OCD ja sen aiheuttamat ongelmat

Oon viime aikoina tainnut puhua vähemmän ocd:sta ja enemmän kaikesta muusta. Ja hyvä niin, ei mun blogia aloittaessa tarkoitus ollutkaan puhua vain ocd:sta. Mutta taidanpa nyt kirjoittaa taas yhden postauksen ihan vaan siitä.

Mun viimeaikaisia tekstejä lukemalla saattaa saada sen vaikutelman, että ongelma ei olis kovin iso. Mutta on se, valitettavasti. 
Ja sitten taas optimisti tässä terve, riippuu mihin vertaa. Nää mun ongelmat nyt kuitenkin on suhteellisen pieniä, eihän tää nyt sentään oikeasti ikäviin tauteihin kuten syöpään tai ALS:iin verrattavissa mitenkään ole.

Aika ristiriitaista siis. Toisaalta ymmärrän hyvin, että ocd on mun pään sisäinen ongelma, eikä oikeata ongelmaa tavallaan edes järjellisesti ole. Toisaalta se vaikuttaa lähes kaikkeen mitä teen, minne meen ja kenen kanssa olen. Ja mitä voin koskea. Ja kun se noin
kokonaisvaltaisesti on mukana, arvatenkin se vie aika paljon energiaa. Vitsit mitähän kaikkea sitä vois saada aikaiseksi jossei tähän tuhlaantuisi niin paljon aikaa ja voimia!

Listaanpa nyt joitain mulla olevia arkisia rajoitteita:
-vaatteet (eri vaatteet töihin ja vapaa-ajalle, ja "kontaminoituneiden" roskiin heittäminen, vaatteita kuluu paljon normaalia enemmän tämän takia)
-suihkussakäynti yleensä aina kun tulen töistä kotiin, tai no, oikeastaan useimmiten kun tulen kotiin mistä vaan
-se että "suojelen" lapsia ja Koota myös kontaminaatiolta, emme käy ollenkaan niin paljon eri tapahtumissa ym. kun haluaisin, tarkoittaa myös että he joutuvat käydä toisinaan ylimääräisesti suihkussa ym. (tosin tämä paljon vähäisempää kuin omani)
-kotona paljon kohtia mitä välttelen koskemasta tai kosken vai esim. kertakäyttöhanskojen kanssa
-paljon (julkisia) paikkoja ja liikennevälineitä, joita välttelen (kohonnut kontaminaatioriski...)
-tavaroiden "suojaus", avaimet, kännykkä, pankkikortti ym. pakastepusseissa, joita tarvittaessa (usein päivittäin) vaihdan
-käyn vain harvoin kaupassa itse (tulee kalliiksi, koska jos ostosten jälkeen näen jotain tarpeeksi "kontaminoivaa", arvaatte varmaan mitä tavaroille käy)
-Pyykinpesuongelmat. Vaatteet mitkä ovat tosi kontaminoituneita menevät roskiin (toisinaan myös uffiin tms. jos ovat oikeasti järjellisesti puhtaita ja hyviä). Lievästi kontaminoituneita tms. pesen käsin, jottei pesukone kontaminoidu. Lakanat ym. kontaminoitumattomat sitten koneessa. Hankaloittaa elämää.
-Siivoamisen vaikeus ja sen lykkääminen. Vaikeaa siivota, kun pelkään vain levittäväni kontaminaatiota, jollen ole tosi tarkkana. Esim. vaihda suojakäsineitä aina tarvittaessa, käytä lähinnä poisheitettäviä materiaaleja kuten talouspaperia, toinen pölynimuri käytössä vain muutamaan kontaminaatiokohtaan ja toinen muualle jne jne jne. Ja koska oon tehnyt siivoamisesta näin mahdotonta, ei meillä voi kukaan muu oikein siivota. Koo auttaisi mielellään siivouksessa, mutta kun en oikein anna. Vaikka oikeasti ilman ocd:ta mielelläni luopuisin koko siivoamisvastuusta, en tykkää siitä yhtään. Tai itseasiassa ehkä tykkäisinkin jos voisin vaan siivota miettimättä hölmöyksiä.

Mut joo. Tässä tätä listaa. Aivan älytön lista. Ja minkä takia. Sen takia että pelkään kontaminaatiota. Jonka tiedän olevan mun mielikuvituksen tuotetta. Ja jos en peseytyisi siitä, en sairastuisi tai muutakaan tapahtuisi muille tai itselleni (paitsi ahdistus). Ä-LY-TÖN-TÄ. En vaan pääse tämän sairauden sisällä. Miten voi samaan aikaa ymmärtää toimintansa järjettömyys ja silti olla pakotettu toimimaan niin saadakseen rauhan. En tajua. En vaan tajua.

Omaa aikaa

Täällä taas moi. Lauantain juhlimiset oli ja meni, ja kivaa oli! Tosiaankin teki hyvää olla itsekseen pitkästä aikaa (Koo ja lapset oli Koon vanhemmilla). Oli vähän niinku hemmottelua olla kampaajalla ennen illanviettoa, ja sunnuntaina nukkua pitkään. Mut toisaalta ikäväkin oli. Kun lapset tuli kotiin, olin ihan tippa silmässä ja halailtiin koko ilta. Mutta heilläkin oli myös ollut kiva viikonloppu, joten win-win :)

Sain aika hyvin pidettyä ocd:n kurissa siellä juhliessa. Siis tokikin näin hiukan "ocd-epäilyttäviä" tyyppejä kaupungilla, mutta ei niin paljon, et ahdistustaso olis noussu häiritsevästi.

Lääkityksestä vielä. Kokeilin silloin vuosi sitten yhtä SSRI:tä, niinku oon kertonutkaan, mut siitä ei tuntunut olevan juurikaan hyötyä, ja tuli sen verran haittoja, et lopetettiin se. Nyt syksyllä aloitin kokeileen toista SSRI:tä. Haitat ei oo toistaseks olleet liian häiritseviä, mutta valitettavasti en oo edelleenkään hirveästi kokenut olevan hyötyäkään. Annan sille vielä kumminkin aikaa. Jos oikein optimistisesti ajattelee, niin ehkä ehkä jotain pientä positiivista edistystä on tapahtunut. Mutta mikä on tän sairauden normaalivaihtelua ja mikä lääkkeen mahdollista apua, on vaikeaa erottaa. 

Mukavaa joulunodotusta!

Tunnelmia ja tunnelmointia

Tervehdys! Tänne ei ihmeempiä, same old, same old. Mutta tässäpä muutamia tunnelmia lähiajoilta:

- Hiukan haikeutta ilmassa. Yksi työtiimini lähtee osin omille teilleen, eikä enää tavata juurikaan töiden merkeissä. Ikävä tulee näitä ihania henkilöitä. Muutamaan luultavasti tulen olemaan jatkossa yhteydessäkin, mutta kokemuksesta tietää, että monien kanssa yhteydenpito vaan helposti syystä tai toisesta jää. 

- Ihastelua. Kaverini sai vauvan, ja sain pitää vajaa kaksiviikkoista vauvaa sylissä, aika ihanaa!

- Tunnelmointia. Yhtenä aamuna autosta noustessa oli oikein supersyksyistä. Ripotteli vettä, tuulesi ja oli pimeää. Ensin harmitti, mutta sitten päätin nauttia ilmasta. Eikä se ollut edes vaikeaa, ihanan tunnelmallista toisaalta :) Tosin voi olla et mieli olis muuttunut, jos siinä pihalla olis pitänyt tuntitolkulla seistä... 

- Ystävyyttä ja rauhoittumista. Olin parhaan ystäväni kanssa Samuli Edelmannin kirkkokonsertissa, teki hyvää!

- Aherrusta ja innostuneisuutta. Saamme tällä viikolla projektin töissä toivottavasti aika hyvin pulkkaan, ja tarkoitus on juhlia viikonloppuna sitä. Tiedossa on tiimiläisten kanssa jutustelua, ja vähän isommalla porukalla mennään lauantaina sitten syömään, ja ehkä baariinkin. Aika hauskaa, en olekaan aikoihin ollut ulkona! Varasin kampaajankin, jotta olis sit hiuksetkin hienosti :) Aa ja Jii menee ehkä Koon kanssa hänen vanhemmilleen viikonloppuna. Ikävä tulee kyllä, mutta ehkä tää tekee silti mulle hyvää. Ja heillekin. Tosi tosi harvoin oon ollut kotona yksin yötä viime vuosien aikana, mitenköhän sitä pärjää? 

- Kiitollisuutta. Ihania läheisiä mulla. Ja vielä vähän itsenäisyyspäivän fiiliksissä, paras kotimaa <3

- Toiveikkuutta. Toivon, että pystyn nauttimaan viikonlopun odotetuista juhlista kunnolla, eikä ocd ottaisi isompaa roolia kuin mitä se vähimmillään ottaa.

Mukavaa viikkoa!

Tavaroiden läpikäymistä

Huh mikä kiireinen viikko takana, jälleen kerran. On ollut ryhmäprojektia ja erinäköistä deadlinea töissä. Terapiassa kävin myös pitkästä pitkästä aikaa, hyvä käynti. Luulen, että nyt meidän valitsema lähestymistapa saattaa olla tosiaan hyvä. Joulun jälkeen sitten tiiviimmin taas aikoja.

Lisäksi siivoamista, vanhempani nimittäin järjestävät kellariaan, ja pyysivät meitä katsomaan, mitä omia tavaroitamme siellä haluamme säästää. 
Se vanhojen tavaroiden läpikäyminen on muuten hiukan raskasta puuhaa. Mitä haluaa säilyttää, mitä ei tarvitse, muttei raaskisi heittää poiskaan. Mitä suoraan roskikseen. Onneksi olin jo osan tavaroista käynyt läpi silloin joskus, kun muutin pois kotoa. 

Lopputulema oli, että 5 laatikkoa, yksi säkki ja nukkekoti odottavat muuttoa meille. Lisäksi äitini aikoo pestä jotain meidän lapsuusvaatteita, ja säästetään niitäkin. Legoja 
löytyi aivan hurjasti, ai että kun lapset innostuvat kun näkevät ne! Täytyy vaan pestä ne ensin, saavat jäädä mummolaan, niin lasten serkutkin pääsevät leikkimään niillä. Ja vuosikertoja omia vanhoja Aku Ankkoja <3 Muistan että lapsena parhautta oli mummolassa lukea äitini vanhoja Akkareita, toivottavasti historia toistaa itseään :)

Viikonloppuna nähtiin myös mm. lasten serkkuja. Lisäksi Aa ja Koo olivat eräissä lasten pikkujouluissa, ja mä vietin laatuaikaa Jiin kanssa. Putoustakin sitten illalla Koon kanssa katsottiin, mun suosikki voitti :D 

Ja ettei ocd-aihe ihan jäisi tästä postauksesta pois, niin olihan se sotkemassa tota tavaroiden läpikäymistouhua. Mutta paljon vähemmän kuin pelkäsin. Olenkin varmaan kertonut, että mun aiempi isoin kontaminaatiolähde on helpottanut. No, tuolla oli oikein kunnolla altisteita sille. Olin vallan tyytyväinen, kun pitelin tavaroita, joita ennen pidellessäni olisin ollut todella todella ahdistunut. Olihan mulla siivoushanskat kädessä (mikä oli joidenkin tavaroiden pölyisyyden vuoksi myös ihan oikeastikin järkevää). Mutta silti. Ja toki ahdisti nytkin, mutta ihan siedettävästi. Enkä heittänyt näitä tavaroita edes roskiin, ainoastaan ne, mitkä ilman ocd:takin olisin heittänyt pois. 
(Toisaalta mulle on tullut, niinku myöskin oonkin kertonut, muita kontaminaationlähteitä tilalle, ettei kokonaisuus valitettavasti ole helpottanut...) Mutta ainakin tää tavaroiden läpikäynti oli todella paljon helpompaa kuin olisi ollut muutamia vuosia sitten :) 

Mut joo, onhan tää hiuka pehmeet touhuu ;D

Kivaa viikkoa teille!

Mielipiteitä siitä sun tästä

Olipas kiva viikonloppu :) Majailtiin taas mun vanhemmilla, jotka tosin oli paikalla vaan osan ajasta. Leivoin Aan kanssa banaanikakkua, tanssittiin lasten kanssa Ti-Ti-Nallen tahtiin. Paljon huomiota ja läheisyyttä lapsille (ja tietysti siinä samalla itsellekin). Hyvää ruokaa, Koon vieressä illalla telkkaa. Aika lähellä mun käsitystä täydellisestä viikonlopusta tällä hetkellä <3

Ai niin. Tässä joku aika sitten www.terveyskeskus.fi:stä oltiin muhun yhteydessä, ja kysyttiin voisiko blogini linkittää heidän sivuilleen. Sivusto vaikutti asialliselta, joten ajattelin, että miksipä ei. Joten sitäkin kautta pääsee nykyään lukemaan blogiani :)
Oon sinänsä aika tarkka mihin mut yhdistetään (vaikka anonyymisti täällä olenkin). Arvostan nimittäin tiedettä ja hyviä tutkimuksia. Mua ärsyttää huuhaa-jutut ja huuhaa-tyypit, joiden väittämät perustuvat vain mielipiteille tai huonoihin tutkimuksiin. Ärsyttää, että usein mediassa laitetaan vaikkapa valtavirtatutkija ja huuhaa-tyyppi vastakkain. Toisella on tutkittua tietoa, toinen yrittää vedota tunteisiin ja saada sympatiat puolelleen ilman kunnon tutkimustietoa. Toinen ei voi kertoa salassapitovelvollisuuden vuoksi omaa kantaansa yksittäiseen tapaukseen, kun taas toinen puoli voi kertoa asiasta oman, usein yksipuolisen, näkemyksensä. Mur. En tykkää. No joo, menee ehkä vähän off topic...

Ja kun nyt mielipiteistä on puhetta, niin vähän lisää vielä. Luin tässä jokin aika sitten sen uuden kirjan ocd:stä (Pakko-oireet ja OCD). Mahtavaa, että aiheesta on nyt suomeksi kirja! Oli asiantuntevasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Aivan valtavasti en ehkä uutta tietoa saanut, koska olen jo aiemmin aiheesta aika paljon lukenut. Psykologin kirjoittama osuus ei mulle ihan täysin auennut, mutta ehkä en vaan jaksanut siihen tarpeeksi keskittyä... Kaiken kaikkiaan kannatti kuitenkin ostaa. Kuulisin mielelläni myös muiden mielipiteitä kirjasta :)

OCD-häröilyä ja kaapista ulos tulemista (ainakin hiukan)

Huh huh, mikä viikko takana. Onneks on perjantai! Ajattelin nyt hiukan rentoutua. Koo on pikkujouluissa ja lapset nukkuu. Telkasta tulee futista. Avasin siideripullon, mut jätin puolet juomatta, kun ei tehnyt kummiskaan mieli. Karkkiakin hiukan söin, nam.

Mutta siis tästä viikosta. Ensinnäkin, töissä oli tosi kiireistä. Siinäkin olis ollut jo ihan riittävästi.

Mutta ocd. Keskiviikkona meillä oli taas työpaikkavierailu. Pelkäsinkin et miten käy, paikka oli nimttäin hieman "epämääräinen". Ja tokihan näin sitten kaksikin ocd:n laukaisevaa henkilöä. Uuh, jouduin puhumaankin toisen kanssa. Toivoin koko vierailun ajan, että loppuisi jo. Helpotus oli päästä sieltä pois. No oman työpaikan kautta sitten kotiin. Teknisesti ottaen, kotona vain nappasin eteisestä toiset vaatteet, heitin päälläni olleet roskiin ja ajoin uimahallille suihkuun. Ja sitten vasta kotiin suihkuun. Tähän sitä on taas tultu, voi elämä. Lapset ja Koo mummolaan, jotten kontaminoi heitä. Niin älytöntä touhua. Aivan poikki tuon jälkeen.

Muuten viikko on sujunut ihan ok, käytiin uimassakin yhtenä iltana. Vitsit ku noi mukelot nauttii siitä <3

No joo. Tänään tulin hiukan kaapista ulos :) Kerroin ocd:stä ekaa kertaa ystävälleni, joka on myös työkaverini. Ei ollut arvannut mitään. (Mähän kerroinkin et oon aika hyvä peittelemään...) Meillä oli tosi hyvät keskustelut molemmin puolin. Toisaalta oli vaikea asia kertoa, toisaalta ei sitten sopivalla hetkellä sopivalle henkilölle ollutkaan. Hyvä näin. Ehkäpä tästä rohkaistuneena kerron vielä
2-3 muulle kaverilleni, joiden olisi hyvä tietää. Katsotaan. Kuitenkaan en halua tästä mitään yleistä tietoa, joten täytyy harkita tarkkaan.

Nyt alkaa silmät lurpsua, joten taidan alkaa nukkua. Kivaa viikonloppua!

Mietteitä

Viikko pulkassa ja oikein mukava viikonloppu takana.Ja aina mä jaksan hehkuttaa tätä, mutta vitsit ku oon onnekas kun mulla on noin mahtavat lapset <3 Tiedättekö sen Lauri Tähkän kappaleen "Pieni ihminen"? Jotenkin se kolahtaa muhun, voisi olla vaikka mun suusta ne sanat.

Tarkistus-ocd yritti kyllä hiukan iskeä perjantaina kotoa lähtiessä. Mullahan tosiaan kymmenisen vuotta sitten yritti sitäkin pukata, mutta jotenkin sain sen hallintaan, toisin kuin tämän kontaminaatio-ocd:n... Nykyään joskus tarkistan esim. hellan muutaman kerran, mutta se pysyy ihan järkevissä rajoissa. Perjantaina kuitenkin tarkistin turhan monta kertaa, ettei liian lähellä patteria ollut tavaroita. Ei mennyt kuin muutama minuutti tarkisteluihin, mutta päätin että tälle on pakko tehdä stoppi heti, ettei se vaan pahene. Koska muuten se taatusti pahenee. Kyllä noissa kontaminaatioissa on ihan riittävästi, en halua haaskata yhtään aikaa velä turhiin tarkisteluihinkin.

Eilen sitten pyhäinpäivän kunniaksi ja muutenkin polttelin kynttilän ja hiukan myös muistelin edesmenneitä läheisiä. Vaikka isovanhempien kuolemasta on jo aika paljon aikaa, aina silloin tällöin ikävä iskee. Kuitenkin on jotenkin lohdullista uskoa, että heidät joskus vielä tapaa <3 Oon kyllä tyytyväinen kun kuulun ev. lut. kirkkoon. Tässä yks päivä Aa mietti syntyjä syviä, niin oli helppo vastata vaikeisiinkin kysymyksiin oman vakaumuksensa pohjalta. Mietinkin, että miten vanhemmat, jotka eivät esim. usko kuolemanjälkeiseen elämään, kertovat siitä lapsilleen niin, ettei se aiheuta ahdistusta. Oho, menipäs syvälliseksi.

No, taidanpa alkaa kohta nukkua, kivaa alkavaa viikkoa!

Tavallinen päivä, kahdelta kantilta

Ajattelin jatkaa hieman viime postauksen aihetta.

Mitä tein tänään, kahdelta kantilta kerrottuna:

1) Aamulla heräsin jo ennen kuutta, mutta nukahdan sitten onneksi vielä hetkeksi uudelleen. Ja harvinaista kyllä, koko porukka nukkui iPadin herätyskellon soittoon asti. Siitä sitten aamutouhujen jälkeen Koo vei lapset hoitoon, ja mä menin yhteen koulutukseen. Oli mielenkiintoista, vaikkakin hiukan raskas aihe. Tauolla juteltiin työkavereiden kanssa niitä näitä, oli mukavaa. Etuajassa loppuneen koulutuspäivän jälkeen ajelin kotiin, maksoin 
muutamia laskuja koneella ja ehdin lukea hetken kirjaa, ennen kuin Koo töistä tullessaan haki lapset ja tulivat kotiin. Olikin kiva nähdä heitä :) Ruoka olikin uunissa lähes valmiina. Söin muksujen kanssa kun Koo lähti kauppaan. Mä surffasin Pikku Kakkosen aikana hieman netissä. Kun Koo tuli kaupasta, purin kassit. Otettiin iltapalaa ja sitten taas iltatoimet tavalliseen tapaan. Nyt pötköttelen sängyssä nuo pienet tuhisijat taas vieressäni, he kun 
niin tykkäävät tässä nukkua. Mulla iPad seurana. Koo tulee nukkumaan joskus vähän myöhemmin. Ihan kiva päivä ollut :) 
Aika tavallinen työssäkäyvän äidin päivä, vai mitä?

No joo, sitten sama tarina hieman ocd-höystettynä, olkaatte hyvät:

2) Aamulla heräsin jo ennen kuutta, mutta nukahdan sitten onneksi vielä hetkeksi uudelleen. Ja harvinaista kyllä, koko porukka nukkui iPadin (joka on sängyssä pakastepussin sisällä "puhtaana") herätyskellon soittoon asti. Siitä sitten aamutouhujen jälkeen Koo vei lapset 
hoitoon, ja mä menin yhteen koulutukseen (valitsin ajoreitin niin, että riskit nähdä mitään erityistä ocd-ahdistavaa olisivat mahdollisimman pienet. Ajaessa mulla oli kertakäyttöhanskat, koska en halua koskea rattiin, auton avaimiin ym., koska ne ovat 
kontaminoituneita"). Oli mielenkiintoista, vaikkakin hiukan raskas aihe. Tauolla juteltiin työkavereiden kanssa niitä näitä, oli mukavaa. (En koskenut mihinkään ovenkahvoihin tms. kuin korkeintaan takin hihalla. Kahvinkin onnistuin ottamaan niin, etten joutunut koskemaan kahvipannuun). Etuajassa loppuneen koulutuspäivän jälkeen ajelin kotiin (lähellä kotia kuvittelin sivusilmällä nähneeni jotain ocd-epäilyttävää, käänsin auton ja tarkistin ettei ollut mitään. Tämä kahdesti. Tai taisi olla kolmesti. Eri kohdassa siis. Kotiin päästyäni otin heti eteisessä töissä käyttämäni vaatteet pois, ja suihkuun, niinkuin yleensäkin.) Maksoin muutamia laskuja läppärillä (koskin koneen näppäimiä vain muovipussilla) ja ehdin lukea hetken kirjaa (uutta ocd-kirjaa), ennen kuin Koo töistä tullessaan haki lapset ja tulivat kotiin. Olikin kiva nähdä heitä :) Ruoka olikin uunissa lähes valmiina (jääkaappiin ja hellan nappuloihin taas koskin vain pussin avulla). Söin muksujen kanssa kun Koo lähti kauppaan. Mä surffasin Pikku Kakkosen aikana hieman netissä. Kun Koo tuli kaupasta, purin kassit (oli tuonut normiostosten lisäksi pyytämiäni kertakäyttöhanskoja ja pakastepusseja). Otettiin iltapalaa ja sitten taas iltatoimet tavalliseen tapaan (kaikki, myös minä uudestaan, suihkun kautta vasta sänkyyn). Nyt pötköttelen sängyssä nuo pienet tuhisijat taas vieressäni, he kun niin tykkäävät tässä nukkua. Mulla iPad seurana (edelleen tietysti pussitettuna). Koo tulee nukkumaan joskus vähän myöhemmin. 
Ei ehkä kummiskaan ihan tavallinen työssäkäyvän perheenäidin päivä?

Tässä jälkimmäisessä oli lisättynä osa päivän ocd-touhuista, mutta ei kaikkea. Aika paljon silti. Ja tänään oli ocd-mielessä ihan tavallinen päivä. En joutunut tekemään mitään tavallisesta poikkeavaa oikeastaan, en varsinaisesti nähnyt mitään ocd-ahdistavaa. Onneksi, koska silloin kuviot olisivat olleet mutkikkaammat...

Arkea

Mulla on nyt muutaman viikon tauko terapiasta erinäisistä aikataulullisesti syistä johtuen. Harmittaa siinä mielessä, että tuntui että oltiin pääsemässä kiinni johonkin, mistä olisi voinut jopa päästä etenemään. Noh, enköhän mä jaksa odottaa :) Joskus taas tuntuu ettei koko terapiaan jaksaisi oikein mennä kun koko ocd:n ja siihen liittyvän haluais vaan unohtaa, eikä ainakaan keskustella siitä... Eli parempi näin päin.

Oletteko jo lukeneet uutta ocd-kirjaa? Mä tilasin sen tässä yksi päivä netistä, ja tuolla se nyt odottaa sopivaa hetkeä että ehtisin siihen paneutua. Mielenkiintoinen toivottavasti :)

Muuten arki rullaa nyt aika vanhalla radalla, joka siis on hyvä juttu. Pidän ennalta arvattavuudesta, oikeastaan perusarki on ihan mukavaa. Ainoa huono puoli ajoittaisen työstressin lisäksi ehkä on, että lasten kanssa en ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisin. Hoidosta tultua syödään, ehkä katsovat Pikku Kakkosta, pientä iltapalaa. Ja sitten onkin jo nukkumaanmenon aika. Hampaiden pesu ja suihkussa käynti. Iltarukoukset. Itsekeksitty iltasatu (useimmiten Koon toimesta) ja lauluja. Sellainen on meidän tavallinen ilta, hyvä ilta.

Jätin tuosta edellisestä kappaleesta tahallaan pois kaikki ocd-höpinät. Olisin tietty voinut lisätä, että ruokaa tehdessä avaan jääkaapin pakastepussilla, jotten osuisi suoraan kahvaan. Ja että suihkun jälkeen katson tarkkaan, etteivät lapset osu esim. ovenpieliin tai juuri muuallekaan sänkyyn mennessä. Ym. Mutta kuulosti paljon kivammalta ilman näitä lisäyksiä...

Joo. Hyvä kuitenkin että nyt on viikonloppu arjen välissä. Vaikka lasten kanssa rutiinit menee aika samalla kaavalla kyllä silloinkin... Luvassa on kuitenkin näillä näkymin mun vanhemmilla vierailua, joka on lapsista tosi kivaa, ja miksei meistä aikuisistakin :) Hyvää viikonloppua!

Alkoholi.

Alkoholi. Onhan sitä tullut itsekin joskus käytettyä. Opiskeluaikoina enemmän, nykyään rajoittuen lähinnä tyyliin saunasiideriin. Mutta valitettavasti kokemusta alkoholismista on, nimittäin sitä pitkään läheltä seuranneena. En nyt mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta kamala sairaus se alkoholismi on, henkilölle itselleen ja läheisille. Pitkän tauon jälkeen ongelma nosti päätään, ja mieleen tuli taas erinäisiä ei-niin-mukavia muistoja.

Luultavasti tämä on yksi osatekijä, joka on vaikuttanut siihen, että mulla on ocd. Ehkä ocd olisi muutenkin, ehkä ei. Sitä ei voi tietää. Eikä sillä lopulta ole edes niin väliä, tilanne on mikä on. 

Olemme terapiassa ottaneet nyt syksyllä uuden lähestymistavan käyttöön, en muista mainitsinko siitä jo. Mutta mulla on jollain tavalla hyvä fiilis siitä, luulen että tämä saattaa olla se mun reittini. Tänään tuntui, että päästiin aika lähelle ongelman ydintä. Siitä on tietysti vielä piiiitkä matka edessä, mutta luulen, että nyt on löytynyt pohja, jolla oikeasti on mahdollista edetä. Aika näyttää miten käy.

Monella tapaa on ollut hiukan raskas viikko. Ihanaa, että huomenna on perjantai :)

Hiukan uusia tuulia

Kylläpäs on syyskuu mennyt hujauksessa. Lapset on siirtynyt välikausivaatteisiin, se on aika varma kesän loppumisen merkki. Mut ei se mitään. 
Mulla ei oikeastaan ollut nyt mitään varsinaista aihetta mistä kirjoittaa. Huomasin vain, että taukoa oli vähän tullut, ja ajattelin hiukan tänne jotain raapustaa.

Terapia on jatkunut kesätauon jälkeen. Ollaan nyt vähän eri kulmasta lähestytty mun ocd:ta. Toivottavasti se tuottaa tulosta. Altistus ei nyt juuri ole ajankohtaista. Aloitin myös muutama viikko sitten SSRI:n, vielä en ole huomannut juuri hyötyä, mutta annan sille aikaa. Eikä annoskaan ole kovin iso, eli sitäkin voi vielä kokeilla nostaa. Eli siinä mielessä hyvillä mielin, että uusia tuulia. Tosin ei mulla nyt valtavia odotuksia ole. 

Töissä on kiireistä, mutta kivaa (sitten kun pääsen sinne asti). Matkat on vähän rasittavia, kun kuvittelen näkeväni vähän väliä enemmän tai vähemmän jotain ocd-ahdistavaa... Mut pakko saada vaan itsensä sinne, kyllä se sit kuitenkin kannattaa. 
Ja työkaverit ovat myös huippuja. Olen muuten alkanut epäillä, että yhdellä toisellakin siellä on ocd, eri tyylinen kuin mulla kylläkin. Enkä tietenkään ole varma, mutta musta tuntuu siltä. Voi olla että joku päivä juttelen hänen kanssaan, jos sopiva tilanne tulee. Tai sitten ehkä en rohkenekaan. Mitä jos olenkin väärässä, ja paljastan sitten itsestäni tämän. Toisaalta kyllä luotan häneen, joten mitäpä se haittaisikaan... Noh, täytyy miettiä.

Mutta eipä nyt muuta, taidan kohtaa alkaa nukkua. Mukavaa viikonloppua!

Alkavan syksyn tunnelmia

Eilen töistä lähtiessäni näin henkilön, joka olisi ocd-ahdistanut mua ennen tosi paljon. Tai itse asiassa puhuinkin tälle henkilölle kun hän kysyi neuvoa. Mutta nyt ahdistikin vain vähän. Kävin toki suihkussa heti kotiin tultuani, mutta en ollut sillä tavoin kovin ahdistunut, enemmänkin "varmuuden vuoksi" kävin. Ja käytin samoja vaatteita tänään töissä! 

Tämä kontaminaatio on yksi niistä, joista koko aikuisiän ocd alkoikin. Mutta kuten olen varmaan kirjoittanutkin, ne alkuaikojen vaikeimmat kontaminaatiolähteet ovat helpottaneet, ja uusia tullut tilalle. Olin kyllä ennenkin huomannut ihan käytännössä näiden aiempien helpottuneen, sillä en ollut vähään aikaan esim. enää vältellyt tiettyjä paikkoja niin paljoa. Mutta nyt kuitenkin olin aikas tyytyväinen kun huomasin, että tämmöinen henkilökään ei kovasti ahdistanut :) Optimistina heti ajattelin, että ehkä on tosiaan toivoa päästä eroon ainakin osasta näistä muista tämän hetken ocd-ongelmista :) Koo taas pessimistinä (vai realistina) totesi tyyliin että lopputulos on sama, kun uusia on tullut tilalle. No joo, on kai se niinkin. Mutta tartun näihin pikku toivon rippeisiin silti :)

Muuten ei kummempia. Syksy on kalenterin mukaan kai alkanut, vaikka lämpöisiä päiviä on vielä ollut. Aa ja Jii ovat niin ihania kuin pienet ihmiset voivat olla. Aa on selvästi tullut isommaksi, pohtii kaikenlaisia monimutkaisiakin asioita. Jii myös on kasvanut, ja oppinut paljon uutta. Hauskaa on, kun he jo leikkivät keskenään ja välittävät selvästi toisistaan. No joo, ja tappelevatkin kyllä. Jos lasten kohdalta toivoisi jotain, niin Jii voisi nukahtaa iltaunille vähän nopeammin... Juu, ei ole isot murheet heidän kanssaan, hyvä niin. Ei voi olla muuta kuin tosi kiitollinen, että nuo pienet nukkuvat tuhisijat on olemassa <3

Parisuhde ja OCD vol. 2

Kirjoittelin tästä aiheesta jo aiemminkin (Parisuhde ja OCD). Tuo postaus näyttää olevan blogini luetuimpia tekstejä, ilmeisesti aihe siis koskettaa muitakin. Luonnoksissa on roikkunut useampikin kirjoitus tästä aiheesta. Mutta nyt tämän tekstin taidan julkaistakin. Kirjoitus on sitten vain mun subjektiivinen näkökulmani asiasta. Tarkoitukseni ei ole mollata ketään, vaan kuvata sitä, miten ocd voi sotkea parisuhdetta.

Musta tuntuu, että usein pohditaan sitä, miten puoliso jaksaa ocd-ihmisen kanssa (mikä sinänsä on tärkeä asia). Mutta harvemmin silti kukaan pohtii toisinpäin, miten ocd:tä sairastava jaksaa parisuhteessaan. Itsestäni se tuntuu välillä vaikealta; pitää ensin kestää 
oma inhottava sairautensa ja päälle vielä jaksaa vastaanottaa toisen paha olo ja sen purkautuminen. Joskus musta tuntuu etten jaksakaan. Aika usein. 

Aika usein myös tuntuu, valitettavasti, helpottavalta kun olen lasten kanssa kolmistaan. Olen kyllästynyt siihen, että Koo huutaa mulle niin paljon. Ja erityisesti siihen, että hän huutaa 
lasten kuullenkin mulle niin usein. Nimittelee. Tönii. Suuttuu joskus niin, että melkein pelkään hänen kontrollinsa pettävän. Uhkailee "kontaminaation" levittämisellä ja jossain määrin on tehnytkin sitä (kuulostaa hölmöltä, mutta on tosi ahdistavaa).

Koska siis mulla on ocd ja Koo joutuu kestämään sitä ja osallistumaan "kontaminaatiojuttuihin", hän tuntuu ajattelevan tämän oikeuttavan käytöksensä. Johonkin rajaan asti ehkä joo, mutta mun mielestä tietty raja on ylitetty.

En tahtoisi kuitenkaan luovuttaa. Koo osaa nimittäin halutessaan olla myös jotain ihan muuta, tosi mukava. Voi kun hän vain haluaisi enemmän.

Mitä mä sitten tällä hetkellä toivoisin parisuhteelta? 

-Ennalta-arvattavuutta, sitä että pystyisin arvioimaan suuttuuko Koo mulle vaikkapa seuraavan tunnin aikana.
-Kannustamista, ei lannistavia kommentteja.
-Jutustelua tavallisista asioista. Mulla on ocd-ajatukset mielessä riittävästi ilmankin, että niitä jatkuvasti tuodaan esiin. 
-Ettei uhkailtaisi kontaminaation levittämisellä. Tämä on siis eri asia kuin se, että eläisi normaalisti ja välittämättä esim. turhista käsienpesupyynnöistä (mikä sinänsä olisi hyvin ahdistavaa, mutta kuitenkin jollain tavalla reilua).
-Kunnioitusta. Ehkä nämä kaikki kuitenkin tiivistyvät tähän yhteen sanaan. Sitä mä haluan, tarvitsen, janoan. Ansaitsenkin kai. Ei ocd tee musta yhtään vähempää ihmistä, ja ehkä mun pitäisi myös itse uskoa se. Olla hyväksymättä kohtelua, jota en ilman ocd:ta hyväksyisi.


Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia parisuhteesta, läheisenä tai ocd:n kanssa painivana. Tai parisuhdetta suunnittelevalta. Miten teillä menee?  

Siivousta

No niin. Mulla on muutama vapaapäivä, ja päätin että viedään lapset hoitoon (lyhyemmäksi päiväksi tosin) jotta saan vihdoinkin siivottua, tai ehkä oikeamminkin vähän niinku raivattua tilaa. Ajatuskin ahdistaa. Sain onneksi itseäni niskasta kiinni ja aloitettua.

Meillä on nimittäin muutamia paikkoja, mihin on kertynyt hurjasti tavaraa. Esimerkiksi mun huoneessa on aika vähän vapaata lattiatilaa. Portaiden alus on ihan täynnä, ja sieltä vyöryää tavaraa eteiseen. Pakko. Tehdä. Tälle. Jotain. Tavoite olisi saada tää asunto nyt aluksi siihen kuntoon kun sen pitäisi näyttää ennen kuin alkaa siivota ;)

Kyllähän tavaraa normaalistikin kertyy, lasten tultua entistä enemmän. Mutta syy miksi ne ovat tuolla tavalla röykkiönä, on mun ja ei-niin-rakkaan ocd:n. Lähinnä ne koostuvat tavaroista, jotka ovat enemmän tai vähemmän "kontaminoituneita".  Eivät kuitenkaan pahimmasta päästä, koska olisivat silloin menneet suoraan roskiin. Ehkä olen elätellyt toivoa, että saisin otettua ne käyttöön takaisin. Tai sitten en ole heti ehtinyt/ jaksanut setviä asiaa.

Näillä mennään: Kertakäyttöhanskoja tarpeeksi varattuna, vaihto aina tarpeen mukaan. Vaikeampiin kohteisiin enemmänkin suojaa... Riittävästi aikaa ja keskittymistä (ettei tule turhia mokia). Musiikkia taustalle (tämä ihan vaan koska se tekee hommasta hiukan mukavampaa). Aloitus "puhtaammasta", jottei ne "likaannu". Lopulta käsien pesu tai (pika)suihkussa käynti riippuen tilanteesta. 

Raskasta. Lisäksi ongelma on mitä tehdä tavaroille, vaatteille ym., joita en voi ottaa ocd:n takia käyttöön, mutta en raaskisi heittää poiskaan. Äsken siivotessani kyyneleet valuivat kun laitoin roskiin eräänkin lahjapussin :( En vaan pysty ottamaan sitä käyttöön, niin ihana kuin olisi ollutkin. Pieni itsesäälikohtaus, miks, miks en voi olla normaali :(

Ainakin olen nyt toivottavasti vihdoinkin oppinut seuraavan. Jos (tai valitettavasti oikeastaan kun) tavaroita taas "kontaminoituu", hoida tilanne heti. Pese, laita roskiin, vie kierrätykseen, tai pidä käytössä vaikka hiukan ahdistaisi. Mutta tee se heti. Tällaisen röykkiön setvimistä, ei enää... huomennakin on vielä iso urakka edessä. Tai siis, toivottavasti tätä opetusta ei tarvitsisi ottaa käyttöön, vaan sen sijaan ottaisin kaikki tavarat käyttöön jatkossa...

Aa oli liikkis tänään hoidosta lapset haettuani, kun huomasi että olin siivonnut. Sanamuotoa en nyt aivan muista, mutta kuulemma olin tehnyt hyvää työtä, ja huomenna pitäisi jatkaa :D Parasta kannustusta :)

Välttämistä ja itsekeksittyjä rajoituksia

Ocd rajoittaa elämääni tällä hetkellä paljon.

- En juurikaan käy kaupassa (voisin ostokset tehtyäni nähdä jotain ocd-ahdistavaa, ja kaikki ostokset saattaisivat pahimmillaan mennä roskiin). Onneksi Koo käy ja netistä saa.
- En pukeudu aivan kuten haluaisin. En juurikaan käytä kalliita koruja tai vaatteita, liian suuri riski kontaminoitua...
- En reissaa (lentokentät, jonkin verran myös juna-asemat ym. ovat tositosiahdistavia paikkoja)
- Meillä ei käy vieraita (ahdistaa missä ovat käyneet vaatteineen, mihin kaikkialle koskevat jne.)
- Välttelen monia paikkoja, kaupunginosia, kauppoja ym. joissa olen joskus nähnyt jotain, tai jotka tiedän "kontaminoituneiksi"
- Miljoona pikkujuttua, esim. tavaroita ja kohtia kotona joihin en koske
- Menetetty aika. Kuinka paljon multa kuulukaan aikaa näiden kuvioiden miettimiseen, ennalta ehkäisemiseen, jälkipuinteihin. 

Millainen olisikaan päivä ilman ocd:ta. Miten rento sitä olisi, kun ei jatkuvasti tarvitsisi olla valppaana turhaan. Ja tehokas. Siivota koti normaalisti, eikä tehdä siitä mahdottoman raskasta ja vaikeaa miettien, että jos tuo koski tuohon, niin sitten ei voi koskea tuohon, pelätä levittämästä kontaminaatiota. Ja miten paljon aikaa päivässä olisikaan muille ajatuksille. Huokaus. 

Hellettä ja ukkosta

Syksy alkaa häämöttää, vaikkei sitä tuolla ulkona helteessä kyllä huomaisi. Loma alkaa vedellä viimeisiään, ja Koo palasikin jo töihin. 

Viime kerralla kirjoittelin, että oltiin menossa käymään Koon vanhemmilla. Käynti sujui ihan mukavasti. Siis normitavalla oli oikeinkin kivaa. Ocd-tavalla ok, paitsi Koon isä piti muutaman kerran "kontaminoitunutta" paitaa. Ja lähtiessämme Koon äiti kaivoi esiin muutaman ocd-hankalan tavaran (joiden saamisen olin onnistunut välttämään edellisellä kerralla) antaakseen meille mukaan. On muuten vaikeaa esittää ilahtunutta ja kiittää, kun päässä liikkuu, että miten saan lapset olemaan koskematta, miten itse onnistun koskemaan mahd. vähän, miten saan pakattua ne niin, etteivät koske muita tavaroita jne jne. Oikeasti kivat tavarat, jotka inhottava ocd pilaa :( Ja poistullessa autossa kuvittelin taas näkeväni jotain ocd:ta herättelevää, huokaus. Tiedättekö, että mä oon alkanut autossa pitää silmiä välillä kiinni (heh, en tietenkään itse ajaessani) erityisesti vilkkaissa paikoissa, jos on sellainen olo, etten jaksa miettiä että näinkö taas jotain epämääräistä... Tosi järkevää :(

No joo. Sitten taas mökkeiltiin, siihen en kyllä ihan helposti kyllästy. Täydelliset kesäilmat, hellettä ja ukkosta (onneksi ukkonen ei kertaakaan ollut ihan päällä, sitten en ehkä niin olis tykännyt).  Ja oi että kun nautin laiturilla makoilusta. Ja lasten vesiläträyksen seuraamisesta. Kaiken kaikkiaan normaalista normaalimmasta olemisesta. Mut kun oltiin pidempään omalla porukalla, niin alkoi kyllä ocd taas kehitellä kaikkia pikku ongelmia. Tyyliin että taas siihen ja siihen kohtaan ei voi koskea kun siihen on osunut se ja se. Pitäis vissiin aina tehdä silleen, että oltais omalla porukalla pari päivää, ja sitten mun vanhempien kanssa välillä, etten pääse kehittelemään liikoja. Koo huomasi myös tämän.

Arkeen paluu. Mua vähän ahdistaa arkeen paluu. Ei niin paljon töiden takia, vähän toki siksikin. Vaan koska kotona ocd-jutut ovat vaikeampia, ja siksi tiedän melko suurella varmuudella, että Koo taas hermostuu pahasti useammin :( Ja se jos mikä on kurjaa. Yritän kyllä oikeasti pitää pyyntöni ym. minimissä, mutta se minimi ei ole kovin vähän. Tarkoituksenani olisi nyt ennen syksyä vähän järkkäillä niin, että kotona olisi taas hiukan vähemmän Ei voi koskea -kohtia...

Sellaista höpinää tällä kertaa. Helleviikko edessä taas :)

Lomakuulumisia

Kovaa vauhtia menee loma. Ollut sekä ihania  että ahdistavia hetkiä. Oltiin aluksi parin tuttavaperheen kanssa kylpylälomalla pari vuorokautta. Aluksi oli oikein mukavaa, mutta sitten vaihteeksi näin ocd-ahdistavan henkilön (oikeasti ei varmastikaan ollut sellainen mitä ehkä kuvittelin). Ja myöhemmin takaisin tullessa huoltoasemapysäyksellä toisen henkilön... Mutta siis ahdisti paljon, vaikka luultavasti kumpikaan ei ollut mitä pelkäsin. Ja seurauksena mun epäilyistä, oli isot ocd-kuviot kun tultiin pois sieltä, roskiinkin meni taas kamaa :( Koo oli hermostunut mulle (ymmärrettävää, tosin aivan kohtuuttomasti aluksi).
Tuntuu siltä etten voi mihinkään mennä, kun vähintään jossain vaiheessa näen jonkun "epäilyttävän" henkilön. Niin ärsyttävää. Ja rajoittavaa.

Tämän jälkeen ollaan oltu mökillä, osittain samaan aikaan vanhempieni kanssa ja lasten serkkujen perheen kanssa. Siellä voi aika hyvin rentoutuakin, kun voi olla näkemättä tuntemattomia. Onhan mökilläkin muutamat ongelmajuttunsa. Mutta vähemmän kuitenkin. Pää saa vähän lepoa. Tosin oon huomannut, et kun ollaan mökillä vain oman perheen kanssa, alan kehitellä ocd-juttuja, mut sit kun vanhemmat on paikalla, onnistun rajoittamaan niitä, kun en kehtaa niin paljon säätää. Jännä juttu.

Myös yhdet juhlat juhlittiin tässä välissä, oli mukava nähdä tuttuja. Tosin iso määrä lapsia kerralla kyllä aiheuttaa sen, ettei kenenkään kanssa kunnolla ehdi jutella. Ja lapset koskee vähän sinne sun tänne, mikä on hiukan altistusta.

Nyt sitten ollaan matkalla Koon vanhemmille muutamaksi päiväksi. Toivon, et mitäänisompaa ocd-hässäkkää ei tällä reissulla nyt tulisi...

Säiden puolesta ihanan lämmintä ollut, tykkään. Kätevää kun ei tarvitse miettiä kovasti lasten tai omaakaan pukeutumista. Mökillä myös ukkostikin muutamaan kertaa hiukan, siitäkin tykkään (jos kaikki on turvallisessa paikassa). Aa ja mä istuskeltiin mökin terassillakin ja kuunneltiin kaukana jylisevää ukkosta. Niitä ihania lomahetkiä :)

Lomalla

Kyllä tätä on odotettukin, lomaa nimittäin! Oon ollut lasten kanssa kotosalla tämän viikon Koon ollessa vielä töissä. Tai oikeastaan puoliksi ollaan majailtu mummolassa, niinku nytkin :) Täällä on ocd-juttujen kannalta helpompi olla. Tänään jäädään yökyläänkin.

Sit siitä viime viikon terapiasta. Että mua ahdisti mennä sinne. Ja jännitti. Pelkkä altistuksesta puhuminen siis... Mutta siitähän tietty puhuttiin. Mä arvelin etten nyt syksyllä pysty aloittamaan sitä. Suurimmaksi osaksi koska mua ahdistaa se liikaa. Osin siksi, että töiden takia nyt syksy on tiukkaa, enkä pystyisi käymään altistusterapialle tarvittavan usein. Mutta ensi vuoden alku töiden puolesta ei ainakaan ole niin kiireistä aikaa. Jospa silloin saisin itsestäni sen irti. Yritän henkisesti valmistautua siihen...
Nyt mulla alkaa myös kesätauko terapiasta. Oon nyt tosiaan käynyt siellä pari vuotta, juteltiin siitä. Käyntejä yli 30, hui!  Määrä tuntui musta hurjalta, mutta ei se kai ole, Kela kuulemma korvaa vuodessa nelisenkymmentä käyntiä tai jotain.
Hän kysyi myös, haluanko jatkaa terapiaa. Eihän merkittävää muutosta ole tullut, enkä altistusta vielä halua. Mutta koen käynnit kuitenkin aika tärkeiksi. Ja eihän tää kai huonommaksi tänä aikana ole mennyt. Eli onhan sekin jotain... Jäi kuitenkin vähän sellainen olo, että onko terapeutin mielestä järkeä jatkaa ilman altistusta. Tai sit vaan kuvittelin. SSRI:n ajattelin aloittaa loppukesästä ennen terapian alkua.

Tällaista höpinää tänään. Kivaa loppuviikkoa, toivottavasti ens viikolla olis lämmintä :)

Blogin synttärit ja terapiakäynnistä

Viime viikolla blogi täytti vuoden :) Paljon on tapahtumia vuoden aikana ollut, mutta ocd se on ja pysyy... Kuten oonkin jo aiemmin kirjoittanut, tää on mulle ollut keino purkaa ja pohtia asioita. Olen myös toivonut, että joku saattaisi saada vertaistukeakin. Toisaalta kaipaan sitä itsekin. Olen hiukan tässä miettinyt, pitäisikö muuttaa blogi kutsutuille lukijoille siten, että kaikki halukkaat voisivat lukea, mutta siten että hiukan tietäisin lukijoista. Tällöin voisin ehkä kirjoitella vapaammin, kun ei tarvitsisi miettiä tunnistaako joku tuttu. Ja ehkä keskustelua syntyisi enemmän. Toisaalta voihan olla, ettei ketään kiinnosta lukea enää salasanan takaa tätä, eikä uusia lukijoitakaan sitten tulisi. Hmm. Mitä mieltä olette? Toistaiseksi nyt taidan jatkaa näin, mutta mietin asiaa.

Sitten toiseen aiheeseen. Viime viikolla oli taas terapia. Ekasta käynnistä on kulunut jo kaksi 
vuotta... Vähän oireilu aaltoilee ja muuttuu, mutta aika samoissa mennään. Nyt terapeutti otti taas esiin altistusterapian. Silloin pari vuotta sitten sanoin että tuntuu mahdottomalta. Ja 
siltä se tuntuu edelleenkin :( Lupasin sitä kuitenkin miettiä. Tiedän kyllä että se on monille tehokasta (tosin en ymmärrä miten kukaan, jolla on vaikea ocd, pystyy siihen). Luulen silti, että ainakin lievemmästä altistuksesta mäkin selviäisin. Mutta se, että tulisin kotiin altistuksen jälkeen, leikkisin lasten kanssa ym. peseytymättä. Se että "kontaminaatio" leviäisi kaikkialle tärkeään. Se on ehkä se suurin ahdistus. Ja se on se mihin en kyllä taida pystyä :( Ja altistuksesta ei ole hyötyä, jos päätän että kotiin päästyäni peseydyn. 

Harmi ettei Suomessa ole mitään "ocd-leiriä", kuten yhdessä jenkki tv-sarjassa. Pari (tuskaista) altistusviikkoa vertaisryhmässä, poissa normikuvioista hotellissa tms. Kyllähän se altistaminen lopuksi tietenkin siirrettiin siinäkin kotioloihin, mutta luulen, että toi malli voisi olla sopiva mulle. Mutta sitä mahdollisuutta ei nyt siis valitettavasti ole.
Vaikka monessa mielessä oonkin vahva, tähän "yksinäiseen" altistukseen en nyt taida 
kyetä. Onhan terapeutti tietty tukena siinä itse altistuksessa, mutta mä luulen että tarttisin eniten sitä tukea nimenomaan sen jälkeen, kotonakin. 

Mutta jos kieltäydyn nyt altistuksesta, mitä sitten. Olisiko mulla joskus myöhemmin 
enemmän rahkeita? Juuri nyt tuntuu, että elämässä on muutenkin niin monta projektia meneillään, ettei edes yksinkertaisesti ole voimia tähän. Mutta voihan olla ettei myöhemmin ole yhtään sen enempää. Mutta mitä sitten? Pitäisikö pitää tauko terapiasta ja hengähtää. Ehkä sekin tekisi hyvää. Toisaalta joskus, tai oikeastaan aika useinkin, tuntuu siltä, että 
haluaisin käydä terapiassa läpi välillä ihan muita asioita, asioita joista terapiassa on toistaiseksi lähinnä sivulauseessa puhuttu. Ei niistä ehkä ole hyötyä ocd:n selättämisessä, mutta tuntuisi silti hyvältä saada puhua niistä.  

Mutta mitä siis sanon terapeutille seuraavalla käynnillä? En haluaisi tuottaa pettymystä ja kieltäytyä. Toisaalta ei musta tällä hetkellä ole siihen. En tiedä. En tosiaan tiedä.

Viikonloppu

Se olis sitten sunnuntai-ilta. Toisaalta ollut kiva viikonloppu, toisaalta aika rasittava. Väsymys painaa, tosin väsymys on kyllä painanut koko loppukevään.

Mutta joo. Ajattelin kirjoittaa viikonlopun kulusta kaksi versiota.

V.1.0
Perjantaina mulle tarjottiin ilmaislippuja Lintsille koko meidän perheelle, joten kiitin ja otin vastaan. Lisäksi eräs tuttavaperheemme kyseli viikonloppuohjelmaamme, ja sovimme treffit. Hauska mennä Lintsille ja kiva nähdä ystäviämme pitkästä aikaa :) Niinpä sovimme 
lauantaihin poikkeuksellisen paljon ohjelmaa. Sunnuntaina oli lisäksi tiedossa sukulaistapaaminen, mikäs sen parempaa :)
Lapset tykkäsivät hurjasti olla huvipuistossa, Jii ei vielä hirmu moneen laitteeseen päässyt, mutta olis kyllä halunnut. Aa nautti laitteista, ihan niinku mäkin pienenä (ja miksen vieläkin). Kavereita nähtiin sitten iltapäivästä, ulkoiltiin ja höpöteltiin, ja lapset tulivat myös hyvin juttuun keskenään. Illalla kun päästiin kotiin, koko porukka oli aivan poikki. Lapset tais olla vähän yliväsyneitä, ja nukahtaminen kesti ja oli sellaista riehumista, yleensä ei tuollaista ole. Tänään sitten oli sukulaisten vuoro, herkkuruokaa ja kiva ilma, eli ei valittamista. Nyt muksut nukkuu jo, ja päätin naputella blogiin samalla kun toisella silmällä katson futista. Hauskaa kun iltaisin voi pitää taustalla noita MM-kisoja, tykkään seurata kisoja vaikken muuten jalkapalloa hirmusti seuraakaan. Täytyy mennä kyllä kohtuu aikaisin nukkumaan. Vielä pari viikkoa lomaan, en jaksais odottaa...

V2.0
Voi kun viikonloppu olisikin mennyt noin... Tai siis kyllähän se toisaalta menikin. OCD vaan 
sotki mun oloa taas urakalla.
Eli siis sain liput Lintsille. Mietin et siellä on paljon ihmisiä, ja riski ocd-ongelmista on olemassa. Mut päätin et ocd ei voi määrätä, että mennään silti. Iltapäivätreffien sopiminen tuttavien kanssa oli hiukan stressaavaa myöskin. Mut ajattelin et kaks kärpästä yhdellä iskulla.
Lintsillä meni kivasti kunnes valitettavasti näin (niinku pelkäsinkin) ocd-laukaisijan, vaikeampaa tasoa. Kauhea ahdistus iski, ja mietin kovasti mitä kaikkia toimenpiteitä seuraa tästä. Lasten iloa oli ihana katsella ja heidän vuokseen pidinkin reipasta ilmettä yllä. Koolle kerroin kyllä hiukan olostani. Tuttavien tapaaminen meni ok, mut mun takaraivossa oli koko ajan, et mitä suihkuja ym. täytyy tehdä kotiinpäästyä. Kotona siis laitoin vaatteet pusseihin, jotka päätynevät roskikseen. Olin helpottunut, etten ollut laittanut parhaimpia vaatteita ylle ja että kännykkäni ei ollut Lintsillä mukana. Se oli kyllä tavanomaista ennakointiani... :( Kaikki kävivät ekstrahuolellisessa suihkussa, mä pariin kertaankin. Ahdistus helpotti vasta kun kaikki oli nukkumassa puhtaina.
Tuntuu etten mä oikein voi mennä mihinkään missä on ainakaan paljon vieraita ihmisiä, liian suuret riskit nähdä ahdistavia asioita... Onko kellään muulla tällaista?

Tänään sukulointi meni onneksi hyvin, ja oikeasti pystyin hiukan rentoutumaankin kun olin ensin katsonut että "kontaminaatiolähteitä" ei ollut. Sukulaiset <3

Tosin tänään sitten Koo on ollut koko päivän jälleen huonolla päällä. Sen kyllä osin ymmärrän eilisen takia (vaikka en mä tätä ahdistusta ja pakko-oireilua huvikseni teekään). Ei kuitenkaan tunnu hyvältä kuunnella ulkonäön haukkumista, vaikka sitä olenkin hiukan oppinut suodattamaan. Pahimmalta tuntuu alentava käytös, aivan kuin olisin arvoton :(

Mut joo, nyt hetki telkkaa ja sit nukkumaan :)

Kuulumisia

Kylläpäs oon nyt kirjoitellut vähänlaisesti. Ei ole jotenkin ollut sellaista tarvetta tällä hetkellä kirjoittaa. Ja lisäksi tuntuu, että se on vaan sitä saman jauhamista. Ocd sitä ja ahdistaa tätä, en tiedä jaksaako niistä kukaan edes lukea uudestaan ja uudestaan..

Mutta siis, tosi ocd-hankalan kevään jälkeen nyt on hiukan parempi hetki meneillään. Kuitenkin on pienestä kiinni koska taas oon loppukevään tilanteessa. Sattumalta kun näen jonkin vaikean kontaminaatiolähteen, niin siinä sitä ollaan taas. No, toivottavasti en. 
Tää tilanne on vähän niinku korttitalo. Ei paljon vaadita, että se kaatuu... Mut sit täytyy vaan taas rakentaa uudelleen :) Näin se homma menee.

Ai joo, mun vanhemmat kävi tapaamassa terapeuttiani. Ei terapeutti tietenkään jutellut kertomistani asioista, mutta ocd:sta yleisemmin. Uskon että oli ihan hyvä että kävivät :)
Lisäksi yksi lähipiirini henkilö tietää nyt myös ocd:stani. Toisaalta tosi hyvä. Toisaalta tuntuu, että nyt jo niin moni läheisistäni (no joo, 4, ehkei se nyt ole niin moni) tietää tästä, ettei se enää ole oikein hallittavissani. Vaikka toki luotan heihin. Mutta silti.
Niin, ja mietin tässä koska alan kokeilla toista SSRI-lääkettä, edellinen kun ei oikein sopinut, ja lopetettiin se jo useampi kuukausi sitten.

Lomaa odotan ihan tosi paljon. Sitä että saa olla vaan omien tuttujen ja turvallisten ihmisten kanssa. Hellettä ja ukkosta. Mökkiä. Jätskiä. Ehkä uimistakin. <3

Hellepäivä

Olipas ihana päivä tänään :) En olis tosin olettanut vielä eilen. Koo oli jo töistä tullessaan ilman mitään erityistä syytä pahantuulinen, ja sain taas kuulla roppakaupalla nimittelyä ym. Aamulla sama jatkui, ja silloin mä en enää jaksanut. Sanoin ettei jollei asenne muutu, niin vois mennä vaikka vanhemmilleen käymään. Ja niin hän sitten meni. Toivottavasti saa päänsä vähän rauhoittumaan... Saas nähdä millä mielellä huomenna palaa kotiin.

Mutta tänään olin siis lasten kanssa pihalla melkein koko päivän. Aivan ihana helle. Tosin tartti katsoa ettei lapset vaan kärähdä ja juovat tarpeeksi ym. Mutta se on aika helppo toteuttaa omalla takapihalla ollessa :) Hmm, mun omat olkapäät kylläkin tuntuu hieman liikaa aurinkoa saaneilta... Täytyy olla huomenna vähän tarkempi itsensäkin kanssa. Lapset sai leikkiä vesileikkejä, ja olivat niin onnessaan kun saivat vesiletkulla ruiskutella ympäriinsä. Aivan parhautta :) Nukahtivat lisäksi helposti iltaunille. Ja Suomi voitti Tšekki-matsin. Ei pöllömpää. Nyt tossa taustalla tulee Mestareiden liigan finaali, mut en taida sitä jaksaa paljoa katsoa. Ehkä alan kohta nukkumaan, tällainen pieni postaus vaan, että täällä ollaan :)

Mukavaa viikonloppua ja äänestysintoa huomiselle! :)

Ahdistusta ja rentoutumista, siitä on tämä(kin) viikko tehty

Edellisestä postauksesta onkin jo vähän aikaa. Ja sen jälkeen on taas sattunut ja tapahtunut. Välissä oli hiukan suvantovaihetta ja vapunviettoa. Käytiin syömässä ravintolassa vappulounas mun vanhempien kanssa. Ahdistelin koko menoa ocd-syistä, mut meni lopulta tosi hyvin :) Paikan päällä suorastaan nautin tollasesta normaalista sosiaalisesta tapahtumasta, ihan niinku ennen vanhaan ennen ocd:n vaikeutumista.

Mut tällä viikolla ocd iski taas oikein kunnolla. Yhtä pahasti, tai pahemminkin kuin viime kuussa, mistä kirjoitinkin. Nyt on ollut siis lyhyessä ajassa kaksi tosi vaikeeta "kontaminaatiotapahtumaa", ja keskihankaliakin kai muutama. Eli tilanne on vissiin mennyt huonompaan :( En tajua miksi. Ehkä huonoa tuuria, et oon sattunu näkeen noita pakko-oireiden laukaisijoita. Muuta en oikein keksi. Työt on menny ihan hyvin, eikä mitään erityistä stressiä ole ollut muutenkaan. Lisäksi mulla on hiukan paha mieli siitä, että ihmisillä on oikeitakin ongelmia, ja mä vaan valitan tällasesta mitä mun mieli keksii :(

Onneksi mulla oli terapeuttikäynti eilen. Edellisestä käynnistä oli tosiaan monta viikkoa. Sattui nyt hyvään väliin. Mut oli kyllä itkuisin käynti varmaan tähän asti. Oon jotenkin niin kyllästynyt tähän, ja ärsyttää kun en tajua miksi en saa tätä hallintaan. Kun järki sanoo ettei tässä oo järkeä :( Mut olo kyllä hiukan helpotti, kun voi oikeasti kertoa tunteistaan murehtimatta sitä, miten mun kertomukset vaikuttaa kuulijan elämään. Mun elämä ei kuitenkaan vaikuta terapeutin elämään kun sen terapiaistunnon ajan. Tunteiden vastaanottaja, sellainenhan hyvä terapeutti on. Ja oon kyllä tosi iloinen siitä, että mulla on mahdollisuus käydä siellä, hyvällä terapeutilla. Lääkitystäkin mietittiin. Nythän mulla ei ole mitään käytössä, kun edellisestä ei ollut hirveästi hyötyä, ja tuli hiukan haittoja. Varmaankin seuraavalla kerralla aloitetaan toinen lääke samasta ryhmästä. Rauhoittavistakin tällaisessa akuuttitilanteessa puhuttiin, mut en mä ainakaan vielä halua. Onhan se kauhea tunne kun kunnolla ahdistaa, mut toistaseksi oon siitä selvinnyt. Toinen juttu sitten on se, että onko järkeä olla ottamatta silloin ku sitä ihan oikeasti tarvitsisi. En tiedä. Jollain tavalla musta tuntuu, että ocd sais taas yhden erävoiton, jos rauhoittavaan joutuisin turvautumaan.

Mut joo. Nyt on viikonloppu, ja yritän vaan rentoutua. Huomenna on Suomen matsi ja Euroviisut, niitä olis tarkoitus seurata :) Ja onhan äitienpäiväkin. Aa ei meinaa malttaa odottaa sunnuntaihin asti, et saa antaa mulle jotain, mitä ovat askarrelleet hoidossa <3

Negatiivinen postaus

Pääsiäinen meni mukavasti, sukuloitiin ja muuta perinteistä touhua :) Ei suurempia ahdistuksia. Jos niitä ei ole, loman voi sanoa jo silläkin perusteella onnistuneeksi :)

Sitten parisuhteesta taas. Oon tässä miettinyt, että paljonko normipuolisoa enemmän mun täytyy jaksaa kuraa niskaani parisuhteessa, kun mulla on ocd. Rasitan sillä kyllä Koota, joten on ihan ok, että hän hermostuu ja turhautuu muhun, suuttuukin. Mutta missä on se raja, mitä ei tarvi enää hyväksyä? Esimerkiksi tänään hän on haukkunut ulkonäköäni sekä kutsunut mielisairaaksi. Peittänyt korvansa ettei tarvi kuunnella mun puhetta (kypsää, eikö). Käskenyt menemään pois ettei tarvitse katsella mua. Eikä tietenkään ole pyytänyt anteeksi.

Sanoin, etten oikein tahdo jaksaa tätä (ocd ja päälle haukkuminen ym). Hän kysyi, että mitä sitten tapahtuu kun en jaksa, että katsotaan mitä käy :(

Tänään nyt tietty oli keskivertoa huonompi päivä Koon kanssa, muttei mitenkään poikkeava pidemmän päälle. On niitä hyviäkin hetkiä. Mutta mun on vaikea jotenkin unohtaa noita kaikkein loukkaavimpia sanoja. Vaikka yritän ymmärtää, että toisella on raskasta, niin mun mielestä ihan kaikkea ei tarvitse sietää. Kyllä mäkin tiedän miten saisin sanoilla helposti loukattua Koota. Mutta mitä sillä saavuttaisin? Mä en halua lähteä tolle linjalle.

Koo menee huomenna työmatkalle (josta tämänkertaisen riitakin alkoi; lentokenttä-ocd-ahdistus ja Koota stressaa työmatka muutenkin). Mutta siis niin ihanaa saada olla lasten kanssa huomenna kotona rauhassa ilman että mua haukuttaisiin tms. Parisuhteen kannalta ei niin hyvä. Molemmat on iloisia kun saa olla ilman toista...

Pahoittelut viimeisten postausten negatiivisista sävyistä. Kuten sanottu, vähän vaikeaa. Toisaalta sitten tulee olo, että mitä mä edes valitan, monilla ihmisillä on paljon huonommin asiat ja he kuitenkin jaksavat.

Sukeltajana hai-vedessä

Heh, tollasta leikkiä Aa ja Jii leikkivät äsken ennen nukkumaanmenoa :D Mielikuvitus näyttää olevan aika rajaton. Mun piti myös käydä sukeltamassa ja katsoa korallia, ihan virkistävää ;D Tuli tosta nyt mieleen Koon ja mun häämatka, jolloin käytiin oikeesti snorklaamassa katselemassa korallia, nähtiin merikilpikonnia, meritähti ja muuta. Ja mitä kaikkea upeeta sillä reissulla koettiinkaan... Tuntuu jotenkin hassulta ajatella, et mä oon tosiaan tehnyt tollasta. Eikä siitä nyt edes ihan hirveen pitkä aika ole. Kylhän ocd vaivasi silloinkin, mutta oli paljon paremmin hallittavissa. Nyt mua ei saa lentokentällekään jollei ole ihan pakko. Ja ainakaan lapsia en sinne suostu viemään, "kontaminaatioriski" on siellä ihan liian kovaa luokkaa...

Viime postauksen jälkeen on mennyt kohtalaisesti. Oltiin viikonloppu mun vanhemmilla, mikä helpotti oloa. Suihkussa oon käynyt parin viikon tarpeiksi. Mut kyllä se viimeviikkoinen vei voimia. Nyt pikku hiljaa alkaa olla sellainen suht koht normi olo. 

Tänään eräs tutun tuttu kertoi töissä muutamalle meistä omasta sosiaalisten tilanteiden pelostaan. Kuulosti aika hurjalta hänen ahdistuksensa. (En tietenkään kertonut omasta ocd-ahdistuksestani, enhän mä siitä puhu. Jotenkin pidän ocd:ta niin hävettävänä, vaikka eihän sen pitäisi olla sen kummempi kuin mikään muukaan.) Mutta siis ajatuksia herättävää oli. Olen ajatellut, että ocd:stä johtuva ahdistus on kamalinta ahdistusta, varsinkin kontaminaation liittyvät asiat. Mutta tunteenahan ahdistus on lopulta sama. On syynä sitten mikä tahansa, vaikkapa tuo sos. tilanteiden pelko. Olenhan mä sen tietysti tiennytkin, mutta jotenkin nyt vasta oikeasti sisäistin sen kun näin toisen pahan olon :( Ahdistus kuin ahdistus. En tykkää.

Mutta joo, en tiedä tuunko kirjoittamaan muutamaan päivään, joten toivottelen jo nyt mukavaa pääsiäistä!

PS. Polunpolkija, susta ei ole kuulunut aikoihin, onhan kaikki hyvin?

Ahdistaa

Ahdistaa. Paljon. Tosi tosi paljon. Että mä inhoan tätä oloa.

Tulin kotiin äsken, huolellinen suihku takana. Istun tässä meidän portailla enkä oikein tiedä mitä tehdä. Olin eräässä paikassa työpaikkavierailulla. Eilisestä huomiseen oli kutsu. Tänään näin sitten siellä jotain todella ocd-ahdistuksen laukaisevaa :( En oo aikoihin ollut näin kamalan ahdistunut, varmaankaan vuoteen. Mun olis ollut tarkoitus olla vielä huomenna siellä vierailulla, mutta en taida pystyä mennä. Ahdistuksen aiheuttaja on siellä edelleen... Aluksi ajattelin, että pystyn, pakko pystyä. Mutta pelkkä ajatuskin tuntuu lähes ylivoimaiselta. Joten nyt yritän kehitellä jotain veruketta, millä voisin mennä vaan normitöihin. Oon vaan niin typerän tunnollinen, että on vaikea tätä asiaa tehdä. No, voisinhan sanoa, että sairastuin. Mutta kun en ole lintsari, enkä tykkää valehdella. Toisaalta, eihän se sairastuminen valetta ole, mitä muutakaan tää kauhea ahdistus on :|  Ärsyttää tämä ocd. Ärsyttää itseni. Miksi mun pitää olla tällainen. Tää ja viime viikko on olleet muutenkin ocd-mielessä vaikeita. Miksi vielä tämä tähän lisäksi? :(

Vitsit kun pääsisi edes juttelemaan terapeutille. Mutta mun seuraava aika on vasta toukokuussa :( Voi Koo-parkaa, soitin sille äsken töihin ja itkeskelin. Yritti kannustaa mua, vaikka mä en varmaan kovin vastaanottavainen ollutkaan. Nyt on taas niitä hetkiä, kun saa olla kiitollinen että mulla on Koo, joka kaikesta huolimatta jaksaa mua.

Kohta pitäisi yrittää kasata itsensä, ennen kuin Koo hakee lapset hoidosta. Vaikeaa. Mielessä pyörii vaan, että miten onnistun olemaan "kontaminoimatta" heitä. Kertakäyttöhanskat päälle, puhtaat vaatteet, jne. Ja koska eilen olin samassa paikassa myös vierailulla, mietin mihin koskin eilen illalla ja tänään aamulla kotona. "Onneksi" eilen oli myös hiukan ocd-moodi mulla päällä, joten hirveästi en rämpännyt mitään ylimääräistä, ja suojahanskat oli eilenkin ahkerassa käytössä :(

Ocd voi tosiaan olla todella invalidisoiva tällaisella tavallisella kaduntallaajallakin kuin minä. Päällepäin olin tänäänkin aivan tavallisen rauhallinen, mutta miten kamala olo mulle tulikaan. Mutta eikös se ollut ocd-ihmisille tyypillistä, että ollaan hyviä peittelemään ja piilottelemaan oireita...

Miten kertakaikkisen sekaisin pää voi olla, olematta kuitenkaan yhtään sekaisin? Miten asiat/tavarat/ihmiset, jotka eivät mitenkään vaikuta mun elämään, kuitenkin voivat sotkea sen näin pahasti? En oikeasti tajua.

Kirjoittaminen hiukan helpottaa oloa. Mutta heti jos ajatukset yhtään karkaa, kamala ahdistus iskee :( Ahdistus. Surullisuus. Vihaisuus. Ahdistus. Näissä tunnelmissa siis nyt. Kai se taas jossain vaiheessa helpottaa.

Vertaistukea kaivaten,

Keltainen Bansku

Suihkuun, suihkuun, ja vielä kerran suihkuun

Huh, ocd on kiusannut mua tällä viikolla taas ihan urakalla. Niin se vaan menee, välillä on helpompaa, välillä sit ei. Oon miettinyt, että mistä tää vaihtelu johtuu. Olisko samat "laukaisevat tekijät" joku toinen viikko aiheuttaneet lievempiä oireita. Ehkäpä, luultavasti. Osa taas olis varmasti kuitenkin aiheuttanut samat oireet. Mutta kuitenkin, on ollut taas sellainen olo, että saa ocd:ltä iskua iskun perään. Kiitti vaan, mut riittäisi jo :(

Mutta mitä siis on tapahtunut. Noh, normi pikkuahdistusten lisäksi oon kolmena päivänä tällä viikolla nähnyt jotain sen verran ocd-mielessä ahdistavaa, että oon heti alkanut kelata "selviytymissuunnitelmaa", ja tavallaan automaatio on mennyt päälle: vaatteet poistoon, peseytyminen, lisäkontaminaation välttäminen. Käytännössä tarkoittaen, että suihkussa on pitänyt käydä noin kolme kertaa ennen nukkumaanmenoa, heti kotiin tultua perinpohjaisemmin. Ja tää olis vielä ihan ok. Mutta en oo voinut kuvitellakaan käyttäväni enää samoja vaatteita, joten mähän vien ne roskiin (tietty ulkoroskikseen, etteivät jää sisälle pyörimään lisäkontaminoimaan muita tavaroita). Niiden peseminenhän ei riitä, kun kuvittelen et pesukone sit vaan kontaminoituisi, eikä ne vaatteet siltikään "puhdistuisi" tarpeeksi. Voitte vaan arvata, että ei oo kiva heittää hyviä vaatteita roskiin. Ja koska tiedän, että näin joskus käy, en viitsi ostaa kovin kalliita tai erityisen laadukkaita vaatteita. Josta seuraa se, etten voi myöskään pukeutua aivan sillä lailla kuin haluaisin. Ja se ärsyttää. Paljon.

Ehkä eniten tässä koko sairaudessa inhoan tota "puhdistautumispakkoa". Ku sitä ennen tuntuu ettei saa rauhaa. Ehkä jos asuisi vielä yksin tai Koon kanssa, olis helpompi yrittää olla vähemmillä pesuilla. Mutta kun on pakko "suojata" lapsiakin, mun on ehdittävä tehdä noi toimenpiteet ennen kuin he tulevat hoidosta. (Ja yleisesti ottaen, heidän kanssaan välttelen menemästä vielä useampaan paikkaan kuin yksinäni, koska huonon tuurin iskiessä koko porukan vaatteiden poistoonlaittaminen on vähän liian iso juttu...)

Ja joo. Tiedän kyllä ihan hyvin miten kertakaikkisen älytöntä tää on. Mutta minkäs teet. Voi kun edes keksisin jonkin muun keinon reagoida näihin ocd-ahdistuksiin. Enkä ymmärrä sitäkään, että tilanteissa, jossa normi-ihminenkin tuntisi jännitystä tai ahdistusta, mäkin siedän sen ihan hyvin. Normiahdistus ei laukaise mulla mitään oireita. Se on vaan nää tietyt "kontaminaatiolähteet".

Oon niin kyllästynyt ja väsynyt tähän typerään sairauteen. Tällaset viikot, kun tulee monta "iskua", kuluttaa. Ei jaksais enää mitään ekstraa.

Mutta jottei olis pelkkää marmatusta, niin on tällä viikolla ollut paljon kivaakin. Töissä on ollut jees. Ollaan oltu mun vanhemmilla, missä leivottiin eilen Aan kanssa pullia. Ja noi lapset nyt vaan on niin parhautta. Vaikka ei tää rauhallinen hetki muksujen nukahdettuakaan oo yhtään pöllömpää ;)

Monet kasvot

Huomasin saman artikkelin Iltalehdestä, mistä Caladhielkin eilen blogissaan (The Ugly Duckling) kirjoitti. Ajattelin kirjoittaa myös muutaman sanan samasta aiheesta.

Kärsitkö pakkoneuroosista? 10 tunnusmerkkiä

On tosi hyvä, että ocd:sta puhutaan, jotta tietoisuus lisääntyy. Onhan tuo lista kyllä aika yksinkertaistettu, mutta antaa silti kuvaa useasta näkökulmasta. Tuntuu nimittäin, että tällä hetkellä yleisesti lähinnä tiedetään "tarkistelijoista" tai "pöpökammoisista", ja ehkä myös "pakkojärjestelijöistä", kiitos David Beckhamin :D Välillä oikein harmittaa kun lukee jotain ocd-juttuja, että ne on joskus niin yksipuolisia. Tulee tarve kertoa että hei, tiesitkö että tuota kontaminaatiopelkoa voi olla myös ilman minkäänasteista lika- tai pöpökammoakin... 

Ocd:llä on siis todella monet kasvot. Itselläni on tuosta Iltalehden listasta peseytymistä, varmistuksen etsimistä ja hiukan laskemista. Jonkin verran pakko-ajatuksia, tosin ei seksuaalisia niinkuin tuossa listassa mainittiin. Liiallista tarkistamista meinasi joskus pukata, mutta sain sen loppumaan. Eli tällä hetkellä mulla on tuosta listasta ehkä 4/10. Jollain toisella voi olla eri 4/10. Sama sairaus, mutta kuitenkin ihan eri oirekuva. Ja esim. peseytymisenkin taustasyyt voivat olla todella erilaiset, puhdistumisentunteentarve varmaan kylläkin sama...

Ai niin, ja inhoan tota neuroosi-sanaa. Se kun leimaa mun mielestä koko ihmisen jotenkin neuroottiseksi. Mikä ei välttämättä pidä paikkaansa. En mä mielestäni ole neuroottinen luonne, vaan ihan tasapainoinen. Ja jos läheisiltäni kysyttäisiin, en usko että kukaan kuvailisi neuroottiseksi. Vaikka ihan ocd-keissi oonkin ;D

Sit vielä yleistä höpinää. Oli poikkeuksellisen täynnä ohjelmaa tämä viikko. Paljon työjuttuja, yhdet synttärijuhlat, uintia, terapia, ja opiskeluaikaisten kavereiden kanssa treffit :) Ei näin täysiä viikkoja hirmu montaa jaksais peräkkäin. Mutta toisaalta nautin, koska suurin osa tekemisestä on kuitenkin mieluista, ja ocd jää väkisinkin hiukan jalkoihin. Tänään oli koko meidän poppoolla vähän niinku lepäilypäivä, ja huomaa että ocd yrittää heti ottaa isompaa roolia. Mur, menisit pois.

Jaahas, nyt taidan hiukan katsella vielä telkkaa :) Ihanaa alkavaa viikkoa!

Tapahtuipa tänään

Oon jo monta tuntia odottanut, että pääsen kirjoittamaan blogiin... On niin paha mieli ja pakko saada purkaa sitä. 

Aamu alkoi oikein mukavasti. Lähdettiin autolla koko perhe muutaman tunnin matkan päähän perhejuhliin. Menomatka sujui hyvin, ja juhlat sujuivat erinomaisesti. Lapsilla oli kivaa, ja mulla ja Koollakin jotenkin on tässä viime päivinä jotenkin synkannut paremmin kuin aikoihin. Juhlissa osasin ottaa aika rennosti, ja sivuuttaa pienet ocd:n aiheuttamat häiriöt ilman mitään pakkotoimia. Vielä pari vuotta sitten luulisin että olisin ko. tilanteessa ollut paljon stressaantuneempi.

Matkalla tuonne paikkakunnalle on eräs "kontaminoitunut" alue, jonka yleensä kierrämme ajamalla hiukan toista reittiä. Nyt takaisin tullessa Koo ei huomannut tuota "ohitusliittymää", enkä mäkään, kun olin juuri torkahtamassa hiukan huonosti nukutun yön vuoksi. Eli siis takaisintulomatkalla jouduimme ajamaan melko läheltä tuota aluetta. Mua alkoi ahdistaa heti aika paljon, ja kerroin sen Koolle. En kuitenkaan varsinaisesti ollut vihainen, vahinkojahan sattuu. Ja olin oikeastaan ihan hiljaa ja itsekseni vain ahdistunut. Joo, otin kyllä ilmastoinnin pois päältä (järkevää, niinku se auto muka olisi tiivis sitten :D). Mutta jostain syystä Koo hermostui mulle ihan kunnolla. Olisin toivonut hiukan ehkä tsemppiä, tyyliin että hei, pahoittelut että mentiin ohi mutta kyllä sä selviät... Olis auttanut niiiiin paljon. Mutta ei, Koo suuttui kauheasti, mun olisi pitänyt pyytää häneltä kovasti anteeksi (en ihan tiedä mitä). Ja sanoi mm. että tekisi mieli heittää mut ojaan tms. mukavaa. Hän otti mua ranteesta lujasti kiinni. Ja koska en sanonut niinkuin hän halusi, Koo avasi etuikkunat kuin kostoksi, koska tiesi että tämä lisäisi mun ahdistusta. (Onneksi pahin kohta oli jo ohitettu tässä vaiheessa, tosin hän ei sitä tiennyt). 

Jotenkin tuntuu niin hirveän pahalta, että vähän väliä joudun tuollaisen suhteettoman kovan suuttumuksen kohteeksi. Mä en ole valinnut tätä sairautta itselleni. Ja kun mä en tehnyt mitään isoa numeroa nyt edes tästä, yritin vaan hiljaa selvitä siitä ahdistuksesta. Ja pahinta on, kun nämä räjähdykset tulee aika puskista. Tänäänkin meillä oli ollut suorastaan poikkeuksellisen mukavaa yhdessä. Ja se että tahallaan yrittää pahentaa toisen ahdistusta on jotain, mitä en voi käsittää.

Tästä seuraa ikävä kierre. Mä en useinkaan voi vastata kunnolla takaisin Koolle niinkuin normaalisti riidellessä tehtäisiin, koska Koo uhkaa "kontaminaation levittämisellä". Hölmöä joo, mutta ne joilla tää typerä kontaminaatiopelko on, varmasti ymmärtää miten tehokas keino toi on. Lisäksi mä en halua riidellä tällä tavoin lasten kuullen. Niinpä mä lähinnä   kuuntelen haukut. Ja sit yritän unohtaa. Joitain puheita on vaan tosi vaikea saada mielestään.

Nyt mulle tulee sitten taas hiukan huono omatunto siitä, että kirjoitan näin. Kuitenkin Koo jaksaa tehdä mun pyynnöstä paljon näitä juttuja, ekstrakäsienpesua ja muuta. Ja paljon paljon muuta ocd:hen liittymätöntä. Mutta pakko mun on välillä purkaa tätä oloa johonkin :( 

Että tällaista tällä kertaa. Mukavaa viikonloppua kaikille, eiköhän mullakin aamulla ole taas jo parempi mieli :)

Asennemuutoksen tarvetta?

Mä oon päättänyt että selätän ocd:n. En halua luovuttaa, en koskaan. Mutta mitä jos en onnistukaan? Mitä jos tämä onkin osa mun elämää aina? 

Tästä aiheesta puhuttiin viimeksi terapiassa. Aika ajatuksia herättävää. Se on aika fifty-sixty miten ocd-ihmiset oireilee vuosien kuluttua. Jotkut tulevat oireettomiksi. Toiset ei. Optimisti mussa on ajatellut, että tottakai mä kuulun niihin, jotka paranee... Mutta oikeasti, mitä jos en?

Mä oon kuitenkin nyt käynyt terapiassa kohta kaksi vuotta. Ok, en ehkä kovin intensiivisesti, mutta kuitenkin. Söin vajaan vuoden sertraliinia, auttoi ehkä hieman. Oon yrittänyt taistella vastaan, yrittänyt olla tekemättä kaikkia pakkotoimia. Mutta tässä sitä ollaan, eipä nyt kovin merkittäviä muutoksia ole tapahtunut. Hiukan paremmin hallinnassa joo, mutta joka päivä, joka tunti, melkeinpä joka minuutti, se jollain tasolla häiritsee. Välillä päällimmäisenä asiana mielessä, välillä jossain taustalla vaimeana. Mutta aina läsnä.

Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että asia on näin? Suhtautua jotenkin, että se osa mua. Antaa sen olla osa mua. Ongelma on siinä, että en koe sen olevan osa itseäni, ja ehkäpä juuri siksi niin kovasti pyristelen siitä eroon. Olisko mun helpompi olla jos suhtautuisin eri tavalla? Vai pahenisiko oireilu heti jos lopettaisin vastustamisen ja hyväksyisin tilanteen?

Mulla on kuitenkin periaatteessa kaikki hyvin. Ihana perhe, ystäviä, mielenkiintoinen työ. Terveyttäkin. Ja olen niin kiitollinen tästä kaikesta. En oikeastaan voisi yhtään enempää toivoa. Mutta silti ajattelen, että pilaan elämäni kun en pääse ocd:stä eroon ja annan sen varjostaa kaikkea. 

Jospa ratkaisu onkin se, että olisin itselleni hiukan armollisempi. Vaikka ocd olisi aina läsnä, mulla ei silti ole hätää. Kun vaikkapa pikkuinen Aa kertoo rakastavansa mua, tai pikku Jii antaa märän pusun poskelle, ei sitä tunnetta ocd:kaan onnistu pilaamaan <3 

Mutta joo, en mä vielä aio luovuttaa... ;)

Terapiaa ja pohdintaa

Tyhjä ruutu. Ei mitään kirjoitettavaa, ja toisaalta niin paljon. Huomenna olis terapia, jälleen pitkästä aikaa... Aikataulullisista syistä tauot tuppaavat venyä, enkä tiedä paljonko hyötyä terapiassa on käydä näin harvakseltaan, nyt tyyliin kerran kuussa. Toisaalta siellä käyminen on jotenkin raskasta, enkä oikein jaksaisi ihan viikottainkaan käydä. Mutta pitäisi jaksaa ja saada aikataulut stemmaamaan, mikä tän paletin pyörittämisessä on hiukan haastavaa. 
Mutta joo, usein olo on käynnin jälkeen jollain tavalla kevyempi. Voi kun saisin vielä oltua siellä rehellisempi. Ei niin ettenkö siellä puhuisi totta, tottakai puhun, mutta etenkin viime aikoina olen huomannut lähinnä kertovani etenemisiäni ja jätän kertomatta isommista vaikeuksista. Tai ehkä kerron, mutta kaunistelen ongelmien vaikeutta. En tiedä miksi.... 

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä ymmärränkin.
Ensiksikin, suorittaja täällä terve. Haluaisin onnistua aina siinä mitä teen, mieluiten hyvin. 
Toiseksi, optimisti täällä terve. Yritän tarttua positiivisiin asioihin ja mieluiten löytää jotain hyvää vaikeammistakin asioista. 
Ja kolmanneksi, miellyttäjä täällä terve. En haluaisi tuottaa muille pettymystä. Siis hyvää päivää, mä oon jopa hiukan huolissani siitä etten aiheuttaisi terapeutilleni pahaa mieltä sillä, etten ole vielä saanut päätäni kunnolla järjestykseen...
Ja neljänneksi, kulissit kunnossa terve. Olen niin tottunut julkisesti esittämään normaalia, että sitä moodia on vaikea kytkeä pois päältä. Ovenkin avaan terapeutin huoneesta lähtiessä ihan tavallisesti, vaikka oikeasti haluaisin avata sen hanskalla tai vähintäänkin hihalla.
Ja sitten, itseluottamus mulla on korkeintaan keskinkertainen. Vaikka objektiivisesti ajatellen oon pärjännyt monessa asiassa ihan kohtuudella, silti usein tunnen olevani hiukan huonompi kuin muut vastaavassa tilanteessa. On mulla onneksi pari vahvuusaluetta, joissa 
tunnen olevani hyvä. Ainakin riittävän hyvä... 
Ja ehkä isoimpana selityksenä, mua nolottaa. Nää ocd-ongelmani ovat suurimmaksi osaksi niiiiiiin tyhmiä, ja tietenkin tajuan sen, etten edes kehtaisi niistä puhua. Ihan hävettää. Kun en haluaisi, että se normaali, ihan järkevä minä, peittyisivät sinne taakse. En haluaisi että ocd määrittelee mua. Ollenkaan. Haluan olla vain se tavallinen työssäkäyvä äiti. Piste. Ei mitään ocd-höttöä.

Mutta siis joo. Näistä johtuen en osaa tai kehtaa olla ihan avoin terapiassakaan, saati sitten avautua tästä muille.

Turnausväsymystä ;)

Päätin tulla kirjoittamaan nyt muutaman rivin, kun blogihiljaisuus on vähän venähtänyt. Mitään erityistä syytä ei hiljaisuudelle ole ollut. Lähinnä on ollut aika kiireistä ja työntäyteistä aikaa, ja iltaisin en ole oikein jaksanut kirjoittaa vaan päätynyt surffaamaan netissä, Facebookissa jne. Eikä aivan hiljattain myöskään ole tullut niin kovaa ocd-ahdistusta, että olisi pitänyt sitä heti päästä tänne purkamaan. Yhden parisuhdepostauksen tässä välissä taisin kirjoittaa, mutta jätin sen tuonne luonnoksiin roikkumaan ainakin toistaiseksi.

Tavallaan nyt on meneillään melko tyyni ocd-vaihe. Ei niin että ocd olisi mitenkään pois mennyt, korkeintaan pahin terä taittunut. Muttei myöskään pahentunut. Ja ehkäpä osin juuri siksi mieleni tekisi antaa asioiden vain olla ennallaan. Olen niiiin väsynyt yrittämään nujertaa sitä. Jos jatkan tätä samaa tiettyjen paikkojen ja tavaroiden välttelykäyttäytymistä, teen "välttämättömät" pesut jne., niin suurimman osan ajasta mulla on ihan ok olo. Tässä on vaan pieni mutta: Koo. Hän ei jaksaisi vältellä mun pyynnöstä asioita, eikä vakuutella mulle, etten koskenut johonkin (johon hyvin tiedän etten ole koskenut). Eikä pestä ylimääräistä kertaa käsiään. Ja eipä häntä voi siitä kyllä syyttääkään. Eihän mulla oikeasti ole oikeutta häneltä tuollaista vaatiakaan, mutta pakko mikä pakko.

Joten en voi vaan antaa asioiden olla. Mutta mistähän sitä taistelutahtoa saisi enemmän, roppakaupalla enemmän?