitus ja jatkobileet. Ja seuraavana aamuna jos huvitti, niin Ullikselle. Oli kyllä kivaa :) Mutta nyt tää rauhallinen vietto kyl kiehtoo huomattavasti enemmän. Ehkä ens vuonna vois kutsua tuttavaperheen meille. Olettaen et tää mun vieraita kylään -projekti onnistuu...
Vappupäivänä kyllä käydään nyt syömässä ravintolassa isolla porukalla, siinä pieni ocd-ahdistus vaara. Mut mennään silti.
Hauskaa vappua!
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Päivitystä
Se olis sitten uusi viikko taas. Alan pikku hiljaa päästä jyvälle uusista työkuvioita. Helpottaa huomattavasti, vaikka joka päivä roppakaupalla uutta asiaa vielä tuleekin. Mut oon tykännyt, kyllä kannatti!
OCD vaan sitkeästi roikkuu mukana. Just kun oli parempi vaihe meneillään, niin enkös vaan viikon sisällä sitten onnistunut kahdesti näkemään ocd-ahdistavan ihmisen. Eiku taas vaatteet roskiin ja suihkuun itseäni liottamaan. Niin niin rasittavaa. Mutta ehkä eniten just rasittavaa. Ahdistuksen määrä ei sinänsä yllättäen ollut kovinkaan kova. Mutta siitä huolimatta pakko oli taas puhdistautua. Jännää, että ahdistuksen määrä ei välttämättä ole ainoa tekijä määrittämään sitä, kuinka paljon ja miten puhdistautua. Vaan ennemminkin se aiheuttaja. Toiset "lähteet" aiheuttavat huomattavasti isompia pakkotoimen tarpeita ku toiset.
Muuten perusarkea, tykkään :) Mutta nyt alkaa silmät lurpsua, tuli eilen katseltua vaaliohjelmaa hiukan liian myöhään... Ja aamulla Aa heräs ennen kuutta, Jii nukkui hiukan pidempään. Eli iso haukotus, kauniita unia! :)
OCD vaan sitkeästi roikkuu mukana. Just kun oli parempi vaihe meneillään, niin enkös vaan viikon sisällä sitten onnistunut kahdesti näkemään ocd-ahdistavan ihmisen. Eiku taas vaatteet roskiin ja suihkuun itseäni liottamaan. Niin niin rasittavaa. Mutta ehkä eniten just rasittavaa. Ahdistuksen määrä ei sinänsä yllättäen ollut kovinkaan kova. Mutta siitä huolimatta pakko oli taas puhdistautua. Jännää, että ahdistuksen määrä ei välttämättä ole ainoa tekijä määrittämään sitä, kuinka paljon ja miten puhdistautua. Vaan ennemminkin se aiheuttaja. Toiset "lähteet" aiheuttavat huomattavasti isompia pakkotoimen tarpeita ku toiset.
Muuten perusarkea, tykkään :) Mutta nyt alkaa silmät lurpsua, tuli eilen katseltua vaaliohjelmaa hiukan liian myöhään... Ja aamulla Aa heräs ennen kuutta, Jii nukkui hiukan pidempään. Eli iso haukotus, kauniita unia! :)
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Kevättä ilmassa
Pientä uutta on taas tapahtunut ocd-rintamalla viime kirjoituksen jälkeen.
Kuten oonkin kertonut, ocd-syistä meillä ei oo käynyt vieraita reiluun pariin vuoteen :( Todella kiusallista ja tylsää.
No, ollaan puhuttu vanhempieni kanssa, että he tulisivat aluksi ihan vain pikaisesti käväisemään, ja aloitettaisiin siitä. Oon tätä käyntiä saanut lykättyä enemmän tai vähemmän hyvillä syillä jo monta kuukautta. Mutta nyt en enää voinut...
Niinpä siivosin aika paljon. Meillä oli esim. eteisessä tavaroita, mihin "ei saanut koskea". Vein näitä roskiin ja pieneltä osin säilytin ne mitä järkevää oli. Auttoi muuten paljon (eteiseen ja olkkariin tuli tavallaan lisää käyttötilaa)... Ja sitten vanhempani tulivat, enkä pahemmin ahdistunut. Tietenkään en ollut vanhemmistani sinänsä ahdistunut. Mutta ahdisti, että jos koskevat jonnekin mihin en haluaisi ym. Olivat ehkä kymmenisen minuuttia. Lupasivat tulla uudestaan parin viikon päästä, ja silloin ovat ilmeisesti pidempään. Ja sitä seuraavalla kerralla aikovat kuulemma tulla yläkertaankin... Missä on siis meidän makkarit ja pesutilat, eli alueet mitkä erityisesti haluan pitää "puhtaina".
Mutta siis. Hyvähän idea tämä on, vaikkakin tavallaan aika raskasta. Mutta ehkä tulee taas aika, jolloin meillä voi alkaa käydä vieraita- ainakin valikoituja ;D Mutta vakavasti puhuen, lapset alkaa pikku hiljaa olla sen ikäisiä, että kohta heidän pitää voida alkaa kutsua omia kavereitakin kylään... Joten tämä altistus on pakko vaan tehdä. Ja onneksi vanhempani haluavat auttaa <3
Töissä alkoi viime viikolla ne uudet kuviot. Toisaalta oon ihan innoissani! Toisaalta uutta asiaa on ihan hirveästi, ja hiukan pelottaa, että mitä jossen opikaan kaikkea tarpeellista ja en pärjääkään. Jossen olekaan tarpeeksi hyvä. Vastuu painaa harteita...
Heh, melkoista kaksoiselämää mä vietänkin :D Vastuullinen työntekijä ja ocd-höperö, kaikki yhdessä paketissa :D
No joo, mitäs muuta sitten vielä. Pääsiäisenä käytiin Koon ja mun vanhemmilla. Lapset sai pääsiäismunia, sekä syödä että koristella :) Mukavaa oli. Pystyin olemaan melko rentona jopa Koon vanhempienkin luona, vaikka Koon vanhemmilla ja erityisesti hänen äidillään oli osan aikaa vierailusta "kontaminoitunut" paita yllään. (Toim.huom. ihan tavallinen puhdas T-paita, joka vaan sattui kerran olemaan mukana kun ehkä näin ahdistavan henkilön). Mutta erityisesti tämä yksi paita ennen ahdisti paljon silti. Nyt vaan yritin olla ajattelematta asiaa ja ajatella, että se on varmaankin ollut jo monta kertaa pesussa sen jälkeen.
Ja edelleen, ettei kuulostaisi liian hyvältä, olin tietty suunnitellut meidän vaatteet sopivasti reissua varten, varmuuden vuoksi...
Sellaista OCD-landiaan tällä kertaa.
Kuten oonkin kertonut, ocd-syistä meillä ei oo käynyt vieraita reiluun pariin vuoteen :( Todella kiusallista ja tylsää.
No, ollaan puhuttu vanhempieni kanssa, että he tulisivat aluksi ihan vain pikaisesti käväisemään, ja aloitettaisiin siitä. Oon tätä käyntiä saanut lykättyä enemmän tai vähemmän hyvillä syillä jo monta kuukautta. Mutta nyt en enää voinut...
Niinpä siivosin aika paljon. Meillä oli esim. eteisessä tavaroita, mihin "ei saanut koskea". Vein näitä roskiin ja pieneltä osin säilytin ne mitä järkevää oli. Auttoi muuten paljon (eteiseen ja olkkariin tuli tavallaan lisää käyttötilaa)... Ja sitten vanhempani tulivat, enkä pahemmin ahdistunut. Tietenkään en ollut vanhemmistani sinänsä ahdistunut. Mutta ahdisti, että jos koskevat jonnekin mihin en haluaisi ym. Olivat ehkä kymmenisen minuuttia. Lupasivat tulla uudestaan parin viikon päästä, ja silloin ovat ilmeisesti pidempään. Ja sitä seuraavalla kerralla aikovat kuulemma tulla yläkertaankin... Missä on siis meidän makkarit ja pesutilat, eli alueet mitkä erityisesti haluan pitää "puhtaina".
Mutta siis. Hyvähän idea tämä on, vaikkakin tavallaan aika raskasta. Mutta ehkä tulee taas aika, jolloin meillä voi alkaa käydä vieraita- ainakin valikoituja ;D Mutta vakavasti puhuen, lapset alkaa pikku hiljaa olla sen ikäisiä, että kohta heidän pitää voida alkaa kutsua omia kavereitakin kylään... Joten tämä altistus on pakko vaan tehdä. Ja onneksi vanhempani haluavat auttaa <3
Töissä alkoi viime viikolla ne uudet kuviot. Toisaalta oon ihan innoissani! Toisaalta uutta asiaa on ihan hirveästi, ja hiukan pelottaa, että mitä jossen opikaan kaikkea tarpeellista ja en pärjääkään. Jossen olekaan tarpeeksi hyvä. Vastuu painaa harteita...
Heh, melkoista kaksoiselämää mä vietänkin :D Vastuullinen työntekijä ja ocd-höperö, kaikki yhdessä paketissa :D
No joo, mitäs muuta sitten vielä. Pääsiäisenä käytiin Koon ja mun vanhemmilla. Lapset sai pääsiäismunia, sekä syödä että koristella :) Mukavaa oli. Pystyin olemaan melko rentona jopa Koon vanhempienkin luona, vaikka Koon vanhemmilla ja erityisesti hänen äidillään oli osan aikaa vierailusta "kontaminoitunut" paita yllään. (Toim.huom. ihan tavallinen puhdas T-paita, joka vaan sattui kerran olemaan mukana kun ehkä näin ahdistavan henkilön). Mutta erityisesti tämä yksi paita ennen ahdisti paljon silti. Nyt vaan yritin olla ajattelematta asiaa ja ajatella, että se on varmaankin ollut jo monta kertaa pesussa sen jälkeen.
Ja edelleen, ettei kuulostaisi liian hyvältä, olin tietty suunnitellut meidän vaatteet sopivasti reissua varten, varmuuden vuoksi...
Sellaista OCD-landiaan tällä kertaa.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Ja miten se sitten meni
Viime postauksessa kirjoitin altistussuunnitelmastani. Näin se sitten sujui:
Ennen kuin lähdettiin sinne paikkaan, mua jännitti paljon. Mutta kiinnitin huomiota siihen, että lähinnä siis vain jännitti. Ei erityisemmin ahdistanut. Jännittäminen ei haittaa, sen kanssa kyllä pärjää.
Kuitenkin varaudun ocd-suunnitelmalla.
Aalle söötit vaatteet, mutta sellaiset, joilla ei ollut erityistä tunnearvoa tms. Itselleni samoin, "halpis"vaatteet. Mukaan autoon Aalle vaihtopäällysvaatteet ja mullekin jotain pientä. Märkää paperia käsien pyyhkimistä varten. Kertakäyttöhanskoja. Muovipussi, johon "kontaminoituneet" vaatteet olisi saanut. Kotiin suihkuun valmiiksi lähes täysi samppoopullo. Koon kanssa sovittu, että hän hoitaa Jiin hakemisen hoidosta, koska en samalla reissulla olisi oikein voinut. Että näillä spekseillä lähdettiin.
Auton jätin kauemmalle parkkipaikalle, josta sitten käveltiin. Kaiken ylimääräisen, kännykkä mukaanlukien, jätin autoon. Jännitti. Aan kanssa höpistiin niitä näitä, oli sinänsä mukavaa. Paikan lähestyessä jännitin kyllä, mutta ahdistusta ei erityisemmin kuulunut. Hiukan yllättyneenä olin siitä.
Ja sitten sisälle sinne. Edellisen kerran olin siellä, no, vuosia ja vuosia sitten. Kaikki oli toisaalta niinkuin silloinkin. Toisaalta paljon oli muuttunut. Niin paikassa kuin itsessänikin. Jännitti. En koskenut kahvoihin, kaiteisiin, niin, oikeastaan en mihinkään (toisaalta vältän koskemasta noita kaikkialla julkisissa tiloissa). Paitsi tietysti ajoittain Aata pidin kädestä.
Aa meni muiden lasten kanssa reippaasti ja hyvillä mielin tutustumaan ja touhuamaan. Itse olin suunnitellut luikkivani sielä pois odotusajaksi. Mutta siinä oli mukavia vanhempia, joiden kanssa päädyin juttelemaan. Ja odottaminen meni niin aika nopeaan. Sisällä.
Lasten tultua takaisin vanhempien luo, sen sijaan että olisimme äkkiä lähteneet pois, jäin vielä hetkeksi vapaaehtoisesti juttelemaan sinne. Ja Aa oli viihtynyt, kuten arvasinkin :) Käveltyämme ulos, olin helpottunut. Autolla en vaihtanut vaatteita. En pyyhkinyt käsiämme. No ok, laitoin kyllä kertakäyttöhanskat käteeni (mutta hanskat kädessä useimmiten ajan muutenkin).
Kotona riisuin kyllä vaatteemme pussiin ja kengät jätin sivummalle. Ja menimme suihkuun. Mutta suihku ei ollut erityisen pitkä. Ja mitä en vielä oikein ymmärrä, olen saanut käytettyä siellä ollutta takkiani sen jälkeen!
Hämmentävä käynti. Mua ei oikeastaan ahdistanut juurikaan. Nuo ocd-touhuttiin tein enemmän "varmuuden vuoksi" kuin akuuttia ahdistusta helpottamaan. Toisaalta kuitenkin tein ne. Että eihän se nyt niinku Strömsössä mennyt. Mutta meni kuitenkin jotenkin!
Muutama vuosi sitten luulen, että en olisi saanut mentyä sinne, en ainakaan Aan kanssa. En kyllä varmaankaan nytkään, jos ahdistus olisi ollut samaa luokkaa kuin silloin.
Nyt kun vielä osaisin selvittää kunnolla, että miksi ahdistus tätä alkuperäistä "lähdettä" kohtaan on näin helpottanut. Jospa saisin sen oikeasti ymmärrettyä, niin ehkä voisin päästä tästä typerästä sairaudesta eroon. Ei tulisi ikävä.
Ennen kuin lähdettiin sinne paikkaan, mua jännitti paljon. Mutta kiinnitin huomiota siihen, että lähinnä siis vain jännitti. Ei erityisemmin ahdistanut. Jännittäminen ei haittaa, sen kanssa kyllä pärjää.
Kuitenkin varaudun ocd-suunnitelmalla.
Aalle söötit vaatteet, mutta sellaiset, joilla ei ollut erityistä tunnearvoa tms. Itselleni samoin, "halpis"vaatteet. Mukaan autoon Aalle vaihtopäällysvaatteet ja mullekin jotain pientä. Märkää paperia käsien pyyhkimistä varten. Kertakäyttöhanskoja. Muovipussi, johon "kontaminoituneet" vaatteet olisi saanut. Kotiin suihkuun valmiiksi lähes täysi samppoopullo. Koon kanssa sovittu, että hän hoitaa Jiin hakemisen hoidosta, koska en samalla reissulla olisi oikein voinut. Että näillä spekseillä lähdettiin.
Auton jätin kauemmalle parkkipaikalle, josta sitten käveltiin. Kaiken ylimääräisen, kännykkä mukaanlukien, jätin autoon. Jännitti. Aan kanssa höpistiin niitä näitä, oli sinänsä mukavaa. Paikan lähestyessä jännitin kyllä, mutta ahdistusta ei erityisemmin kuulunut. Hiukan yllättyneenä olin siitä.
Ja sitten sisälle sinne. Edellisen kerran olin siellä, no, vuosia ja vuosia sitten. Kaikki oli toisaalta niinkuin silloinkin. Toisaalta paljon oli muuttunut. Niin paikassa kuin itsessänikin. Jännitti. En koskenut kahvoihin, kaiteisiin, niin, oikeastaan en mihinkään (toisaalta vältän koskemasta noita kaikkialla julkisissa tiloissa). Paitsi tietysti ajoittain Aata pidin kädestä.
Aa meni muiden lasten kanssa reippaasti ja hyvillä mielin tutustumaan ja touhuamaan. Itse olin suunnitellut luikkivani sielä pois odotusajaksi. Mutta siinä oli mukavia vanhempia, joiden kanssa päädyin juttelemaan. Ja odottaminen meni niin aika nopeaan. Sisällä.
Lasten tultua takaisin vanhempien luo, sen sijaan että olisimme äkkiä lähteneet pois, jäin vielä hetkeksi vapaaehtoisesti juttelemaan sinne. Ja Aa oli viihtynyt, kuten arvasinkin :) Käveltyämme ulos, olin helpottunut. Autolla en vaihtanut vaatteita. En pyyhkinyt käsiämme. No ok, laitoin kyllä kertakäyttöhanskat käteeni (mutta hanskat kädessä useimmiten ajan muutenkin).
Kotona riisuin kyllä vaatteemme pussiin ja kengät jätin sivummalle. Ja menimme suihkuun. Mutta suihku ei ollut erityisen pitkä. Ja mitä en vielä oikein ymmärrä, olen saanut käytettyä siellä ollutta takkiani sen jälkeen!
Hämmentävä käynti. Mua ei oikeastaan ahdistanut juurikaan. Nuo ocd-touhuttiin tein enemmän "varmuuden vuoksi" kuin akuuttia ahdistusta helpottamaan. Toisaalta kuitenkin tein ne. Että eihän se nyt niinku Strömsössä mennyt. Mutta meni kuitenkin jotenkin!
Muutama vuosi sitten luulen, että en olisi saanut mentyä sinne, en ainakaan Aan kanssa. En kyllä varmaankaan nytkään, jos ahdistus olisi ollut samaa luokkaa kuin silloin.
Nyt kun vielä osaisin selvittää kunnolla, että miksi ahdistus tätä alkuperäistä "lähdettä" kohtaan on näin helpottanut. Jospa saisin sen oikeasti ymmärrettyä, niin ehkä voisin päästä tästä typerästä sairaudesta eroon. Ei tulisi ikävä.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Altistussuunnitelma
Altistusta suunnitteilla. Ja vielä ihan oma-aloitteisesti (terapiassa on tauko). Aika hurjaa.
Eli siis. Loppuviikosta Aa on kutsuttu erääseen tapahtumaan. Sellaiseen, joissa uskoisin hänen viihtyvän oikein hyvin. Ja josta voisi kehkeytyä pidempikin, noh, vähän niinkuin harrastus.
Ongelma: Tuo paikka. Se AH-DIS-TAA. Siis oikeasti paikka on turvallinen ja hyvä, tiedän sen. Mutta mun ocd:ni, oi voi :( Oon lähes koko aikuisikäni vältellyt ko. paikkaa, kiertänyt aina kaukaa, jos mahdollista. Jopa synnyttämään mennessä kivuista huolimatta emme menneet ko. paikan takia nopeinta reittiä. Oon nähnyt painajaistakin siitä, että olen ollut siellä :( Ja tarkennuksena, tämä paikka siis ei oikeasti ole millään tavalla ahdistava eikä vaarallinen, päin vastoin.
Mun "alkuperäinen ocd-lähde" liittyy paljolti tähän paikkaan. Ja niinku oon monta kertaa tainnut sanoa, tämän mun alkuperäisen lähteen aiheuttama ahdistus on helpottanut paljon parin viime vuoden aikana, en oikein tiedä miksi. Sen takia olen siis kyennyt altistamaan hiukan itseäni. (Juurikin tässä järjestyksessä). Muutama vuosi sitten olisi ollut lähestulkoon mahdotonta, että olisin mennyt tuonne. Mutta siis koska asia ei ole tuntunut enää lainkaan niin ahdistavalta, olen pikku hiljaa siedättänyt itseäni niin, että olen autolla ajanut melko läheltä ja sitten vielä lähempää. Joulun aikoihin kävin lähellä asuvan työkaverini luona, ja kävelin ihan tämän paikan ohi. Tokihan sen jälkeen suihkussa kävin jne, mutta kuitenkin. Ei pahempaa ahdistusta.
Ja nyt, sen takia että uskon sen hyödyttävän Aata, aion mennä sinne sisään. Ja vielä siis yhdessä Aan kanssa, mikä tekee siitä vielä paljon vaativampaa. Mutta mitäpä sitä äiti ei lapsensa vuoksi tekisi...
Ettei kuulosta liian lupaavalta, niin olen kyllä pohtinut ocd-suunnitelmaa. Millä vaatteilla mentäisiin. Sellaiset, jotka olisivat siistit, mutta tarvittaessa niitä voisi olla käyttämättä enää. Suoraan suihkuun kotiin tullessa. Jopa auton penkkien suojaamista olen miettinyt, mitä jos ahdistaakin ihan liikaa ja pelkään kontaminoivamme auton. Aivan älytöntä. Ja siis kaikki tämä ei-minkään-järkevän-syyn-vuoksi. Muut vanhemmat lapsineen eivät tällaista taatusti ajattele.
Eli onko tämä nyt sitten kuitenkaan toisaalta kunnon altistusta, kun mulla on tuo peseytymissuunnitelma jne. Pitäisi yrittää sekä altistaa että olla tekemättä sen jälkeen noita pakkotoimintoja. Mutta pelkään, että ilman jälkisuunnitelmaa en saa mentyä ollenkaan. Toisaalta jos Aa tykkää ja uudestaan joskus mentäisiin, niin ehkä voisin silloin vielä enemmän tsempata... Baby steps taas. Tosin tuonne meneminen kaiken kaikkiaan tuntuu kyllä aika harppaukselta ;)
Toivottavasti en jänistä ja tee autolla uukkaria tai käänny ovelta. Mutta enhän mä voi niin tehdä. Reipas asenne päälle Aan takia. Tuskinpa kukaan siellä tietää mitä mä käyn läpi päässäni silloin. Mutta hyvin se menee. Ainakin ohi ;) Yritän raportoida sen jälkeen sitten miten meni...
Eli siis. Loppuviikosta Aa on kutsuttu erääseen tapahtumaan. Sellaiseen, joissa uskoisin hänen viihtyvän oikein hyvin. Ja josta voisi kehkeytyä pidempikin, noh, vähän niinkuin harrastus.
Ongelma: Tuo paikka. Se AH-DIS-TAA. Siis oikeasti paikka on turvallinen ja hyvä, tiedän sen. Mutta mun ocd:ni, oi voi :( Oon lähes koko aikuisikäni vältellyt ko. paikkaa, kiertänyt aina kaukaa, jos mahdollista. Jopa synnyttämään mennessä kivuista huolimatta emme menneet ko. paikan takia nopeinta reittiä. Oon nähnyt painajaistakin siitä, että olen ollut siellä :( Ja tarkennuksena, tämä paikka siis ei oikeasti ole millään tavalla ahdistava eikä vaarallinen, päin vastoin.
Mun "alkuperäinen ocd-lähde" liittyy paljolti tähän paikkaan. Ja niinku oon monta kertaa tainnut sanoa, tämän mun alkuperäisen lähteen aiheuttama ahdistus on helpottanut paljon parin viime vuoden aikana, en oikein tiedä miksi. Sen takia olen siis kyennyt altistamaan hiukan itseäni. (Juurikin tässä järjestyksessä). Muutama vuosi sitten olisi ollut lähestulkoon mahdotonta, että olisin mennyt tuonne. Mutta siis koska asia ei ole tuntunut enää lainkaan niin ahdistavalta, olen pikku hiljaa siedättänyt itseäni niin, että olen autolla ajanut melko läheltä ja sitten vielä lähempää. Joulun aikoihin kävin lähellä asuvan työkaverini luona, ja kävelin ihan tämän paikan ohi. Tokihan sen jälkeen suihkussa kävin jne, mutta kuitenkin. Ei pahempaa ahdistusta.
Ja nyt, sen takia että uskon sen hyödyttävän Aata, aion mennä sinne sisään. Ja vielä siis yhdessä Aan kanssa, mikä tekee siitä vielä paljon vaativampaa. Mutta mitäpä sitä äiti ei lapsensa vuoksi tekisi...
Ettei kuulosta liian lupaavalta, niin olen kyllä pohtinut ocd-suunnitelmaa. Millä vaatteilla mentäisiin. Sellaiset, jotka olisivat siistit, mutta tarvittaessa niitä voisi olla käyttämättä enää. Suoraan suihkuun kotiin tullessa. Jopa auton penkkien suojaamista olen miettinyt, mitä jos ahdistaakin ihan liikaa ja pelkään kontaminoivamme auton. Aivan älytöntä. Ja siis kaikki tämä ei-minkään-järkevän-syyn-vuoksi. Muut vanhemmat lapsineen eivät tällaista taatusti ajattele.
Eli onko tämä nyt sitten kuitenkaan toisaalta kunnon altistusta, kun mulla on tuo peseytymissuunnitelma jne. Pitäisi yrittää sekä altistaa että olla tekemättä sen jälkeen noita pakkotoimintoja. Mutta pelkään, että ilman jälkisuunnitelmaa en saa mentyä ollenkaan. Toisaalta jos Aa tykkää ja uudestaan joskus mentäisiin, niin ehkä voisin silloin vielä enemmän tsempata... Baby steps taas. Tosin tuonne meneminen kaiken kaikkiaan tuntuu kyllä aika harppaukselta ;)
Toivottavasti en jänistä ja tee autolla uukkaria tai käänny ovelta. Mutta enhän mä voi niin tehdä. Reipas asenne päälle Aan takia. Tuskinpa kukaan siellä tietää mitä mä käyn läpi päässäni silloin. Mutta hyvin se menee. Ainakin ohi ;) Yritän raportoida sen jälkeen sitten miten meni...
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Uusia työkuvioita
Moikka vaan taas :) Mä aina ihmettelen sitä, mutta vitsit ku aika menee nopeasti! Nyt on jo maaliskuu kohta puolessa välissä. Oon tykännyt kun on jo pitkään ollut lämpöisiä ilmoja, sopii mulle :)
Mitäs muuta. Risteilyn jälkeen ollaan käyty mm. Koon vanhemmilla. Nähty kaveriperhettä. 3/4 meistä on ollut mahataudissa, Koo toistaiseksi vielä säästynyt. Ei silti ollut mistään pahimmasta päästä, mut eihän oksentaminen nyt hauskaa ole... Ja eräs sukulaiseni oli leikkauksessa, ei mitään vakavaa, mutta mielessä toki.
Työkuulumisia sitten. Vaihdan hiukan hommia, etenen vähän niinku uralla! Tuntuu hyvältä, että välillä saa tavallaan konkreettista palautetta tehdystä työstä :) Toisaalta jännittää (paljon), että onko musta tähän uuteen hommaan. Mutta täytyy vaan yrittää valmistautua hyvin, kysyä kun ei osaa, ja tehdä parhaansa. Ja katsoa mihin se riittää... Heh, kilpaurheilijakommentti :D
OCD kuulumiset vielä vikaksi. Paitsi että eipä oikeastaan ole uutta sillä rintamalla. Samaa vanhaa vaan. Todennäköisesti mun uudessa työkuviossa se voi aiheuttaa aiempaa enemmän ongelmia. Enkä voi tarvittaessa kiertää asioita myöskään ocd:n takia kuten tähän asti (ei se nytkään helppoa ole ollut). Mutta en voi jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä, koska ocd. En vaan voi. Härkää sarvista ja niin päin pois ;D
Mitäs muuta. Risteilyn jälkeen ollaan käyty mm. Koon vanhemmilla. Nähty kaveriperhettä. 3/4 meistä on ollut mahataudissa, Koo toistaiseksi vielä säästynyt. Ei silti ollut mistään pahimmasta päästä, mut eihän oksentaminen nyt hauskaa ole... Ja eräs sukulaiseni oli leikkauksessa, ei mitään vakavaa, mutta mielessä toki.
Työkuulumisia sitten. Vaihdan hiukan hommia, etenen vähän niinku uralla! Tuntuu hyvältä, että välillä saa tavallaan konkreettista palautetta tehdystä työstä :) Toisaalta jännittää (paljon), että onko musta tähän uuteen hommaan. Mutta täytyy vaan yrittää valmistautua hyvin, kysyä kun ei osaa, ja tehdä parhaansa. Ja katsoa mihin se riittää... Heh, kilpaurheilijakommentti :D
OCD kuulumiset vielä vikaksi. Paitsi että eipä oikeastaan ole uutta sillä rintamalla. Samaa vanhaa vaan. Todennäköisesti mun uudessa työkuviossa se voi aiheuttaa aiempaa enemmän ongelmia. Enkä voi tarvittaessa kiertää asioita myöskään ocd:n takia kuten tähän asti (ei se nytkään helppoa ole ollut). Mutta en voi jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä, koska ocd. En vaan voi. Härkää sarvista ja niin päin pois ;D
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Risteilyllä
Oon ollu ocd-reipas ;) Edellisen postauksen jälkeen käytiin Ruotsin-risteilyllä Koon ja lasten kanssa!
Koo varasi matkan jo hyvissä ajoin, ja mä ajattelin, että voin sitten perua sen lähempänä, jos ahdistaa liikaa... Katsoin jo peruutusehdotkin, mutta päätin sitten lopulta etten kuitenkaan peru. Jotta olisin lukinnut päätökseni, kerroin matkasta lapsille (koska en olisi
voinut tuottaa heille pettymystä tällaisen "turhan" syyn takia).
Ja niin me sitten mentiin :) Lapset oli ekaa kertaa risteilyllä. Voi että niiden riemua, olivat niin tohkeissaan <3 Jo sen takia reissu olisi kannattanut. Mäkin sain jopa ajoittain rentouduttua. Tokihan mä siellä taas bongasin muutaman potentiaalisesti ocd-ahdistavan henkilön, mutten kuitenkaan mitään selkeää... Ja koko ajanhan hytissä oloa lukuun ottamatta olin hieman stressaantunut ja valppaana, jos vaikka joku "kontaminaation lähde" kävelisi vastaan tms. Tuollainen ihmismassoissa oleileminen niiiin ei ole mun juttu. Tai ei mua haittaa isotkaan ihmismäärät, jos tiedän että kaikki ihmiset ovat "ok". Mutta juuri tuo, että en voi valita ketä siellä on...
Niin, eli ei kaikki nyt ihan helppoa siis ollut. Me ei esimerkiksi lähdetty laivasta Tukholmassa, siihen en jaksanut enää venyä :( Mutta oltiin sovittu Koon kanssa, että tämä on ok, jos siltä tuntuu. Ei varmaankaan ollut muuten huono valinta, paitsi että siinä annoin kyllä ocd:lle periksi :( Touhuttiin sitten lasten leikkihuoneessa ym.
Mutta hei. Oltiin kummiskin seisovassa pöydässä. Kahdesti. Ja mä hain ruokaa suht normaalisti, vaikken tiennyt kuka mihinkin oli koskenut. Ja annoin lasten olla melko vapaasti (tietty turvallisuudesta huolehtien), vaikka ocd:n takia olisin halunnut kieltää paljon enemmän. No, hissien nappien painamisen hoiti kylläkin Koo ;) Ja hyttiin tullessa pestiin koko porukka aina kädet. Tosin se varmaan olis ollut fiksua ilman ocd:takin.
Olin kotiin päästyä ihan poikki, otti vähän koville vissiin. Ja kotiin tultua päiväsuihkuun patistin kaikki :(
Mutta kaiken kaikkiaan ihan tyytyväinen olin, että risteilemässä käytiin :) Seuraava askel olis sitten lomamatka perheen kanssa jonnekin vähän kauemmas, mutta ei ihan vielä. Mieli periaatteessa tekisi, mutta tällä hetkellä tuntuu turhan isolta ponnistukselta. Baby steps, baby steps...
Mä oon muuten alkanut elätellä toiveita, että alkaako tää mun ocd olla hiukan helpottamassa. Vai onko tää kuitenkin vaan sitä normivaihtelua. Mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että tiukka lankakerä mun päässä alkaa olla löystymässä ja narunpäitä vapaana. Vähän hölmö vertaus, mutta juuri siltä musta tuntuu. Voi kun tämä olisi pysyvää.
Koo varasi matkan jo hyvissä ajoin, ja mä ajattelin, että voin sitten perua sen lähempänä, jos ahdistaa liikaa... Katsoin jo peruutusehdotkin, mutta päätin sitten lopulta etten kuitenkaan peru. Jotta olisin lukinnut päätökseni, kerroin matkasta lapsille (koska en olisi
voinut tuottaa heille pettymystä tällaisen "turhan" syyn takia).
Ja niin me sitten mentiin :) Lapset oli ekaa kertaa risteilyllä. Voi että niiden riemua, olivat niin tohkeissaan <3 Jo sen takia reissu olisi kannattanut. Mäkin sain jopa ajoittain rentouduttua. Tokihan mä siellä taas bongasin muutaman potentiaalisesti ocd-ahdistavan henkilön, mutten kuitenkaan mitään selkeää... Ja koko ajanhan hytissä oloa lukuun ottamatta olin hieman stressaantunut ja valppaana, jos vaikka joku "kontaminaation lähde" kävelisi vastaan tms. Tuollainen ihmismassoissa oleileminen niiiin ei ole mun juttu. Tai ei mua haittaa isotkaan ihmismäärät, jos tiedän että kaikki ihmiset ovat "ok". Mutta juuri tuo, että en voi valita ketä siellä on...
Niin, eli ei kaikki nyt ihan helppoa siis ollut. Me ei esimerkiksi lähdetty laivasta Tukholmassa, siihen en jaksanut enää venyä :( Mutta oltiin sovittu Koon kanssa, että tämä on ok, jos siltä tuntuu. Ei varmaankaan ollut muuten huono valinta, paitsi että siinä annoin kyllä ocd:lle periksi :( Touhuttiin sitten lasten leikkihuoneessa ym.
Mutta hei. Oltiin kummiskin seisovassa pöydässä. Kahdesti. Ja mä hain ruokaa suht normaalisti, vaikken tiennyt kuka mihinkin oli koskenut. Ja annoin lasten olla melko vapaasti (tietty turvallisuudesta huolehtien), vaikka ocd:n takia olisin halunnut kieltää paljon enemmän. No, hissien nappien painamisen hoiti kylläkin Koo ;) Ja hyttiin tullessa pestiin koko porukka aina kädet. Tosin se varmaan olis ollut fiksua ilman ocd:takin.
Olin kotiin päästyä ihan poikki, otti vähän koville vissiin. Ja kotiin tultua päiväsuihkuun patistin kaikki :(
Mutta kaiken kaikkiaan ihan tyytyväinen olin, että risteilemässä käytiin :) Seuraava askel olis sitten lomamatka perheen kanssa jonnekin vähän kauemmas, mutta ei ihan vielä. Mieli periaatteessa tekisi, mutta tällä hetkellä tuntuu turhan isolta ponnistukselta. Baby steps, baby steps...
Mä oon muuten alkanut elätellä toiveita, että alkaako tää mun ocd olla hiukan helpottamassa. Vai onko tää kuitenkin vaan sitä normivaihtelua. Mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että tiukka lankakerä mun päässä alkaa olla löystymässä ja narunpäitä vapaana. Vähän hölmö vertaus, mutta juuri siltä musta tuntuu. Voi kun tämä olisi pysyvää.
lauantai 21. helmikuuta 2015
Matkalla juhlimaan
Huh, ehdinpäs kovalla juoksuspurtilla bussiin :) Pikainen päivitys siis täältä. Menossa parhaan ystäväni luo bileisiin, siis bussilla. Sekä bussillamatkustaminen että kaverini koti ovat ocd-syistä vaikeita... Mutta tässä nyt olen. Menossa ekaa kertaa kaverini luo muutamaan vuoteen. Ja julkisen liikenteen bussissa melkein yhtä pitkään aikaan. Ja aion pitää hauskaa :D Toivottavasti onnistun :)
lauantai 7. helmikuuta 2015
Alkoholi vol. 2
Kirjoittelin tästä aiheesta jo hiukan aiemminkin: Alkoholi.
Sama vanha kaava, jota olen seurannut vuosia ja vuosia.
Pieniä variaatioita on ollut. Mutta pääpiirteissään:
Juhlat tai ulkomaan matka. Alkoholin juominen. Putken alkaminen. Katoaminen läheisiltä, päiväksi tai pariksi useimmiten (ennen harrastettiin etsimistä tässä vaiheessa). Sitten yhteydenottoja. Usein lievästi aggressiivisia ja syytteleviä. Myöhemmin väsyneitä ja pelokkaita. Kotiutuminen, useimmiten haettuna jostain. Sitten joko lisää viinaa pyytämistä, lisää aggressiivista puhetta. Toisinaan itsarista vihjailua (aivan kamalaa kuunnella).Tai jos tarpeeksi heikossa hapessa, putken lopettaminen. Krapula. Anteeksipyytämistä. Anteeksiantamista. Ja sitten maton alle lakaisua. Kuukausia ilman alkoholia, hyvää aikaa. Vaikka tiedossa on, että ennemmin tai myöhemmin homma alkaa taas valitettavasti alusta.
Tiedän, että kyseessä on sairaus. Tiedän, ettei alkoholistikaan nauti tilastaan.
Mutta miltä musta sitten tuntuu? Kyllästyttää. Huolettaa. Ärsyttää. Suututtaa. Lannistuttaa. Tilanteesta riippuen. Omien tunteiden osittaista sivuunlaittamista. Olen oppinut yleensä esittämään rauhallista, vaikka toisen käytös suututtaisikin. Että jos jotain reissulla tapahtuu, niin ei mun tarvitse syyttää siitä itseäni. Anteeksipyyntövaiheessa haluaisin kuitenkin antaa palautetta. Mutta ei kuulemma saisi. Ettei ala uudestaan juoda. Ja sitten taas hiljaiseloa, korkeintaan pientä kuittailua.
Ennen mua nolottikin, siitä olen nyt onneksi aikuisiällä päässyt eroon. Se oli aiemmin ehkä pahinta. Häpeäminen ja peitteleminen.
Miten ihminen voi muuttua niin toisenlaiseksi alkoholia juotuaan, on käsittämätöntä.
Sama vanha kaava, jota olen seurannut vuosia ja vuosia.
Pieniä variaatioita on ollut. Mutta pääpiirteissään:
Juhlat tai ulkomaan matka. Alkoholin juominen. Putken alkaminen. Katoaminen läheisiltä, päiväksi tai pariksi useimmiten (ennen harrastettiin etsimistä tässä vaiheessa). Sitten yhteydenottoja. Usein lievästi aggressiivisia ja syytteleviä. Myöhemmin väsyneitä ja pelokkaita. Kotiutuminen, useimmiten haettuna jostain. Sitten joko lisää viinaa pyytämistä, lisää aggressiivista puhetta. Toisinaan itsarista vihjailua (aivan kamalaa kuunnella).Tai jos tarpeeksi heikossa hapessa, putken lopettaminen. Krapula. Anteeksipyytämistä. Anteeksiantamista. Ja sitten maton alle lakaisua. Kuukausia ilman alkoholia, hyvää aikaa. Vaikka tiedossa on, että ennemmin tai myöhemmin homma alkaa taas valitettavasti alusta.
Tiedän, että kyseessä on sairaus. Tiedän, ettei alkoholistikaan nauti tilastaan.
Mutta miltä musta sitten tuntuu? Kyllästyttää. Huolettaa. Ärsyttää. Suututtaa. Lannistuttaa. Tilanteesta riippuen. Omien tunteiden osittaista sivuunlaittamista. Olen oppinut yleensä esittämään rauhallista, vaikka toisen käytös suututtaisikin. Että jos jotain reissulla tapahtuu, niin ei mun tarvitse syyttää siitä itseäni. Anteeksipyyntövaiheessa haluaisin kuitenkin antaa palautetta. Mutta ei kuulemma saisi. Ettei ala uudestaan juoda. Ja sitten taas hiljaiseloa, korkeintaan pientä kuittailua.
Ennen mua nolottikin, siitä olen nyt onneksi aikuisiällä päässyt eroon. Se oli aiemmin ehkä pahinta. Häpeäminen ja peitteleminen.
Miten ihminen voi muuttua niin toisenlaiseksi alkoholia juotuaan, on käsittämätöntä.
torstai 29. tammikuuta 2015
Tammikuussa
Kohta on tammikuu pulkassa, niin se vaan on tämäkin vuosi nopeasti edennyt.
Tekisi mieli kertoa alkuvuoden työjutuista tarkemmin, koska on ollut niin mielenkiintoista :) Mutta jos anonyyminä haluan pysyä, kuten ainakin toistaiseksi haluan, en voi raottaa enempää työpaikan ovea. Mutta siis, on ollut päiviä, jolloin olisin voinut jäädä ihan vaan huvikseni vaikka seuraavaan aamuun asti töihin :) Mutta en nyt sentään jäänyt...
Oon mennyt myös monena iltana tosi ajoissa nukkumaan. Usein lasten kanssa samaan aikaan, tosin iPadiä oon saattanut kyllä naputella jonkin aikaa ennen nukahtamista. Niinku nytkn.
Ai niin, olin myös tässä kuussa Koon kanssa "treffeillä" eräässä konsertissa. Aa ja Jii olivat ekaa kertaa koko yön hoidossa silleen, ettei meistä vanhemmista kumpikaan ollut paikalla. Hyvin oli mennyt, vaikka vissiin vähän oli illalla kaipailtukin. Mutta täytyy sanoa, että teki kyllä hyvää, sekä itselleni että mun ja Koon suhteelle :) Vaikka olipas mukava nähdä taas noita murulaisiakin sitten seuraavana päivänä <3
Tekisi mieli kertoa alkuvuoden työjutuista tarkemmin, koska on ollut niin mielenkiintoista :) Mutta jos anonyyminä haluan pysyä, kuten ainakin toistaiseksi haluan, en voi raottaa enempää työpaikan ovea. Mutta siis, on ollut päiviä, jolloin olisin voinut jäädä ihan vaan huvikseni vaikka seuraavaan aamuun asti töihin :) Mutta en nyt sentään jäänyt...
Oon mennyt myös monena iltana tosi ajoissa nukkumaan. Usein lasten kanssa samaan aikaan, tosin iPadiä oon saattanut kyllä naputella jonkin aikaa ennen nukahtamista. Niinku nytkn.
Ai niin, olin myös tässä kuussa Koon kanssa "treffeillä" eräässä konsertissa. Aa ja Jii olivat ekaa kertaa koko yön hoidossa silleen, ettei meistä vanhemmista kumpikaan ollut paikalla. Hyvin oli mennyt, vaikka vissiin vähän oli illalla kaipailtukin. Mutta täytyy sanoa, että teki kyllä hyvää, sekä itselleni että mun ja Koon suhteelle :) Vaikka olipas mukava nähdä taas noita murulaisiakin sitten seuraavana päivänä <3
torstai 15. tammikuuta 2015
Fiiliksiä ja kirjoitusaiheiden puutetta
Mulla on nyt jotenkin ihan tyhjä puhekupla pään päällä. Teki mieli tulla kirjoittamaan, mutta en oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Tarve kirjoittaa näyttää silti olevan, vaikka ideat on siis vähissä. Mielelläni ottaisinkin kirjoitusehdotuksia vastaan! (Niitä voi laittaa tohon kommentti-kenttään, tai sit sähköpostiini keltainenbansku@gmail.com)
Ehkäpä nyt sitten vain kerron lyhyesti viime viikonlopun fiiliksistä.
Oltiin siis taas mun vanhemmilla, (jotka eivät kylläkään lauantaina olleet paikalla). Niinkuin olenkin kertonut, heidän kodissaan oleilu on mulle usein niinkuin lomaa, koska kotona stressaan aivan liikaa mihin ei saa koskea ym. tyhmää. Tuolla pystyn hiukan hölläämään.
Olin kuitenkin pariin otteeseen ihan tippa silmässä. Katselin nimittäin kun lapset ja Koo touhusi, olin onnellinen. Olin vaan ja nautin hetkestä. Hetken pystyin olemaan aivan rennosti ilman ocd-ajatuksia. Sain kiinni tunteesta, millaista olisikaan olla ilman ocd:ta. Ihan ohikiitävän hetken ajan vain. Mutta kuitenkin. Siihen sekottui haikeus. Ehkä hiukan surullinenkin olo. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Elämä ilman painolastia nimeltään ocd.
torstai 8. tammikuuta 2015
Kotitehtävät
Äh, en sitten saanut tehtyä sitä toista kotitehtävää, josta kirjoitin viimeksi. Oon aika pettynyt itseeni. Vähän sinne päin tein, mutta en sitä mitä piti.
Noh, terapeuttini sattui muistamaan vain sen toisen kotitehtävän, jonka siis olin tehnyt. Enkä mä kypsänä aikuisena maininnut mitään siitä toisesta... 😳 En vaan saanut sanottua, mutta itsellenihän mä tässä hallaa teen.
Mulla ei oikeastaan ole mitään muuta erityistä asiaa mielessä, tuli vaan sellainen olo, että taidan hiukan jotain kirjoittaa tänne. Terapiassa puhutut asiat pyörii mielessä, toisaalta mun mielestä onkin hyvä vähän kelata niitä näin jälkikäteen. Joskus voi saada oivalluksia. Mutta nyt taidan kyllä kuitenkin painautua peiton alle. Kauniita unia :)
Noh, terapeuttini sattui muistamaan vain sen toisen kotitehtävän, jonka siis olin tehnyt. Enkä mä kypsänä aikuisena maininnut mitään siitä toisesta... 😳 En vaan saanut sanottua, mutta itsellenihän mä tässä hallaa teen.
Mulla ei oikeastaan ole mitään muuta erityistä asiaa mielessä, tuli vaan sellainen olo, että taidan hiukan jotain kirjoittaa tänne. Terapiassa puhutut asiat pyörii mielessä, toisaalta mun mielestä onkin hyvä vähän kelata niitä näin jälkikäteen. Joskus voi saada oivalluksia. Mutta nyt taidan kyllä kuitenkin painautua peiton alle. Kauniita unia :)
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Se olisi sitten vuosi 2015
No niin, se olisi sitten vuosi 2015. Joulu ja uusi vuosi meni mukavasti sukuloidessa. Tosin koko perhe oli enemmän tai vähemmän kipeenä kuumeessa/nuhassa/yskässä/korvatulehduksessa. Ja lisäksi Aa oksensi myös, mutta helpotukseksi vain yhden kerran. Nyt taudit on aika hyvin selätetty, eikä onneksi sen vakavampaa ollut :)
Pitkähkön loman jälkeen paluu töihin on huomenna. Toisaalta ihan kivaakin, seuraava kuukausi pitäisi olla mielenkiintoinen :)
Ja terapia jatkuu myös pitkän tauon jälkeen ensi viikolla, ihan hyvä juttu sekin. Tosin sain kaksi kotitehtävää, joista toisen (ocd-mielessä paljon helpomman) tein heti, ja toisen tekemistä näytän lykkäävän viime tippaan asti... Toivottavasti saan sen edes tehtyä... Eikä edes pitäisi olla mitenkään mahdoton rasti, varsinkin kun siihen liittyvä altistus on vain ajatuksen tasolla eikä "fyysistä". Ja liittyy siihen aiheeseen, josta tämä aikuisiän ocd oikeastaan alkoi, mutta on helpottanut paljon. Silti. Han-ka-laa.
Enkä haluaisi tuottaa pettymystä. En itselleni, en terapeutille, enkä läheisilleni.
Olen huomannut, että tätä sairautta on läheisten tosi vaikea ymmärtää. Olen tavallaan päällisin puolin ihan "normaali" ja "terve", mutta sitten mulla on näitä ocd-juttuja, joita peittelen, ja joista en halua kauheasti avautua (koska äärimmäisen noloa.) Ei voi kyllä ketään siitä syyttääkään, en varmasti itsekään ymmärtäisi, jossen tässä veneessä olisi. Pahoitan mieleni siitä, kun Koo (joka hyvin tietää asiasta) antaa välillä hyvinkin selvästi ymmärtää, että teen näitä pesuja, "määräilen" ym. kiusaksi ja että saan siitä jotain. Vaikka mielihyvän saaminen on siitä todella todella kaukana. Vai lasketaanko ahdistumisen helpottamisen tavoittelu sitten mielihyvän tavoitteluksi? En tiedä.
Myös se tuntuu pahalta, kun sanotaan että asialle pitäisi yrittää tehdä jotain ja homman edetä. Ihan kun se olisi kiinni vain tahdonvoimastani. Ja ihan kun en yrittäisi.
Mutta. Ennen ajattelin, että pääsen kyllä tästä eroon. Nykyään, no, en ole lainkaan varma siitä. Olen alkanut miettiä, pitäsikö vaan antaa periksi, sopeutua ja oppia tulemaan tämän kanssa toimeen jotenkin paremmin. Lopettaa turha yrittäminen. Mutta kun periksi antaminen ei oikein sovi mun luonteeseen. Mutta ehkä se ei olisikaan luovuttamista, vaan toinen lähestymistapa asiaan. En jälleen tiedä.
Tällä hetkellä ocd:n omaa elämää rajoittavan vaikutuksen lisäksi tuntuu raskaimmalta Koon osuus. Se, että teen hänenkin elämästään osin hankalampaa. Ja se, että hän tekee mun elämästäni tietyiltä osin myös hankalampaa. Miten turhaa. Huokaus.
Pitkähkön loman jälkeen paluu töihin on huomenna. Toisaalta ihan kivaakin, seuraava kuukausi pitäisi olla mielenkiintoinen :)
Ja terapia jatkuu myös pitkän tauon jälkeen ensi viikolla, ihan hyvä juttu sekin. Tosin sain kaksi kotitehtävää, joista toisen (ocd-mielessä paljon helpomman) tein heti, ja toisen tekemistä näytän lykkäävän viime tippaan asti... Toivottavasti saan sen edes tehtyä... Eikä edes pitäisi olla mitenkään mahdoton rasti, varsinkin kun siihen liittyvä altistus on vain ajatuksen tasolla eikä "fyysistä". Ja liittyy siihen aiheeseen, josta tämä aikuisiän ocd oikeastaan alkoi, mutta on helpottanut paljon. Silti. Han-ka-laa.
Enkä haluaisi tuottaa pettymystä. En itselleni, en terapeutille, enkä läheisilleni.
Olen huomannut, että tätä sairautta on läheisten tosi vaikea ymmärtää. Olen tavallaan päällisin puolin ihan "normaali" ja "terve", mutta sitten mulla on näitä ocd-juttuja, joita peittelen, ja joista en halua kauheasti avautua (koska äärimmäisen noloa.) Ei voi kyllä ketään siitä syyttääkään, en varmasti itsekään ymmärtäisi, jossen tässä veneessä olisi. Pahoitan mieleni siitä, kun Koo (joka hyvin tietää asiasta) antaa välillä hyvinkin selvästi ymmärtää, että teen näitä pesuja, "määräilen" ym. kiusaksi ja että saan siitä jotain. Vaikka mielihyvän saaminen on siitä todella todella kaukana. Vai lasketaanko ahdistumisen helpottamisen tavoittelu sitten mielihyvän tavoitteluksi? En tiedä.
Myös se tuntuu pahalta, kun sanotaan että asialle pitäisi yrittää tehdä jotain ja homman edetä. Ihan kun se olisi kiinni vain tahdonvoimastani. Ja ihan kun en yrittäisi.
Mutta. Ennen ajattelin, että pääsen kyllä tästä eroon. Nykyään, no, en ole lainkaan varma siitä. Olen alkanut miettiä, pitäsikö vaan antaa periksi, sopeutua ja oppia tulemaan tämän kanssa toimeen jotenkin paremmin. Lopettaa turha yrittäminen. Mutta kun periksi antaminen ei oikein sovi mun luonteeseen. Mutta ehkä se ei olisikaan luovuttamista, vaan toinen lähestymistapa asiaan. En jälleen tiedä.
Tällä hetkellä ocd:n omaa elämää rajoittavan vaikutuksen lisäksi tuntuu raskaimmalta Koon osuus. Se, että teen hänenkin elämästään osin hankalampaa. Ja se, että hän tekee mun elämästäni tietyiltä osin myös hankalampaa. Miten turhaa. Huokaus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)